Veikko Huuska

Aatteelle omistettu elämä - Eva Korhosen tapaus

Eva oli hänen nimensä ja hänellä oli aate. 

 

Eikä se aate ollut mikään ällistely pällistely mällistely. 

 

Aate oli iso.  Se täytti hänet ihan kokonaan.  Ja sen aatteen nimi oli kommunismi.

 

Naisella oli monta nimeä.  Eva-Stina Sassi tai Eva Sassi.  Sittemmin Eva Korhonen, tai kuten usein käytettiin Eeva Sassi-Korhonen, joskus Eva Stiina Sassi tai Eva-Stina Sassi-Korhonen.  Puoluenimiä olivat ainakin Aino Keihänen LVKY:ssä Venäjällä ja Hilja Hiltunen Pohjois-Hämeen ja Satakunnan piiriorganisaattorina 1920-luvulla.

 

Mutta aatteita hänellä oli vain yksi.  Ja sen ainoan nimi oli kommunismi.

 

https://plus.google.com/photos/113679801467129695575/albums/5931598292739362577?banner=pwa

                                                                 *

 

Karhumäessä, Sandarmohin teloituslanssilla viattomienlastenpäivänä 28.12.1937 niskalaukauksella teloitettu, Tampereella 1899 syntynyt Petroskoin opettajakorkeakoulun rehtori Elo Mooses Syvänen kertoo NKVD:n kuulustelussa [epäilemättä kidutettuna], pari kuukautta ennen kuolemaansa 17.10.1937:

 

Tiedän useampia henkilöitä, joita tunsin Suomessa ja jotka asuvat nykyään Neuvostoliitossa.

 

Kuulustelija:

Mainitkaa heidät.

 

Syvänen:

Korhonen Eeva asuu nykyään Leningradissa ja työskentelee suomenkielisessä Työläisnainen-lehdessä.  Kaihosalo Tilda asuu nykyään Leningradissa ja työskentelee Kirja-kustantamon Leningradin jaostossa.  Kari Artur asuu tietääkseni Seesjärven piirissä ja työskentelee piirilehden toimituksessa.  Tunnen myös muita suomalaisia, joista voin antaa tiedot sitten kun muistan.:

 

Elo Syväsen kansio P-15246, kuulustelupöytäkirjoja, Karjalan Arkistolaitos;

Lähde: Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan.

 

                                                                 *

 

Eva Korhonen esiintyi myös nimellä Eva [Stiina] Sassi sekä Eva Korhonen-Sassi.  -  Hänellä oli useita nimimerkkejä ja puoluenimiä: Skp:n keskuskomitean pleenumin kokouksessa 19.-25.7.1926 hän lienee käyttänyt peitenimeä ”Hilja”; Skp:n keskuskomitean pleenumissa 28.7.-8.8.1927 hänen peitenimensä lienee ollut ”Briitta”; vuosien 1925-1926 maanalaistoiminnan kirjeissä hän käytti nimeä ”Maija  Tampereella Skp:n piiriorganisaattorina hän 1926 esiintyi nimellä Hilja Hiltunen. [TS].  -  Hän oli syntynyt Viipurissa 1895 ja toimi maanalaisen SKP:n lähettinä, maanalaisena toimitsijana ja piiriorganisaattorina.  Otteita hänen elämänvaiheistaan:

 

Vangitsemiset lokakuussa 1927.

Kuten sanottu, vangittiin sosialidemokraattisena hallitusvuonna [Tannerin vähemmistöhallitus 1926-1927] lokakuun 29 p:nä Helsingissä ja Tampereella kaikkiaan viisi työläistä.  Vangittujen Eva Korhonen-Sassin, Allan Martteliuksen, Jalmari Rasin, Anni Kurvisen ja Agnes Rosendahlin vangitsemisesta sanottiin S. Sosialidemokraatissa: ”Perjantaina pidätettiin Helsingissä muutamia salaisen puolueen (S.K.P.) vakinaisia työntekijöitä, kohdistuen nämä pidätykset lähinnä Suomen Kommunistisen puolueen sotilaslinjaan, s.o. armeijassa tapahtuvan vakoilun ja kiihoituksen hoitajiin…. Pidätysten yhteydessä joutui viranomaisten haltuun huomattava määrä ainehistoa sekä salaisen puoluetyön että vakoilun ja sotilaskiihoituksen aloilta.”

 

Porvarillinen sanomalehdistö oli riemuissaan.  Pientä ei myöskään ollut sosialidemokraattien riemu.  Se, että etukäteen leimattiin vangitut syyllisiksi ohranan määrittelemiin rikoksiin, ei riittänyt, vaan pyrittiin kaikella tavalla häpäisemään vangittuja. 

 

Niinpä tamperelainen ”Kansan lehti” (sos.dem.) kirjoitti no:ssa 39/1927:

 

”Taitaa olla kiva sussu tuo Eva Korhonen – Stiina Sassi…löytyy harkitsevia työläisiä, jotka antavat arvoa mokoman ruplasussun tollotuksille, niitäkin on ja vieläpä ammatillisen liikkeen johdossakin olevia.” 

 

Sosialidemokraattisen lehdistön rivous oli niin räikeää, ettei ohranakaan voinut sitä hyväksyä, vaan ohranan päällikkö [Esko Riekki] riensi selittämään:

 

”Puheet siitä että kommunistit arkaluontoisimmissa tehtävissä käyttäisivät katunaisia ja muita sellaisia aineksia, ovat asiantuntematonta arvailua, sillä ikävä kyllä, kommunistien toiminta maassamme on jonkunverran pätevämmissä käsissä.” 

 

Sen lisäksi, että parjauksilla pyrittiin häpäisemään vangittuja vastustajia annetaan lopussa huomautus ohranalle, että on vielä vangitsematta ammatillisen liikkeen johdossa olevia tovereita.

 

Työläiset vastasivat ajojahtiin ja vangitsemisiin vastalauseilla.

 

Tapahtuneita vangitsemisia selostetaan eduskunnassa.

 

Vangitsemiset joutuivat käsittelyn alaiseksi eduskunnassakin joulukuun 1 päivän 1927 istunnossa, käsiteltäessä tulo- ja menoarviota.  - - Lähinnä Väinö Tannerin aihetta käsitelleeseen puheenvuoroon vastatessaan sosialidemokraattien edustaja, ministeri Puro [Tannerin vähemmistöhallituksen sisäministeri Olavi Puro] selosti äsken pidätetyn Jalmari Rasin uraa salaisen kommunistisen puolueen yleisorganisaattorina, ”likinnä sotilasaorganisatsionin järjestämisessä”, opintoja Pietarin LVKY:ssä ja muissa sikäläisissä salatoiminnan opinajoissa, paluuta piiriagitaattoriksi, tapahtuneita paloja, sijoitusta Helsinkiin SKP:n piiri- ja paikalliskomiteain sekä solujen järjestäjäksi.  ”Vielä tahtoisin mainita, että Rasin kautta lähetettiin Venäjältä Suomeen rahavaroja Suomen kommunistisen puolueen alajärjestöille niiden organisaattorien palkkaukseen y.m. menoihin.  Tahdon sivumennen huomauttaa, että nämä salaiset organisaattorit ja sotilasvakoilijat toimivat säännöllisellä kuukausipalkalla, jotenka siihen aika lailla tarvitaan rahaa.  Näitä rahoja on lähetetty dollareina ja nämä dollarit sitte vaihdettu Suomen rahaksi sopivalla tavalla”, selosti ministeri Puro. 

 

[”Puron ministerikauden näkyvimmäksi tapaukseksi jäi Neuvostoliiton ulkoministeriön närkästyminen [juuri tästä] hänen eduskunnassa esittämästään väitteestä, että itäinen naapurimaa harjoitti Suomessa häikäilemätöntä sotilasvakoilua.  Puro sanoi näin budjettikeskustelussa perustellessaan hallituksen etsivälle keskuspoliisille ehdottamaa määrärahaa.  Moskova kiisti antavansa suomalaisille vallankumouskoulutusta ja vaati lausunnon peruttamista.  Puron ministeriura päättyi joulukuussa 1927 Tannerin hallituksen kaatumiseen.”:

Kansallisbiografia; Timo Soukola: nimiartikkeli Olavi Puro]

 

Puro jatkoi vielä eduskunnassa:

 

”Jokainen meidän maassamme tuntee n.s. Eva Korhosen jutun (Eduskunnasta: Kyllä! Hilpeyttä).  Sehän on ollut hyvin mielenkiintoinen asia sanomalehtikirjoituksille ja ihmiset ovat suurella mielenkiinnolla lukeneet siitä lukuisia kirjoituksia ja pakinoita, joita tämän asian johdosta on kirjoitettu. 

 

Kuten tunnettua, julkaistiin vuonna 1922 täkäläisessä vasemmistolehdessä kirjoitus, jossa väitettiin, että Eva Korhosen paljastus, joka silloin toimitettiin, olisi sosialidemokraattisen puolueen toimesta järjestetty, ja että siis se kirjelmä, joka oli tavattu ja jossa kehoitettiin työpaikoilla varkauksiin [erilaisten työkalujen ja kapineiden kokoamiseksi ja toimittamiseksi tuotantotoimintaansa ylöspanevan Neuvostoliiton tovereiden avuksi], olisi siis järjestämällä järjestetty. 

 

Tämä väite paljastettiin sen kautta – nykyinen rikostutkimustekniikka on nimittäin aika lailla kehittynyt – että otettiin kirjoituskoneesta jäljennöksiä ja yksityiskohtaisesti näytettiin, että salaiset kirjelmät olivat vasemmistolehden toimituksessa kirjoitetut.  Näiden kirjoittaminen pantiin sitten Eva Korhosen syyksi. 

 

Mutta Eva Korhonen ei ollut tällöinkään mikään kokeileva näissä toimissaan, vaan hän oli ennenkin tätä toimintaa jo harjoittanut.  Hänhän oli sitä ennen jo kulkenut salateitse pikalähettinä Suomen ja Venäjän välillä, kuljettaen Venäjältä Suomeen ja päinvastoin tärkeitä salaisia ohjeita ja määräyksiä.  Sen jälkeen kävi Eva Korhonen eli Sassi Pietarissa kommunistisen yliopiston, jonka jälkeen hänelle uskottiin Suomen kommunistisen puolueen piriorganisaattorin tehtävät Pohjois-Hämeen ja Satakunnan piirissä.  Pidätettäessä tavattiin Korhoselta huomattava joukko salaista kiihoitus- ja vakoilutyötä kuvaavaa aineistoa.  Eräässä raportissa, joka tavattiin Eva Korhosen hallusta, ilmenee, että Suomen salainen kommunistinen puolue ja sen paikallisjärjestöt värväävät vakoilijoita sotaväkeen niistä nuorukaisista, jotka joutuvat sotapalvelukseen.  Sivumennen mainittakoon vielä, että Eva Korhonen oli kirjeenvaihdossa Martta Lehtosen kanssa (Keskustassa hilpeyttä).”

 

[Martta Lehtonen, 1900-1970, puoluenimi ”Terttu”, piiriorganisaattorina satsasi SKP:n juurruttamista työpaikoille, STPV:n kansanedustaja, puolueen valmisteluvaliokunnan jäsen 1927, erosi eduskunnan jäsenyydestä marraskuussa 1927 lähdettyään matkalle Kanadaan; SKP:n Suomen byroo sen sijaan katsoi, että Lehtosen olisi pitänyt pyytää lähtöönsä lupa myös SKP:lta, ja antoi tälle paheksumislausunnon.  Lisäksi se kehotti politbyroota ilmoittamaan kuritoimenpiteistä Amerikkaan.: Tauno Saarela: SKVK 1923-1930 .]:

 

Lähde: Punaisten puolesta – valkoisia vastaan; toimittanut Väinö Lundgrén, Helsinki 1929.

 

                                                                 *

 

Sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja kirjoitti n.s. Eva Korhosen jutun johdosta marraskuun 19 p:nä 1927 m.m. seuraavaa:

 

”Meillä on taas näin suuri valta ohranoita tässä Eva-Korhosjutussa … Ammattijärjestön v.t. puheenjohtajaa Edv. Jokelaa ja sihteeriä Poika Tuomista me tahtoisimme säästää.  Ja siksi me näin julkisesti heitä neuvomme, että ottaisivat Eva Korhosen asian pöyhiäkseen ja antaisivat Ammattijärjestön nimessä siitä ankaran tuomion.  Ohranan käsiin on kuulemma joutunut Evan kassoista tavaton määrä kaikenlaisia asiakirjoja, kirjeenvaihtoa ja ”valistuskirjallisuutta”.  Nyt se kuuluu ohrana  nimittäin, tuon ainehiston perusteella tutkivan kommunistien maanalaisen ja maanpäällisen maanpetoksellisen toiminnan laajuutta.  Jos nyt olisi vähemmän rauhallinen mies kuin Riekki ohrananpäällikkönä ja sisäministerinä joku Åkesson tai vaikkapa Vilkku Joukahainenkin, puhumattakaan Gustav Ignatiuksesta, niin kylläpä vedettäisiin valtava kommunistinuotta”.

 

”Nyt olisi erinomainen tilaisuus Poika Tuomisellakin, joka on viksu mies ja varmasti käsittää, että etappikommunistien sotkut ammatillisessa liikkeessä ovat suureksi vahingoksi työväelle, sanoa kirkkaat sanat evakorhoslaisesta myyräntyöstä. … Mutta anna olla, että nosken hallitus kaatuisi ja remmiin astuisi joku Kallion tai vaikkapa Ingmanninkin hallitus, niin kyllä moni poika saisi taas lillukan varret kinttuihinsa. … Luulemme, että tämä on siksi selvää puhetta, että jokainen sen ymmärtää”.

 

Tämä lainaus osoittaa, että jo syksyllä 1927 ajateltiin vangitsemisten laajentamista, mutta sosialidemokraattinen [Tannerin] hallitus ei nähtävästi katsonut olevan otollista itse ryhtyä työn suorittajaksi.:

em.t.

 

                                                                 *

 

Jutun tullessa helmikuun 14 päivänä 1928 vihdoinkin esille Turun Hovioikeudessa esitti kanneviskaali Gunnar Forss syytekirjelmän, jossa esitettiin mm. seuraava syyte:

 

Eva Stina Sassi on vuonna 1920 liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen ja valmistuakseen toimitsijaksi maassamme toimeenpantavaksi suunnitellun uuden kapinan varalle vuosina 1921-1922 opiskellut edellä mainitussa ”Lännen Vähemmistökansallisuuksien Kommunistisessa Yliopistossa [LVKY]”. 

 

Vuosina 1920-1922 oli Eva Stina Sassi sen lisäksi puolueen keskuskomitean vastuunalaisena lähettinä Eva Korhosen nimeä käyttäen tehnyt salaisia matkoja Venäjän ja Suomen välillä sekä 1922 vuoden alussa Helsingissä kirjoituskoneella monistanut erään mainitussa kaupungissa levitetyn sanotun vuoden helmikuun 3 päivälle päivätyn ja ”Suomen Byroon” laatiman salaisen kirjelmän, jossa annettiin lähempiä ohjeita niistä menettelytavoista, joita Suomen Kommunistiseen Puolueeseen kuuluvien henkilöiden tuli noudattaa puolueen tarkoitusperien edistämiseksi. 

 

Vuonna 1926 ja seuraavan vuoden alusta aina lokakuun 26 päivään asti, jolloin hänet pidätettiin Tampereen kaupungissa, oli Eva Stina Sassi Hilja Hiltusen nimeä käyttäen toiminut sanotussa kaupungissa Pohjois-Hämeen ja Satakunnan piirien piiriorganisaattorina.” 

 

Kanneviskaali katsoi Korhosen syyllistyneen valtiopetoksen valmisteluun sekä rikokseen valtakunnan ulkoista turvallisuutta vastaan

 

Oikeudessa Eva Sassi-Korhonen tunnusti olevansa kommunisti, mutta kielsi syytteen muissa kohdissa. 

 

Oikeudenkäynnissä herätti erikoista huomiota Eva Sassi-Korhonen voimakkaalla esiintymisellään. 

 

Kun syytetyt saivat tilaisuuden vastata syytteeseen, lausui Eva Sassi-Korhonen:

 

”Tiedän olevani luokkatuomioistuimen edessä enkä varro teiltä oikeutta”.

 

Hän jatkoi:

 

”Minut on tuotu tämän tuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta ja tullaan varmasti myöskin valtiopetturina tuomitsemaan.

 

Vaan koska minä puolestani en pidä itseäni rikollisena ja tiedän miljoonien työläisten olevan kanssani samaa mieltä, niin silloin täytyy olla kysymyksessä kahden oikeuskäsitteen vastakkaisuus ja niin todellisuudessa onkin.

 

Kun minun siis väkivallan edessä täytyy asettua teidän oikeuskäsitteidenne mukaan istumaan tuomittuna, niin en voi pitää tuomiotani muuna kuin luokkatuomiona. 

 

Minä olen vakaumuksellinen kommunisti ja olen vakaumukseni perusteella sanonut, sekä tulen sanomaan, kapitalistinen järjestelmä on kuolemaan tuomittu.

 

Tämän tähden te vainoatte ja tuomitsette minut sekä tuhansia työläisiä.  Siis vakaumuksemme tähden!

 

Jos te tämän tosiasian myöntäisitte, niin silloin olisi meitä kaksi rehellistä pelaajaa ja pelisäännöt selvät.  Lain mukaan ei ketään saisi vainota, eikä tuomita vakaumuksensa tähden, mutta silloin kun sitä tehdään, täytyisi se myöskin rehellisesti sanoa. 

 

Kysyn: onko teidän yhteiskuntanne todellakin jo niin heikossa tilassa, että minun vapaanaoloani pelätään?

 

Aijon osoittaa toimintani historiallisen perustan ja vakaumukseni oikeutuksen kehityksen kannalta.

 

Tuntuu todellakin siltä, etteivät kapitalistit itsekään jaksa uskoa järjestelmänsä pysyvyyteen.

 

He koettavat vakuuttaa maailmalle, että kaikki taistelut leivän ja järjestelmän rappiosta on kommunistien keksintöä.  Tässä toistamisessa tuntuu kuitenkin epävarmuuden särähdys.  Jos todellakin asianlaita olisi niin, että kommunistien todistelut olisivat ilmasta temmattuja, niin kapitalisteilla olisi varsin vakava asema ja tuomioistuimilla ei olisi kiirettä, niin kuin niillä nyt näyttää olevan, enkä minäkään istuisi tuomittujen joukossa.  Tämä tuomitsemiskiihkonne on jo yksi kapitalistisen järjestelmän heikkouden merkki, todiste siitä, että historiallinen kehitys on lukenut järjestelmänne kuolemantuomion.  Tätä historian antamaa tuomiota kapitalistit eivät pysty hermostuneisuudessaan näkemään ja luulevat välttävänsä sen tuomitsemalla joitakin satoja työväenluokan yksilöitä vuosikausiksi linnaan, senvuoksi, että he ovat sanoneet historian osoittaman totuuden.  Totuuden, joka teistä tuntuu karvaalta.  Näiden sanojien joukkoon kuulun minäkin ja sen takia minut tuomitsette.

 

Te ette huomaa, että historia on määrännyt koko työväenluokan tehtäväksi teidän järjestelmänne kukistamisen ja kun siis työväenluokka kokonaisuudessaan, jonka työn tuloksista yhteiskuntanne pysyy pystyssä, on asettunut historiallisen välttämättömyyden pakosta teidän järjestelmäänne vastaan, niin voimattomat ovat teidän tuomioistuimenne.  Niiden tuomiot ovat, kuvaannollisesti sanoen, kuolemaisillaan olevan kouristuksentapaisia otteita, joiden voima ja pysyväisyys on kovin rajoitettu, eivätkä ne lopullisen voittajan leirissä olevia peloita.

 

Historian julistama tuomio kapitalistista järjestelmää vastaan ei ole yksinomaan teoreettisesti todistettu, vaan se on eräältä osalta maapalloa jo kapitalistista järjestelmää kohdannut.  Neuvostojärjestelmän synty 1/6 osalle maapalloa hävitti yhtä suurelta osalta kapitalistien järjestelmän. 

 

Nämä tosiasiat ovat lujittaneet minun vakaumustani entisestäänkin ja saaneet minusta entistä kiihkeämmän kapitalistisen järjestelmän vastustajan.

 

Olen sanonut myöskin edellä mainitut totuudet työväenjoukoille ja he ovat olleet kanssani samaa mieltä, koska ovat kokeneet, nähneet ja tunteneet kuin minäkin, vieläpä useimmat tutkimuksiensa perusteella luoneet vakaumuksensa.  Tätä viimeksi mainittua te kutsutte kiihoitukseksi ja minä sanon sitä totuuden puolesta puhumiseksi.

 

Te tuomitsette minut totuuden puhumisesta, vaan se ei saa minua totuutta salaamaan.

 

Entä minun tekoni, niistä ei myöskään rikollista löydetä, jos niitä arvostellaan oikeudenmukaisesti. 

 

Sanon: jos oikeutta on olemassa, niin teidän keräämänne todistusainehisto minua vastaan, muuttuu minun puolustuksekseni.” 

 

Näin Eva Sassi-Korhonen [Korhonen] Turun Hovioikeudessa helmikuussa 1928 ollessaan syytteessä valtiopetoksen valmistelusta ja rikoksesta valtakunnan turvallisuutta vastaan.  Hän jatkoi:

 

”Olen puhunut työläistovereilleni aina järjestötoiminnan edullisuudesta, kehoittanut heitä itseopiskeluun sekä luopumaan kaikista kapitalistisen järjestelmän tarjoamista paheista, kuten juoppoudesta, monenlaisista petkutuspeleistä, epäterveellisestä huvittelusta y.m., y.m. ja ylipäätänsä neuvonut tovereitani käyttämään aikaansa niin, ettei se kuluisi hukkaan, vaan tulisi käytettyä oman itsemme ja luokkamme fyysillisen sekä psyykillisen kulttuurin kohottamiseksi.

 

Paperit, jotka ohrana minulta takavarikoi, todistavat harrastuksistani luokkani sivistystason kohottamiseksi.  (Minulla on nimittäin sellainen vakaumus, ettei luokkayhteiskunnassa ole puolueetonta sivistystä, eikä kaikille sopivaa oikeutta, yleispätevää oikeutta.)  Onko tässä mitään väärää tai rikollista?

 

Parantaaksemme elinehtojamme olemme me työläiset pakoitetut hankkimaan tietoisuutta itsellemme ja eikö koko ihmiskunnan historia todista ihmisten juuri tietojensa kohoamisen kautta pystyneen parantamaan elinehtojaan.  Jos työläiset taas tietojensa kohotessa tulevat yhä paremmin selville historiallisesta tehtävästään, kapitalistisen yhteiskunnan kukistamisesta, niin se on todiste työväenluokan edistyksellisyydestä, sen kyvystä seurata kehitystä, joka onkin luonnollista, koska työväenluokka on kiinteästi tuotantovoimien yhteydessä, itse osa niistä ja kehittyy näin ollen niiden kehittyessä. 

 

Kapitalistien on siis tuloksetonta syyttää työväenluokkaa ja vielä vähemmän sen yksilöitä, jos he itse eivät loismaisen elämänsä tähden ole pystyneet seuraamaan oman järjestelmänsä kehitystä, vaan jääneet kehityksen pyörän murskattavaksi, eikä minun tuomitsemiseni teitä siitä litistyksestä pelasta.

 

Vallankumouksellinen toiminta ei lopu vaikka yksilöitä suletaan lukkojen taa.

 

Kapitalistien tuomioistuimet ovat niin pienessä maassa kuin Suomessa, tuominneet viimeisen kymmenen vuoden aikana kymmeniätuhansia työläisiä, vieläpä toisia niin perusteellisesti, että on otettu henki.

 

Sellaisen puhdistuksen olisi luullut turvaavan teille rauhan vallankumouksellisista, mutta onko niin käynyt?

 

Vuodesta toiseen saatte tuomittavia lisää ja toiminta jatkuu parannetulla vauhdilla. 

 

Ohrana sanoi minulle, jos ei teidän laisianne olisi, ei olisi vallankumouksellista toimintaa. 

 

Jos te tuon tuloksettoman toistamisen sijasta syventyisitte tarkastamaan mistä niitä vallankumouksellisia syntyy kuin sieniä sateella, niin huomaisitte meidät oman järjestelmänne kasvateiksi ja huomaisitte, että työväki ja kommunismi ovat eroittamattomia kuin aine ja voima. 

 

Te tuomitsette nyt minut lukkojen taa ja monia muita samalla kertaa, kuitenkin tulevat vallankumoukselliset pitämään hermojanne jännityksessä entistä enemmän.  Työväenluokan täytyy kasvavalla tarmolla ponnistaa parempaa tulevaisuutta kohti, ellei aijo sortua kapitalistisen ruoskakomennon alle ja vaikka yksilöitä sortuisikin, niin luokkana työväki kulkee eteenpäin sekä tulee nostamana keskuudestaan totuuden julistajia.  Näiltä totuuden mukaisilta perusteilta asioita katsoen, en katso olevani rikollinen, enkä syyllinen mihinkään tekoon, joka sotisi kehityksen lakeja vastaan ja joka ei olisi sopusoinnussa ihmiskuntaa hyödyttävien ainesten vaatimusten , toivomusten ja ihanteiden kanssa. 

 

Myöskin puolustukseni on samalla koko työväenluokan asian puolustamista. 

 

Eikä toisin voi olla, sillä kommunisteilla ei ole mitään työväen eduista poikkeavaa ajettavanaan.  Tämän seikan totesi Marx jo 80 vuotta sitten.  Miten paljon selvempänä esiintyykään tämä seikka meidän päivinämme.  Sanotte ehkä, että tahdon kiertää ydinkohdan, josta minua siitettäessä on kysymys, nim. keinoista, kuinka vallankumous suoritetaan ja väitätte, että minä olisin kehoittanut työläisiä näitä luvattomia keinoja käyttämään.  Minusta on selvä, että tulevaisuudessa niin kuin tähänkin asti työväenluokka tulee löytämään aina kutakin tilannetta varten keinot taistelunsa käymiseen.

 

Ensinnäkin, työläiset eivät tarpeettomasti hae vaikeampia keinoja taistelunsa käymisen, vaan turvautuvat niihin ainoastaan silloin, jos porvaristo heidät siihen pakottaa. 

 

Te sanotte, Suomessa toimii Kommunistinen Puolue salaisesti, laittomasti.  Tällä te tunnustatte Suomen porvariston taantumuksellisuuden, heikkouden sekä tyhmyyden.

 

Jos te kerran olette oikealla puolella, niin eikö vääryys paljastuisi paremmin, kun kansa näkisi sen.

 

Sanotte kommunistien olevan pikkusen koplan haihattelijoita ja eikö tämäkin silloin ole oman heikkoutenne tunnustus, kun teidän on täytynyt ryhtyä sortotoimenpiteisiin merkityksettömiä vastaan.

 

Kuitenkin täytyy ajattelemattomimmankin kaikesta teidän touhustanne ja huudostanne päättää, että kommunistit eivät ole merkityksettömiä.

 

Kommunistit ovat, kuten edellä todistin, historiallisen kehityksen tulos ja vaikka kiellätte heiltä julkisen toiminnan, niin olemattomaksi ette voi heitä tehdä.

 

Kun siis Kommunistinen Puolue toimii salaisena, johtuu se omista sortotoimenpiteistänne.

 

Syytös minua vastaan salaisesta toiminnasta on tuulesta temmattu.  Syyttömyyteni voisin todistaa, jos minulle annettaisiin mahdollisuus kutsua Venäjältä todistajat ja taattaisiin todistajieni  vapaus täällä turvatuksi.  Minä olen ollut nimittäin vuosia maasta pois, enkä näin ollen ole voinut järjestää salaista toimintaa Suomessa ja juuri tämän poissaoloni voisin todistaa, jos minulle mahdollisuudet siihen annettaisiin.  Vaikka minun papereitteni joukossa on ollut schema maanalaisen puolueen organisatsionin osasta, niin se ei merkitse sitä, että minä olisin ollut sitä järjestämässä. 

 

Minulla on tutkimustarkoituksia varten oikeus lakien mukaan pitää hallussani 1 kpl. vaikka kuinka salaista julkaisua, schemaa, y.m. opiskeluvälineitä. 

 

Samoin toiset minulta takavarikoidut paperit, joita on väitetty maanalaisen puolueen raporteiksi, ovat vain muistiinpanojani työläisten opiskelu- ja järjestötoiminnasta, eikä  niillä ole mitään tekemistä maanalaisen toiminnan kanssa.  Minä en kiellä maanalaisen toiminnan merkitystä ja tarpeellisuutta, mutta torjun omalta kohdaltani aiheettomat syytökset.

 

Entä syytöksenne minua vastaan kirjelmän johdosta Venäjän nälänhätäisille v. 1922, johon minulla ei ollut muuta osuutta kuin se, että kirjoitin sen koneella.  Kirjelmä on kaikkea muuta kuin poliittinen, se on kauttaaltaan kehoitus Suomen työläisille avustaa hätää kärsiviä. 

 

Onko siinä siis mitään rikollista, josta vuosien päästä vielä täytyy syytöksiä nostaa.  Halpamaiset parjaukset, että kirjelmässä muka kehoitettiin varastamaan, ovat [sosiaali-]demokraattien keksimiä, parjaamistarkoituksessa, poliittisesta voimattomuudesta johtunutta kiukkua, joka ei ansaitse edes asiallista vastausta.

 

Syytökset käynnistäni Suomessa v.v. 1920-1921 ovat todistamattomia väitteitä.  Olen ollut Venäjällä v:sta 1919 vuoteen 1921 syksyyn, jolloin tulin tänne omaisiani tapaamaan ja palasin takaisin v 1922 maaliskuussa, siitä saakka olin taas Venäjällä viime vuoden [1927] syyskuuhun saakka, joten syytökset minun olostani tällä välillä Suomessa ovat aiheettomat.

 

Minulle on koetettu hakemalla hakea syytöksiä, tarjottu nimiäkin melkein jokaiselta kalenterin sivulta ja jokaisen nimen mukana joukko syytöksiä, sekä lähdetty lisäksi tutkimusretkelle menneisyyteen.

 

Vuosia sitten haudatut herätetään uudelleen tarkastettaviksi jos mahdollisesti joku atomi kommunismia löytyisi.

 

On nimittäin otettu tarkastettavaksi minun kohdaltani Sosialistisen Naissihteeristön ja S.S.T.P:n toiminta, järjestöjen, jotka toimivat täysin laillisesti.  Eikä niitä laittomuuden takia voitu tuomita, vaan saivat tuomion sen tähden, että Suomen porvaristo katsoi ne eduilleen vahingollisiksi.  Minun toimintani näissä järjestöissä oli, niin kuin näiden tarkoitus edellytti, työväenluokan luokkatietoisuuden kohottaminen.  Teillä ei ole yhtään todistetta, joka osoittaisi minun poikenneen tästä toimintalinjasta. 

 

Edellä mainitun johdosta pidänkin syytöstä minua vastaan, niin kuin kyseessä olevia järjestöjäkin kohtaan, osaltaan luokkatuomiona.

 

Joka tilanteessa olen pitänyt toimintaohjeenani suorittaa tehtäväni niin, että niistä on etua työväenluokalle ja että tekoni ovat sopusoinnussa luokkani oikeudentunnon kanssa, sekä samalla edistäväni luokkani vapautusta kapitalismin orjuudesta.  Tiedän toimintani olleen teille epämieluista, koska teidän etunne ovat vastakkaiset työväenluokan etujen kanssa, vaan se ei ole minun syyni, eikä johdu minun toiminnastani, jos työn ja pääoman edut ovat sovittamattomat. 

 

Olen kommunisti ja kapitalistisen järjestelmän leppymätön vastustaja, sekä tiedän kommunistina tulevani tuomituksi, vaikka ei teillä olekaan mitään todisteita minun toiminnastani, eikä siis lakiin perustuvaa oikeutta minua tuomita.

 

Edellä mainitun johdosta en minäkään lausu puolustustani sen vuoksi, että uskoisin sen vaikuttavan

tuomiooni lieventävästi, päinvastoin uskon tuomioni tämän kautta suurenevan.

 

Ainakin ohrana minulle vakuutti, että nuorisoliittolaisten jutussakin laskettiin puolustuspuheet raskauttavaksi asianhaaraksi ja vaikutti se tuomioiden suuruuteen.

 

Puolustukseni perustuu asiani oikeutuksen puolustamiseen ja toiselta puolen tahdon osoittaa sen oikeusilveilyn, jota asiassani käydään.

 

Kysyn, miksi käsittelette juttuani suljettujen ovien takana?

 

Miksi ette sano suoraan, että tuomioni on luokkatuomio?

 

Sanon teidän paenneen minua tuomitsemaan suljettujen ovien taa sen vuoksi, että oikeutenne ei kärsi päivän valoa.  Pelkäätte puolestanne työtätekevien tuomiota, jota ette tälläkään tavoin voi välttää. 

 

Samoin työläisten tuomiota peläten koetatte hakea kaikenlaisia verhoja, muka todistaaksenne ettette tuomitse kommunisteja vakaumuksensa tähden, jonka todellisuudessa kuitenkin teette.  Pelkäätte oikeitten tietojen antamista, mutta huudan teidän tuomioistuimenne yli työtätekevien kuultavaksi, että tuomionne minulle on luokkatuomio.

 

Ja mitä pitempi tuomioni on, sitä selvempi todiste se on teidän heikkoudestanne.

 

Suuremmatkaan tuomiot eivät estä kommunismin voittokulkua, senvuoksi voinkin voitonvarmana huudahtaa tuomitsijoideni edessä:

 

Eläköön maailman proletariaatin vallankumous!

 

Eläköön sen johtaja III Internationale! [s.o. Komintern!]” 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Komintern

 

Näin puhui Eva Sassi-Korhonen niin sanotussa Korhos-jutussa 1928.  Syytetyn puolustuspuheenvuoro, Turun Hovioikeus.

 

                                                                 *

 

Ellei toisin osoiteta, voidaan perustellusi olettaa ja uskoa, että tämä Eva Korhosen puolustuspuheenvuoro on komein puhe, mitä Suomen oikeuslaitoksessa on koskaan esitetty.

 

                                                                 *

 

Eva Korhonen tuomitsi ”suuressa puolustuspuheessaan” koko suomalaisen oikeudenkäytön summaarisesti, kutsuen sitä porvarilliseksi luokkaoikeudeksi, jonka taistelevalle kommunistille tulossa olevat tuomiot olivat väistämättömiä.

 

Kommunistien erityinen kritiikki kohdistui kuulustelupöytäkirjojen sisältöön, epätarkkuuksiin ja vääristymiin, joita niissä väitettiin esiintyvän. 

 

Lisäksi puolustukselle tuotti vaikeuksia se että kuulustelupöytäkirjat olivat ”tiskin alla”, josta niitä ei tahtonut saada tai sai aivan viime tipassa niin että puolustusstrategian laatiminen ja jopa puolustuspuheenvuorojen kirjoittaminen jäi ahtaalle. 

 

Lisäksi oikeusavustajat eivät saaneet ennen oikeudenkäyntiä keskustella päämiestensä kanssa kahden kesken. 

 

Pidätetyillä ei ollut mahdollisuutta saada oikeudellista apua kuulustelujen aikana, eivätkä he liioin voineet tavata sukulaisiaan ja tuttaviaan tai lukea sanomalehtiä, sillä heidät haluttiin eristää ulkomaailmasta. 

 

Lisäksi pitkiksi venyvät pidätysajat epätietoisuudessa, milloin ja minkälaisin syytekohdin asiaa tultaisiin käsittelemään.

 

”Oikeusavustajat puhuivat epäkohdista useita kertoja, mutta liike tarttui asiaan laajemmin vasta helmikuussa 1928, jolloin Stp:n eduskuntaryhmä [kansanedustaja, tuomari Eino Pekkalan ja kollegansa, kansanedustaja, hovioikeuden auskultantti Asser Salon muotoilemassa] välikysymyksessään kummasteli edellissyksynä pidätettyjen henkilöiden pidätysaikojen [erityisesti Agnes Rosendahl, Anni Kurvinen ja Eva Korhonen] venymistä.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Asser_Salo  http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Pekkala

 

Kimmokkeen kysymykselle antoivat vaasalaisen ”Työn Äänen” artikkeli asiasta ja Eva Korhosen tekemä kantelu oikeuskanslerille. 

 

Välikysymyskeskustelussa Eino Pekkala opetti, että lain mukaan asia oli kaupungissa otettava esille kahdeksan ja maaseudulla 30 vuorokauden kuluessa.  Hän moitti etsivää keskuspoliisia (EK) pykälän kiertämisestä sillä, että henkilöitä ei julistettu vangituiksi vaan pidettiin pidätettyinä kuukausikaupalla.”:

Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930.  Helsinki 2008.

 

                                                                 *

 

Poika Tuominen kertoo Maan alla ja päällä –muisteluksessaan Korhos-jutun taustoja omalta näkökannaltaan.  Kommunistien toiminta Suomessa oli paitsi loputonta taistelua valtiollisen poliisin ja sen yhteistoimintaverkostojen puristuksessa, myös alinomaista puolueen sisäistä linjataistelua.  Poika itse oli joutunut Tammisaaren vankilaan, ja etäohjaajien kamppailussa Mannerin-Malmin-Rahjan rintama käytti tilannetta hyväkseen lannistaakseen kuusislaisten pyristelyt.  – Tässä kutakuinkin huojahteleva kuvaus Korhos-episodista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Maan_alla_ja_p%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4

 

Poika kertoo:

 

”Vuonna 1921 vallitsi Neuvostoliitossa [Neuvosto-Venäjä] kuivuuden takia suuri nälänhätä, useita miljoonia ihmisiä kuoli nälkään virallisenkin tilaston mukaan.  Eri puolilta maailmaa järjestettiin nälkäänäkeville apua.  Suuret kansainväliset järjestöt, kuten Nansenin organisoima, toimivat ensimmäisinä Neuvostoliiton hädänalaisten auttamistyössä.  Suomessakin oli jo vuoden 1921 syyspuolella ryhdytty verraten laajoihin toimenpiteisiin Neuvostoliiton nälänhätäisten hyväksi.  Olimme jo ennen vankilaan joutumistamme ehtineet Sosialistisen työväenpuolueen ja osaksi Ammattijärjestönkin puitteissa luoda melko laajan avustusorganisaation, ja satoihin tuhansiin markkoihin nouseva summa oli jo saatu kerätyksikin.

 

Hannan [Malm] mielestä tämä kaikki oli kuitenkin vain Poika Tuomisen opportunistista näpertelyä.  Nyt oli pantava toimeksi aivan toisella tavalla.  Myös avustushommaan oli saatava vallankumouksellinen henki.  Hän kirjoitti puoluejohdon, siis miehensä Mannerin ja mannerilaisen johdon määräyksestä SKP:n keskuskomitean nimissä salaisen, vaalikolmikoille osoitetun kiertokirjeen.  Vaalikolmikot olivat puolisalaisia ja puolijulkisia soluja, jotka olivat toimineet edellisen vuoden kunnallisvaalityössä ja valmistelivat seuraavan vuoden valtiollisia vaaleja.  Nämä kolmikot olivat juuri niitä elimiä, jotka olivat eräänä renkaana yhdistämässä salaista ja julkista puoluetyötä.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Hanna_Malm

 

Mainitsemani kiertokirje tuli ehkä kuuluisimmaksi SKP:n salaisista kiertokirjeistä.  Sattui näet niin onnettomasti, että se joutui jo ennen kuin sitä oli edes ehditty levittää kaikille niille järjestöille, joille se oli tarkoitettu, sosialidemokraattien käsiin.

 

Saatuaan ensimmäisiä kappaleita valmiiksi Hanna [Malm] lähetti yhden metalliliiton silloiselle puheenjohtajalle Lauri Nurmiaholle.  Lähetti antoi sen kuitenkin ilman muuta ensimmäiselle liiton toimistossa tapaamalleen henkilölle, joka sattui olemaan liiton silloinen taloudenhoitaja Väinö Veikko Salovaara.  No - Salovaara, vannoutunut sosialidemokraatti, jonka kanssa olin Ammattijärjestön johdossa käynyt monet kamppailut, otti veitikka silmässä kiertokirjeen vastaan, ja vaikka tiesikin, että se oli Nurmiaholle tarkoitettu, ei antanutkaan sitä hänelle, vaan pisti omaan taskuunsa, aukaisi sen sopivassa tilaisuudessa ja luki.  Hän huomasi heti, että nyt oltiin suurriistan jäljillä.

 

Salovaara toimitti kiertokirjeen Suomen Sosialidemokraattiin, jossa se kokonaisuudessaan julkaistiin maaliskuun 4. pnä 1922.  Yli sivun ulottuva otsikko kuului:

 

Kommunistisen johdon taktiikka sen puoluejohdon esittämänä”.

 

Kiertokirje olisi tänäänkin julkaisemisen arvoinen, sillä siinä on monia aito SKP:läisiä kohtia, mutta kun se on tavattoman pitkä – sehän käsitti lähes kaksi Sosialidemokraatin koko sivua – täytyy tyytyä vähempään. – Koko kiertokirjeen huipentumana oli ns. varastamispykälä, jota on myös sanottu puukonpääpykäläksi.  Siitä nousi valtaisa meteli”, kertoo siis Poika Tuominen. 

 

Kiertokirjeen kyseinen kohta käsitti mm. seuraavankaltaisia ohjeita:

 

”Tehtaan työläisiä on saatava tekemään venäläisille tovereille työkaluja.  Työläisnaiset ovat meille työnantajilta kiristäneet toisen kangaspalan toisensa jälkeen ja siitä valmistaneet pukuja.  He ovat myös harjoittaneet suorankäden otteitakin.  Tehtaan työläiset kuten metallimiehet, puusepät jne. voivat myöskin käyttää samaa oman käden oikeutta kuin mitä ovat työläisnaisetkin käyttäneet.  He voivat varastaa esim. puusepän veitseen tai vasaraan tarvittavan puupalan, metallityöläinen pienen vasaran, harpin ym. työkalun valmistamiseksi tarvittavan rautakappaleen ja valmistaa sen työnjohtajan huomaamatta”. 

 

Suomen Sosialidemokraatti kommentoi heti välittömästi tätä kohtaa seuraavasti:

 

”Työläiset, ryhtykää varastamaan! on kommunistien käytännöllinen kehoitus.  Metallimiehet, puusepät ja muut työpajoissa työskentelevät alkakaa kähveltää, näpistää ja varastaa.  Niin teette jaloa työtä ja Suomen Kommunistipuolue siunaa toimintanne.”  Jatkokommentti: ”Puolue, joka tämmöisin keinoin ajaa asiaansa, ei ole enää mikään semmoinen tekijä yhteiskunnassa, jota kunniallisten ihmisten tarvitsee käsitellä hienotunteisesti.  Se on tunnottomien roistojen johtama puolue.  Mitä pikemmin harhaanjoutuneet työläiset tämän huomaavat, sen parempi heille itselleen”.

 

Väinö Linna käytti SKP:n avustuskampanjan sekoilua Pohjantähdessä tilan täytteenä: Leppäsen Preeti kiikutti Siukolalle varrettoman vasaran, joka käytössä oli liukastunut pallopäiseksi niin että naulaan osuminen oli onnessa;

 

”Monet kyllä kuuntelivat hänen [Sosialistisen Työväenpuolueen nimellä tuolloin toimineen kommunistisen puolueen Pentinkulman toimimies, metsuri Siukolan] puheitaan, mutta eivät uskaltaneet ottaa niihin osaa.  Kun Siukola puolueen taholta sai kehotuksen keräillä työkaluja Venäjälle lähetettäväksi, ei niitäkään paljon kertynyt.  Niillä piti auttaa vallankumouksellisen Venäjän rakentamista, mutta Pentinkulmalta ei asialle liiennyt kuin varreton vasara, jonka Leppäsen Preeti toi.

 

 - On poika katkassu varren siittä… Niiden lasten kanssa on semmosta.  Mutta kyllä silä vielä vallan naulan päälle lyö, kun tekee häneen uuden varren.

 

Sitten paljastui puuha.  Puolueen taholta selitettiin, että kirje oli yksityisten naisihmisten lähettämä ja pelkkää provokaatiota.  Silloin Preetikin sai vasaransa takaisin.  Siukola oli hieman kiusaantunut antaessaan sen Preetille takaisin kartanon tallin vinttisillan pielessä.

 

Preeti pani vasaran taskuunsa, mutta taskun pohja oli rikki ja vasara putosi maahan:

 

 - No, kunnemmä sitä ny opi muistaan, että se on oikeenpuoleinen joka ehjä on… En minä niin hänestä, mutta aattelin että kyllä sillä vielä vallan lyö.

 

 - Se oli provoseerausta koko juttu.  Älä huoli puhua tästä mitään… Ei sielä semmosta tarvita… Koneilla sielä painetaan kaikki.

 

Preeti vei vasaran kotiin ja puheli Hennalle ja Aunelle:

 

 - Painetaan kuulemma koneilla enemmästä päästä.  Ja mikä niitten suurien on siten painaessa… Se on toista meitin tämmösten ihmisten.”:

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla III, ensimmäinen luku, kolmannen kappaleen loppu, 1962.

 

                                                                 *

 

Poika Tuomisen synteesi vuonna 1958, itse sauluksesta paulukseksi muuntautuneena:

 

”Vielä tänäkin päivänä, kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin tuo kirje vaikuttaa suorastaan uskomattomalta ja niin se vaikutti silloinkin.  Eikä vain tavallisista kansalaisista, vaan myös vannoutuneista, rehellisistä kommunisteistakin.  Itse asiassa se ei kuitenkaan sisällä mitään muuta kuin koruttomasti ilmaistun kommunistisen etiikan, sen etiikan, jota Stalin koko elämänsä loppuajan opetti kädestä pitäen ja jonka punaisena lankana oli: Kaikki, mitä teet Neuvostoliiton hyväksi, mitä teet kommunismin hyväksi, on moraalisesti oikein.  Ovatpa teot sitten näpistyksiä, varkauksia, murhia tai mitä tahansa!  SKP:n määräyksiä täytäntöön panemassa ollut Hanna Malm sanoi vain yksinkertaisuudessaan niin kuin asia oli, ts. yritti soveltaa kommunistista moraalioppia käytäntöön julkisesti”.

 

Mutta annetaanpa Poika Tuomisen jynssätä juttu loppuun asti:

 

”Wällärin ja Kulon johtama [Sosialistisen työväenpuolueen] puoluetoimikunta pelästyi tavattomasti, kun tällainen kiertokirje saatettiin julkisuuteen. 

 

He vastasivat välittömästi heti seuraavana päivänä ja väittivät sen olevan sosialidemokraattien provokaatiota  Päivää myöhemmin heidän kuitenkin jo oli tunnustettava, ettei kysymyksessä ollutkaan provokaatio, vaan että kirje todellakin oli kirjoitettu ja levitetty SKP:n toimesta. 

 

He sanoutuivat sosialistisen työväenpuolueen puoluetoimikunnan nimissä irti tästä ja vakuuttivat, että sosialistisen työväenpuolueen johdolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.  Se ei tuntunut kuitenkaan uskottavalta, koska saman puolueen lehdet ja erikoisesti puoluejohdon välittömän valvonnan alainen Suomen Työmies yrittivät puolustaa kirjettä ja ymmärtää sitä.  Ne haukkua lutkuttivat päivästä päivään sosialidemokraatteja, jotka olivat yrittäneet selittää tällä tavalla työväen asiaa ja koettaneet keittää koko jutusta suorastaan rikollisen.

 

Kun kuitenkin kävi selville, ettei aatteellinen rivikommunistikaan tällaista varkaushommaa hyväksynyt, täytyi SKP:n johdonkin lykätä länkiä korviinsa.  Keksittiin merkillinen selitys, jonka mukaan kirjelmän oli muka laatinut muuan puolueen jäsen, nimeltä Eeva Korhonen.  Pari viikkoa kirjelmän julkaisemisen jälkeen siten marssitettiinkin tämä Eeva Korhonen näyttämölle.  Hänen nimissään julkaistiin pitkä kirje, jossa hän tunnusti laatineensa mainitun kiertokirjeen ilman määräystä ja lupaa.

 

Tämä Eeva Korhonen, tyttönimeltään Eeva Sassi, joka oli syntyjään viipurilainen työläisnainen, oli yksi kaikkein uskollisimpia SKP:n apulaisia.  Hän oli Neuvostoliitossa käynyt kaikenlaisia pikkukursseja ja oli koko ajan ollut Hanna Malmin lähimpiä ystäviä ja uskottuja.  Hän juuri onnettomuudekseen vei Nurmiaholle osoitetun kirjeen Salovaaralle.

 

Eeva Korhosesta tuli varsin kuuluisa, sillä juttua vatvottiin vuosikausia ja hänen mukaansa sitä sanottiinkin Eeva Korhos-jutuksi. 

 

Syyn hän kuitenkin sai niskaansa aiheettomasti, sillä kuten jo sanoin, kirjelmä oli mannerilais-rahjalaisen ryhmän ja heidän valtuutettunsa Hanna Malmin kirjoittama.  Jos Eeva olisi saanut laatia tuon kirjelmän, ei siitä luullakseni olisi näin tyhmää ja yksinkertaista tullutkaan.  Ainakin sen verran hänellä oli tavallisen työläisen tervettä järkeä.

 

Eeva Korhonen istui myöhemmin pitkän tovin Hämeenlinnassa – ei tosin tästä vaan muista kommunistisista hommistaan.  Vankilasta vapauduttuaan hän siirtyi Neuvostoliittoon, avioitui siellä Vilho Antikaisen kanssa – saman miehen, joka lähetettiin Tukholmaan likvidoimaan Kuusista, mutta ryypiskeli matkalla ja likvidointi jäi suorittamatta.  – Avioliitto oli epäonnistunut ja Eeva vietti Petroskoissa onnetonta perhe-elämää, kunnes vuonna 1937 Stalinin suuren puhdistuksen aikana katosi sinne minne tuhannet muutkin suomalaiset kommunistit.”

 

Näin kirjoitti Poika Tuominen.

 

                                                                 *

 

Eräs episodi oikeushistoriasta:

 

Asiallisen puolustautumisen vaikeudet saattoivat vaikuttaa syytettyjen esiintymiseen, sillä vuosikymmenen [1920-luku] loppua kohti valmius ilmaista vastalause oikeuden eteen joutumisesta kasvoi.

 

Niinpä nuorisoliittolaiset kajauttivat käsittelyn loputtua keväällä 1926 [Turun Hovioikeuden] oikeusistunnossa Kansainvälisen, mistä oikeuden virkailijatkin yllättyivät niin, että nousivat seisomaan.

 

Tapauksesta ovat kertoneet versionsa;

 

Nestori Parkkari: Nuoret taistelun tiellä.  Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900-1944.  Kansankulttuuri, Kuopio, 1970;

Olavi Honka: Muistelmia ja mielipiteitä.  WSOY, 1972; http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Honka

Lars Björne: ”…syihin ja lakiin ei mielivaltaan…”  Tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918-1939.  Suomalainen lakimiesyhdistys, 1977.

 

Olavi Honka, joka tuolloinen hovioikeuden puheenjohtaja, myöhempi oikeuskansleri ja Honka-liiton keskushenkilö, liittää muistelmissaan laulukuvan erääseen myöhempään oikeustapaukseen, toteaa, että moni oikeudessa kuuli Internationaalen tuolloin ”ehkä ensimmäisen kerran”.

 

Vuosien 1927-1928 juttujen yhteydessä monet SKP:n organisaation jäsenet päättivät puolustuspuheensa eläköönhuutoon SKP:lle, Kommunistiselle internationaalille, nuorisointernationaalille tai maailman vallankumoukselle.  Menettely saattoi yleistyä vuosina 1929-1930.

 

Lähde: Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930. SKS, 2008.

 

                                                                 *

 

Kommunistien tai sellaisiksi väitettyjen esiintyminen oikeuden istunnoissa oli jaettavissa kolmeen tyyliin.

 

Lars Björne määrittelee väitöskirjassaan nämä kolmeen linjaan:

 

Ensimmäistä esiintymislinjaa voidaan kutsua propagandistiseksi eli hyökkääväksi linjaksi.  Arvo (Poika) Tuominen kertoo muistelmissaan esiintyneensä Taimen jutussa vuonna 1928 oikeaoppisen kommunistin tavoin eli hyökänneensä kiivaasti oikeutta vastaan ja pitäneensä pitkiä propagandapuheita.  Voidaan sanoa, että propagandistisen linjan mukaan toimineet kokivat oikeudenkäynnin puhtaasti poliittisena tapahtumana ja käyttivät tuomioistuinta puhujalavana kommunististen aatteiden levittämiseen.  Tietenkin vain vakaumukselliset kommunistit, etupäässä johtavissa asemissa olleet, kuten esimerkiksi Arvo (Poika) Tuominen, Hertta Kuusinen, Aimo Aaltonen ja Ville Pessi, käyttivät tätä linjaa.

 

Toista puolustuslinjaa voidaan kutsua asialinjaksi.  Puolustuksen yleensä vähäiset toimintamahdollisuudet rajoittivat asialinjan käyttämistä.  Syytetyt eivät saaneet itsekään jäljennöksiä oikeudenkäyntien aikana kertyneistä asiakirjoista.  Asialinjalla olleet joko väittivät, ettei syyttäjä pystynyt näyttämään kannetta toteen tai että syytettyjen toiminta oli täysin laillista.  Vain julkisesta toiminnasta syytetyt toistivat jatkuvasti viimeksi mainittua väitettä ilman tuloksia.  Osoituksena asialinjan heikosta menestyksestä on se, että yli 60:sta asiallisen vastineen laatineesta vain viisi vapautettiin syytteestä.  Erikoisena asialinjan tapauksena mainittakoon, että kun erästä metallityömiestä vuonna 1933 syytettiin mm. puolueopiskelusta Neuvostoliitossa, syytetty HO:n pöytäkirjan mukaan näytti känsiä käsissään osoittaakseen tehneensä työtä eikä opiskelleensa Neuvostoliitossa.  Syytetty tuomittiin kuitenkin myös opiskelusta.

 

Monet syytteen oikeaksi myöntäneet seurasivat kolmatta päälinjaa eli katumuslinjaa.  Tähän linjaan kuului kommunistisen vakaumuksen kieltäminen, vetoaminen omaan ymmärtämättömyyteen ja nöyrä esiintyminen.  Syytetty saattoi vedota HO:n jäsenten sydämeen tai inhimillisyyteen taikka nöyrimmin pyytää, että HO:n jäsenet ajattelisivat hänen viattomia lapsiaan.  Samalla syytetyt korostivat omaa heikkoa luonnettaan ja syvää katumustaan.  Kirjallisista vastineista löytyy lausumia, joissa syytetty katui ajattelematonta tekoaan taikka nöyrästi anoi lievää rangaistusta ja vakavasti lupasi parannusta, viittasi heikkoon luonteeseensa ja alkoholinkäyttöönsä teon syynä ja väitti rakastavansa ”Isänmaataan” tai myönsi olleensa kevytmielinen sekä lupasi Jumalan ja ihmisten edessä parannusta.  Selvää katumusta osoittanee myös pyyntö, ettei syytetyn nimeä annettaisi lehtiin. 

 

Lars Björne: emt.

 

                                                                 *

 

Toivo Antikaisesta voisi sanoa, että hän oli soturi peloton ja nuhteeton, mies, joka osasi panna toimeksi.  Hänen heikkoutensa oli tavaton raakuus ja häikäilemättömyys.  Surmansa hän sai lento-onnettomuudessa.

 

Toinen [Antikais-veljeksistä, joiden vallankumouksellinen ura on päättynyt] veli Vilho Antikainen ryhtyi Karjalaan komennettuna viinamäen töihin ja sitä jatkui menestyksellisesti hamaan siihen saakka, kunnes hänet eräänä aamuna löydettiin Parta-Kallelle vihityltä kadulta Petroskoissa viinaan kuolleena.  Näin päättyi yhden punaisen luutnantin elämäntarina.  Kolmas veli joutui myös Karjalaan, päätyi isoisten epäsuosioon ja puhdistettiin”.:

 

August Lehmus: Suomalaisia kommunisteja Itä-Karjalassa.  Tampere 1958.

 

                                                                 *

 

Työväenpuolueiden väliset jännitteet ja suhteet paljastuvat alastomina jutun selvittelyn kiemuroista.  Tauno Saarela kirjoittaa SKP:n historia I:ssä:

 

”Toimintaohjeiden paljastaminen ei sinänsä olisi haitannut paljoakaan, mutta kirjeeseen sisältyi myös neuvoja Neuvosto-Venäjän nälänhätäisten auttamiseksi.  Heidän tilansa helpottamiseksi pidettiin mahdollisena oman käden oikeuttakin: puusepät saattoivat ”varastaa esim. puusepän veitsen tai vasaraan tarvittavan puupalan [huomaa Väinö Linnan romaaniin sisältyvä katkenneen varren ironia, VH] metallityöläinen pienen vasaran, harpin y.m. valmistamiseksi tarvittavan rautakappaleen ja valmistaa sen työnjohtajan huomiotta”.  Anastusohjeet saivat Sosialidemokraatin kommentoimaan:

 

”Puolue, joka tämmöisillä keinoilla ajaa asiaansa, ei ole enää mikään semmoinen tekijä yhteiskunnassa, jota kunniallisten ihmisten tarvitsee käsitellä hienotuneesti.  Se on tunnottomien roistojen johtama puolue”.

 

Kirjeen julkaiseminen [Suomen Sosialidemokraatissa 4.3.1922] närkästytti Sstp:ta sillä Sosialidemokraatti yhdisti juttunsa johdannossa kirjeen Sstp:hen.  Suomen Työmies kiirehtikin todistelemaan, ettei kirje ollut Sstp:n, vaikka siinä olikin paljon samanlaisia tunnuksia kuin Sstp:lla.  Kirjeessä oli myös ”sekamelskaa”.  Lehti arvelikin, että se oli saanut lopullisen muotonsa Sdp:n toimistossa.  Samalla Suomen Työmies yritti kuitata koko jutun sosialidemokraattien valehteluksi ja väittää, että Sdp oli tehnyt hallituksen kanssa salaisen sopimuksen hyökkäyksestä vasemmistolaisia työväenjärjestöjä vastaan.

 

Ensireaktio ei miellyttänyt Skp:n Suomen byroota: se ei pitänyt, että Skp:n Suomen byroon lähettämän kiertokirjeen tunnuksia ja tavoitteita leimattiin ”sekamelskaksi” tai että siitä tehtiin rikosiin yllyttävä puolue.  Otto Vilmi pyrkikin seuraavina päivinä Suomen Työmiehessä julkaistuissa kirjoituksissaan todistelemaan, että kirje oli pääasiassa käsitellyt työtätekevien jokapäiväisen elämän hädän kysymyksiä.  Suomen Työmiehen hyökkäyksiä Sdp:ta vastaan vaimensi myös tieto, että kiertokirje oli kirjoitettu ja monistettu Sstp:n toimistossa.  [EK takavarikoi toimiston kirjoituskoneet ja rikosteknisessä tutkimuksessa todettiin erään koneen kirjoitusjälki yhtäpitäväksi kiertokirjeen originaalin kanssa, VH]. 

 

Osoittaakseen kunnolla Sstp:n puoluetoimikunnan syyttömyyden byroon jäsen Otto Vilmi päätti lopulta lähettää Suomen Työmiehelle kirjeen, jossa byroon tekninen apulainen Eva Korhonen ilmoitti kirjoittaneensa kiertokirjeen heti Sstp:n johdon pidätysten jälkeen ja koonneensa siihen ”elämän, hädän ja puutteen kysymyksiä”. Kirjeessä yritettiin myös selitellä anastamismuotoilujen johtuneen ”palavan halun aiheuttamasta hätäisyydestä”.  Vilmi sai menettelylleen jälkikäteen myös keskuskomitean hyväksynnän.  Se tosin halusi sanottavan, että kirje oli laadittu Skp:n aiempien ohjeiden mukaan ja että Korhonen oli ollut Suomen byroon toimitsija”.:

 

Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923.  Helsinki 1996.

 

                                                                 *

 

Eva Stina Sassi tuomittiin Turun HO:ssa maaliskuussa 1928 paitsi rikoksista valtakunnan ulkonaista turvallisuutta vastaan, myöskin ns. rauhanjulistuksesta. 

 

SSTP:n puolueneuvosto oli 1922 julkaissut rauhanjulistuksen, jossa suomalaisten porvarillisten voimien sotapuuhat [ns. heimosodat] itärajan takana tulivat paljastetuiksi ja tuomituiksi.  Korhonen-Sassi oli Eva Korhosen nimellä osallistunut puolueneuvoston kokoukseen.  Sitä mukaa kuin kyseiseen kohtalaisen kuuluisaksi muodostuneeseen salaiseen puolueneuvoston kokouksen osallistuneita tavattiin, heidät tuotiin Turun HO:een tuomittaviksi.  Vuonna 1923 syytettiin viidessä eri jutussa yhteensä 18 henkilöä; heistä tuomittiin viisitoista rikoksista valtakunnan ulkoista turvallisuutta vastaan.  Kolme syytettyä vapautettiin, koska syytettä ei pystytty näyttämään toteen.;

 

kertoo Lars Björne Turun hovioikeuden poliittisia oikeudenkäyntejä vuosina 1918-1939, käsittelevässä väitöskirjassaan (”…syihin ja lakiin eikä mielivaltaan…”, Helsinki 1977). 

 

Aiheeseen palattiin tavattaessa, niinpä Korhosen rauhanjulistuksesta 1928 saama tuomio oli samalla viimeinen asiassa suoritettu käsittely; näin puolueneuvoston yhteensä 28 täysivaltaisesta osanottajasta oli ollut syytteessä Turun HO:ssa 27 henkilöä. 

 

HO katsoi, että henkilöt jotka [kuten Eva Korhonen] olivat täysivaltaisena jäsenenä ollut mukana puolueneuvoston kokouksessa, jossa keskustelutta oli hyväksytty ponnet, ja koska puoluetoimikunta oli ponsien pohjalta laatimassaan julistuksessa luvannut apua [ulkovallalle] kyseiset henkilöt kukin henkilökohtaisesti oli edistänyt tuon julistuksen syntymistä ja julkisaattamista, minkä nojalla heidän katsottiin syyllistyneen Rikoslain 12 luvun 5 §:ssä mainittuun rikoksen avunantoon. 

 

Eva Korhonen tuomittiin mainitun rikoksen avunannosta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.  Korhonen (Turun HO:ssa häntä käsiteltiin nimellä Eva Stina Sassi) oli ainoa tuomituista syytetyistä, jota ei tuomittu varsinaisena tekijänä.  (Tämän lisäksi hän sai langettavan tuomion valtiopetoksen valmistelusta, niin että yhteenlaskettu tuomio oli 3 v. 6 kk krh.)  -  Poika Tuomisen mukaan Viipurin hovioikeus, joka joutui käsittelemään juttua sen alueella tapahtuneena rikoksena, vapautti syytetyt lyhyen harkinnan jälkeen todeten nimenomaan, että sen lain kohdan nojalla ei voitu tuomita rauhanjulistusjuttuun sekaantuneita  Omituista kyllä, ei edes virallinen syyttäjä valittanut tästä vapauttavasta tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, joten Viipurin hovioikeuden vapauttava tuomio jäi voimaan.  Näin olivat Turun hovioikeus ja Viipurin hovioikeus tässä asiassa jyrkästi vastakkaisella kannalla.

 

                                                                 *

 

Poikkeamatta tarpeettoman kauas itse aiheesta, työläisten sorretusta asemasta ja sortavia voimia vastaan käytävästä taistelusta, voimme liittää tähän toisen oikeushistoriallisesti merkillepantavan puolustuspuheen, jonka pitäjä ei ole mikään lainoppinut eikä fariseus, vaan kouluja käymätön puuseppä mutta muuten fiksu mies Hämeenkyröstä, Arvo Poika Tuominen.

 

Hän joutui leivättömän pöydän ääreen useammankin kerran elämässään, ja istui hyvinkin ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamisen edellyttämän ajan, ja vähän ylikin, Suomen vankiloissa, ja niinpä sen opin, minkä elämänkoulu siviilissä ja politiikassa oli hänelle nuoruusvuosista lähtien tarjonnut, viimeisteli se määrätietoinen opiskelu, jota hän harjoitti Tammisaaren ja muiden kaupunkien vankilaitoksissa. 

 

Arvo Poika Tuominen, joka oli äskettäinen Puutyöntekijäin liiton liittotoimikunnan jäsen, Suomen Ammattijärjestön varapuheenjohtaja, Suomen Työmies –lehden päätoimittaja ja vastikään perustetun Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen puoluesihteeri – ja sitä paitsi kesällä Moskovassa pidetyn SKP:n neljännen puoluekonferenssin valitsema, Suomessa illegaalin, puolueen keskuskomitean jäsen ja Suomen byroon johtaja.  Hänen päätoimittamansa Suomen Työmies –lehti julkaisi tammikuun 1922 puolivälissä Tuomisen pääosin muotoileman ”Rauhanjulistuksen” otsikolla ”Suomen työtätekevälle väestölle.  Taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi”.  Julistuksessa tuomittiin päättäväisesti kaikki suomalaisten itärajan takana suorittamat takaisinvaltaushankkeet (Repola ja Porajärvi) sekä sotaretket Aunuksen suunnalla.  Heimoveljien auttamisen nimissä provoseerattiin porvarien ja pääomapiirien toimesta selvää sotaa Neuvostovaltiota vastaan.  Rauhanjulistuksen ydin ilmeni aloituskappaleesta:

 

”Kaikkien työtätekevien yhteinen taistelurintama Neuvostovenäjän puolustamiseksi.

 

Nähdessään, että Suomen porvaristo on viemässä proletariaattia sotaan sellaista valtiota vastaan, missä kapitalismin riisto-oikeus ja valta on kukistettu ja jossa työläiset ja talonpojat yhdessä rakentavat uutta sosialistista yhteiskuntaa, piti Sosialistinen Työväenpuolue velvollisuutenaan kutsua Sosialidemokraattista Puoluetta kanssansa muodostamaan proletariaatin yhteistä kestävää taistelurintamaa sodan estämiseksi Neuvosto-Venäjää vastaan.  Sillä puolueemme on vakuutettu siitä, että jokainen sosialidemokraattinen työläinen, pikkutalonpoika, torppari ja mökkiläinen vastustaa sitä sotaa, jonka suurkapitalistit nyt ovat hankkeissa alottaa.  Emme usko yhdenkään heistä voivan mennä itse ja laskea poikaansa taistelemaan karjalaisia talonpoikia vastaan, jotka ovat pyytäneet Suomen talonpojilta vain yhtä, nimittäin rauhaa”.

 

Julistus liittyi ajankohtaiseen tilanteeseen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisissä suhteissa ja eritoten Itä-Karjalan alueella.  Myöhemmin valjenneet tarkemmat yksityiskohdat Tukholman byroossa pakolais-tohtori Gyllingin johdolla laaditusta ”pohjoisesta suunnitelmasta” eli kaavailuista muodostaa Suomen itärajan tuntumaan bolshevistinen hyökkäysasema Suomen ja Pohjolan bolshevisoimiseksi, omalta osaltaan lisäävät niin sanottujen heimosotien strategisten lähtökohtien ymmärrettävyyttä. 

 

Karjalan korpimetsissä käytiin laajamerkityksistä kamppailua hieman suuremmin panoksin kuin vain heimoaate tai länsimarkkinoiden mäntylaudan kysyntänäkymät.  Monenkirjavien julistusten aikaan Rauhanjulistus ei aluksi herättänyt enempää huomiota, mutta kun omalla lohkollaan ahdinkoon joutunut sisäministeri Heikki Ritavuori - hän oli pitäytynyt periaatteelliseen laillisuuslinjan toteutukseen - päätyi oikeistoa tyydyttääkseen turvautumaan poliisitoimenpiteisiin julistuksen tekijöitä kohtaan.  Kohta pidätysten jälkeen sisäministeri Ritavuori ammuttiin kotinsa ulko-oven eteen.  Sattuman kautta tekijä jäi välittömästi kiinni, ja ilmeni myöskin murhan takana olevien oikeistotahojen pyrkimys sälyttää syyt teosta kommunistien päälle.

 

Poika Tuominen paukutteli Turun Hovioikeuden istunnossa 22.2.1922 sellissään pienille käymäläpaperiliuskoille jäsentämänsä puolustuspuheen.  HO on liittänyt nuo wc-paperit jutun asiakirjoihin virallisen syyttäjän kirjoittamalla kaneetilla ”ei kuulu eikä vaikuta asiaan” varustettuina.  Selkokielisen tekstin on Poika tietysti myöhemmin itse kirjoittanut siinä muodossa kuin se ilmestyi hänen muistelmissaan. 

 

Koska puolustuspuhe sisältää eräitä kiinnostavia analyysiviivoja taloudellisen ja poliittisen historian alalta, ja on muutenkin retorisesti komea, liitettäköön palasia siitä tähän.:

 

 

”Herra kanneviskaali yritti edellisellä kerralla syytekirjelmässään osottaa minua ja vangittuja tovereitani rikollisiksi nykyistä yhteiskuntajärjestelmää vastaan, joka syytös todellisten aiheiden puutteessa jäi mitä köykäisimmäksi ja asiattomimmaksi asiakirjaksi tulevaa historiaa varten.

 

Asiakirja antaa kuitenkin minulle aihetta kosketella nykyistä vallitsevaa kapitalistista järjestelmää päästäksemme selville, missä rikolliset ovat, missä vallitsee vääryys, murha, rosvous ja luokkakosto sekä aiheettako, omasta pahan minän halustako proletariaatti on noussut kapitalistista järjestelmää vastaan, taistelee luokkataisteluaan ja toimii kapitalistisen järjestelmän kukistamiseksi.

 

Samalla tulen osittamaan herra kanneviskaalin syytösten onttouden, erehdyksen syyllisiin nähden ja julistuksemme merkityksen rauhan säilyttämisen hyväksi.

 

Kapitalistinen yhteiskunta perustuu työväenluokan riistoon ja yksityisomistukseen.  Kun katselee ympärilleen ja ymmärtää hituisenkaan, huomaa, että kourallinen omistaa kaiken, työläiset omistavat työvoimansa.  Kapitalistit käskevät, työläiset tottelevat. –

 

Että tämä nurinkurisuus voi pysyä pystyssä, johtuu kapitalistisen luokan järjestäytyneisyydestä ja voimasta ja siitä, että vallitseva porvaristoluokka on mitä moninaisimmilla keinoilla kyennyt hallitsemaan työtätekevän luokan aivoja.

 

Tehokkaimpana aseena tässä asiassa on porvaristolla sen valtiojärjestys.  Kaikissa kapitalistisissa maissa on valtio sama kuin isäntien liitto.  Siinä ovat määräävinä pankkiirit, tehtailijat, suurkauppiaat, suurtilalliset ja heidän uskolliset, hyvin palkatut, korkea-arvoiset ja korkeanimiset palvelijansa. –

 

Työväenluokan rynnistyksen pakottamana on kapitalismi ollut pakotettu antamaan joitakin työväenluokkaa hyödyttäviä lakeja tai heittämään viisipennisen tunnille palkan lisäksi.  Tässäkin on ollut määräävänä vain hänen oma etunsa.  Parempi on tänään myöntyä, sillä huomenna täytyisi myöntyä kaksinkertaiseen vaatimukseen ja saataisi joutua selkänahkakin vaaranalaiseksi.  Työväen levottomuuksien uhkaamana heittää kapitalisti työläisille silloin tällöin luupalan kuitenkin lakkaamatta olemasta kapitalisti ja vähentämättä riistovoittoaan ja horjuttamatta käskijäasemaansa. –

 

Näin sitten riistokoneisto pyörii, työväenluokasta puserretaan lakkaamatta lisäarvoa – rikkauksia.  Vartiona seisoo kapitalistinen valtio ja vahtii, etteivät palkkaorjat nostaisi kapinoita.

 

Vaikka kapitalistinen yhteiskunta järjestelmineen näyttääkin vahvalta, ehjältä kokonaisuudelta ja iankaikkisesti pysyvältä, ei sittenkään asianlaita todellisuudessa ole niin.”

 

                                                                 *

 

Näin puhui Arvo Poika Tuominen Turun Hovioikeuden istunnossa 22.2.1922.  Hän jatkoi kapitalismin kypsymisen kuvauksella:

 

”Kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän vastakohdat tulevat lakkaamatta yhä pahemmin puristamaan toisiaan ja halkeamat kiertämättömästi synnyttämään kuilun, johon kapitalistinen järjestelmä romahduttaa itsensä.

 

Vuoteen 1914 mennessä oli tapahtunut pääoman keskittyminen maailman taloudessa.  Pikkuvaltiot olivat tuhoutuneet, suurimmat saalistajavaltiot rikastuneet, paisuneet laajuuteen ja mahtavuuteen.

 

Mutta kaikki tämäkään ei voinut olla tyydyttävää ja riittävää suurten rosvovaltioitten kesken, eikä tule koskaan niin olemaankaan.  Suurten rosvovaltioitten välillä ei voi taistelu lakata saalistamisesta ja saalistamisalueista.  Niinpä maailmansotakin syntyi maailman uudelleen jaosta saalistajain kesken.  Maailman kansat syöstiin sotien veriseen kuiluun muutamien eri maiden pankki- ja trustiherain etujen ja rikastumishalun takia – ei isänmaan puolesta, vaan vieraitten maitten rosvoamisen puolesta, maailman alistamiseksi sen vallan finanssipääoman alaiseksi, joka teurastuksesta voittajana selviytyy. 

 

Vain tyhmä ja narri uskoo sitä kapitalistien sanomalehdistön ja hallitusherrain väitettä, että sota alkoi siitä, että serbialaiset murhasivat Itävallan arkkiherttuan tai että Saksa hyökkäsi Belgiaan.  Venäjän kapitalismi tsaareineen halusi anastaa Konstantinopolin, ryöstää Turkin ja Persian, anastaa Itävallasta Galitsian.  Ja niin tarkoittavat toisetkin rosvovaltiot. 

 

Kaikkein selvimmin on tämä isänmaallisille houkkioillekin nyt nähtävissä, jos he vähänkin ymmärtävät ja uskaltavat omilla aivoillaan ajatella.  ”Jalot” liittolaiset Versaillesin rauhallaan esimerkiksi Saksan ryöstivät puhtaaksi.  Määriteltyään ensin 125 miljardin kultamarkan sotakorvauksen – jota Saksa ei muuten koskaan kykene maksamaan – ryöstivät sitten Saksan veturit, automobiilit, anastivat sotakorvauksen maksutiliin lypsylehmät, härät ja hevoset. 

 

Kapitalismi siis murhauttaa ihmisiä rosvouksen vuoksi, ryöstää lähimmäiseltään aivan elämisen viimeisetkin mahdollisuudet.  Maailmansodan teurastuskentillä murhauttivat pankki- ja teollisuusherrat 10 miljoonaa parhainta, terveintä ja ammattitaitoisinta työläistä ja talonpoikaa, 20 miljoonaa tervettä ihmistä ruhjoutui raajarikoiksi, 15 miljoonaa lasta saatettiin orvoksi, 4-5 miljoonaa aviopuolisoa leskeksi. –

 

Mikä on ollut seurauksena kapitalismin rikollisesta ihmisteurastuksesta, arvojen hävityksestä ja rosvouksesta? 

 

Siitä ei juuri tarvitsisi minun mainita, sillä niin tuntuvat seuraukset ovat havaittavissa Suomenkin valtakunnassa jokaiselle palkkatyöstään elävälle, niin työläiselle kuin valtakunnan korkea-arvoiselle virkamiehellekin, puhumattakaan pikkuvirkamiehistä.  Nälänhätä ja kalleus ovat tälläkin hetkellä havaittavissa.  Eri maissa vallitsee leipäpula, pula kaikista hyödykkeistä, pula asunnoista, pula vaatetuksesta.  Ja kaikkialla vallitsee hirvittävä työttömyys ja mitä raskain ja moninaisin verokuormitus, vallitsee siis yleismaailmallinen pula ja nääntyneisyys.  Raha on pudonnut osto- ja vaihtokyvystään.  Monissa maissa on rahanarvo lähes olemattomissa. 

 

Suomenkin valtakunnassa on suurkapitalismi ryöstänyt rahanarvon ainakin 10 kertaa mitättömämmäksi kuin se oli ennen maailmansotaa.  Näin ovat varakkaatkin, joilla saattoi olla muutamien tuhansien omaisuus, joiden koroilla he elivät, menettäneet omaisuutensa suurkapitalismin rosvouksen kautta.

 

Herrat korkean oikeuden tuomarit, jotka tutkitte nyt minun ja toverieni syyllisyyttä, punnitsette minua ja toverieni rikollisuutta langettaaksenne tuomionne, varmaankin omissatunnoissanne myönnätte, että edelläkuvaamani kapitalistinen järjestelmä on tällainen. 

 

Tapahtumat ovat liioittelemattomia ja seuraukset elävässä elämässä totuudenmukaisia.  Oikeuden, totuuden ja rehellisyyden nimessä on teidän myöskin tunnustettava, että nälänhätä, rappiotila, kylmyys ja veroraskaus, joita esiintyy kaikissa Euroopan maissa, kohdistuvat raskaimmin työtätekevään luokkaan.  Ihminen, sillä ihminen on työläinenkin ja jota ilman kapitalistinenkaan järjestelmä ei pysy pystyssä, joka tahtoo elää, nousee etsimään keinoja puolustaakseen omaa, vaimonsa ja lastensa elämää.  Ja jokainen rehellinen ihminen, jolla on ihmisyys rinnassaan, nousee tällaista rosvo- ja murhajärjestelmää vastaan niin pian kuin hän vapautuu henkisestä sokeudestaan ja näkee hirmujärjestelmän kaikessa kauheudessaan.  Niinpä sodan kestäessä, jolloin paino alkoi jo käydä eri kansoille ylen raskaaksi, nousivat työläiset panemaan vastalauseita sotaa ja sen tuottamaa järjetöntä teurastusta, silpomista ja arvojen hävitystä ja leivän puutetta vastaan.  Mutta kaikki vastalauseyritykset tukahdutettiin armottomasti. –

 

Herra kanneviskaalin esittämän syytekirjelmän sisällyttömys, aiheen puute, on paras ja kuvaavin todistus meille ja koko maailmalle siitä, mitä Suomen porvaristo oikeuden hoidon nimellä harjoittaa työläisiä vastaan.

 

Herra kanneviskaalin täytyy syytekirjelmässään tunnustaa, että kysymyksenalainen laatimani julistus oli rauhanjulistus, julistus sotaa vastaan, jonka aiheen olivat esille loihtineet niinä aikoina ”Karjalan heimoveljien” auttajat, monesta surkeasta ja onnettomuutta tuottaneesta ”kansannousustaan” tunnetut isänmaalliset yltiöpäät Kai Donner, Kaila, T. Tikkanen, Talvela, Herzen sekä keinottelulaitosten bulvaanit Rantakari, Isak Julin, Nestor Askola, S.Sario, Antti Sorvi, Supinen, Iivo Härkönen, Heikki Hyppönen sekä karjalaiset seikkailijat Kyöttinen, Keynäs, Mitro ym.

 

Jos oikeutta seurattaisiin, olisi nämä herrat ensikädessä pantava syytettyjen penkille, eikä minua eikä tovereitani. 

 

Herra kanneviskaalin olisi pitänyt tutkia ja osoittaa syytekirjelmässään, minkä vuoksi ja mistä syystä on kyseenalainen julistus aiheutunut ja vasta sitten lähteä syyttämään meitä, jos aihetta olisi löytynyt. Oikeuden ja totuuden nimessä ei sitä olisi löytynyt eikä tule löytymäänkään. …

 

…Herra kanneviskaalin syytekirjelmässä on ydinkohtana seuraavaa: ”Näin ollen ei voitu käsittää muuksi kuin lupaukseksi Neuvosto-Venäjälle antaa tarpeellista apua - - - jos syttyisi sota Suomen kanssa”. … 

 

Sosialistinen työväenpuolue ajoi ei ainoastaan puolueeseensa kuuluvien työläisten käsitystä ja etua, mutta torjui samalla koko maan kanssa uhkaavaa vaaraa, jota rikollisessa tarkoituksessa muutamat huijarit rakentelivat. …

 

Tämä korkea oikeus voi minut ja toverini tuomita syylliseksi rikokseen, jota emme ole tehneet.  Meidät voidaan teljetä vankilaan vuosiksi.  Mutta meidän aatettamme ei voida tappaa eikä ristikkojen taakse sulkea.  Se elää vainosta huolimatta.  Minä, samoin kuin toverininkin, jaksamme kyllä kärsiä tuomiomme.

 

Olen kommunisti ja siksi lausun lopuksi tässäkin:

 

Eläköön proletaarinen maailmanvallankumous!”;

 

Arvo Poika Tuomisen puolustuspuheenvuorosta Turun Hovioikeudessa 22.2.1922 siinä muodossa kuin hän alkujaan vankisellissä edellisyönä toalettipaperin suikaleille laatimansa jäsennyksen perusteella muistelmissaan kertoo puhuneensa; Maan alla ja päällä, 1958.

 

                                                                 *

 

Turun Hovioikeus tuomitsi Tuomisen maanpetoksellisesta toiminnasta neljäksi vuodeksi kuristushuoneeseen.  Kun päälle tuli päätoimittajana langetetut painokanteet, tuomio yhdistettynä oli tasan viisi vuotta kuritushuonetta.

 

                                                                 *

 

Rauhanjulistuksesta joutui syytteeseen kaikkiaan 39 henkilöä, joista 32 tuomittiin.  Viho viimeisenä tuomiolle joutui Tampereelta vihdoin keksitty Eva Korhonen (Sassi), jonka kohtaloa tässä luvussa lähemmin tarkastellaan.  Viimeistä edellisenä tuomiolle joutui 1928 Sulo Kokko, joka oli välillä ollut siirtolaisena Amerikassa.  Poika Tuominen oli tuolloin jo oman ”kakkunsa” kärsinyt, ja pystyi seuraamaan HO-prosessia vapaalta jalalta.  http://tulpaini.fi/k19-25.htm

 

Tuominen muistelee:

 

”Viimeinen rauhanjulistajista, Sulo Kokko, tunnettu TUL:n painija, joka puolueneuvoston jäsenenä osallistui rauhanjulistuksen laatimiseen, oli ehtinyt matkustaa Amerikkaan jo ennen pidätysten suorittamista.  Kun hän palasi siirtolaismatkalta vuonna 1927, hänet vangittiin ja pantiin Turun hovioikeudessa syytteeseen rauhanjulistuksesta.  Puolustusasianajajakseen hän sai tuomari Asser Salon, sittemmin lapualaiskyydityksissä tunnetuksi tulleen kansanedustajan.

 

Silloin keksimme Salon kanssa juonen.  Päätimme järjestää viimeisen näytöksen, jonkinlaisen epilogin tälle rauhanjulistusjutulle ja haastaa todistajiksi presidentti Ståhlbergin ja pääministeri Vennolan, jotka eivät tosin enää olleet virassaan.  Ja niin me sitten teimme.  Menimme tässä haastamisjutussa niinkin pitkälle, että asianajaja lähetti haasteen mukana kummallekin todistajiksi haastetulle lain edellyttämän junamatkarahan Helsingistä Turkuun ja takaisin, tosin vain kolmannessa luokassa. 

 

Olimme myös Salon kanssa tarkoin suunnitellet, millaisia kysymyksiä Salon tuli näille todistajille tekemään, voidaksemme saada selville, millä tavalla Ståhlberg oli asenoitunut tähän rauhanjulistussyytteeseen.  Tiesimme jo etukäteen, että Vennola oli ollut samaa mieltä kuin Ritavuorikin.

 

Ståhlberg ei suotta ollut kuuluisa juristi.  Oikeudessa hän kiersi kaikki nuo kieroiksi suunnitellut kysymykset ja vastasi vältellen, että häntä ei ollut haastettu asiantuntijaksi, vaan todistajaksi, eikä hän todistajan tietänyt tästä asiasta oikeastaan mitään.  Mikäli oli kysymys siitä, oliko tilanne silloin verrattavissa sanontaan ”ennen kuin sota on julistettu”, sen määritteleminen olisi asiantuntijalausunto, ja asiantuntijalausuntoon kuuluisi sekin ratkaisu, sopiko tämä lainpaikka syytteen nostamiseen vai eikö.  Vennola sen sijaan vastasi, että hänen käsityksensä mukaan tilanne oli aikaisemmin ollut sellainen, että oli olemassa todellinen sodan uhka, mutta että julistuksen antamisen aikaan ei sellaista tilannetta enää ollut.”

 

                                                                 *

 

Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918-1939 väitellyt Lars Björne kirjoittaa (”…syihin ja lakiin, ei mielivaltaan…”, 1977):

 

”Nämä oikeudenkäynnit herättivät aikoinaan runsaasti huomiota.  Kirjallisuudesta löytyy eräitä analyysejä tuomioista ja arviointeja niiden oikeutuksesta.  Historiateokset, (kuten Ilkka Hakalehto: Kommunistinen liike, 1964), joiden tekijät kuuluvat porvarillisiin piireihin, tyytyvät yleensä toteamaan tuomioiden sisällön: päätösten kritiikki tulee, täysin luonnollisesti, vasemmiston piiristä. 

 

Voimakkaasti arvostelevia ovat olleet ruotsalainen asianajaja Georg Branting, Ernesti Hentunen, Ensio Hiitonen ja tietenkin Arvo Tuominen, joka itse tuomittiin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä.  Polemiikissaan Brantingia vastaan Allan Serlachius asettui puolustamaan tuomioita.  Serlachiuksella itsellään oli osuutta asiaan, koska sisäministeri Ritavuori oli Serlachiuksen kanssa neuvoteltuaan (”…efter samråd med…”) päättänyt syytteen nostamisesta. –

 

Myöhemmin esitetyt analyysit eivät ole olleet yhtä perusteellisia.  Hentunen (Valtiorikoksiako?, 1932) tarkoittanee kritiikillään, että päätös oli virheellinen, koska sotaa vastustava julistus oli moraalisesti hyväksyttävää, eikä moraalinen teko voi olla laiton.  

 

Hiitonen (Vääryyttä oikeuden valekaavussa, 1953) tyytyy hänelle harvinaisella pidättyväisyydellä toteamaan, että HO antoi julistukselle konkreettisemman ja jyrkemmän sävyn, kuin sen laatijat olivat tarkoittaneet.  Tuominen on ainoa ei-juristi, joka pyrkii selvittämään tuomion syitä, ja hän nojaakin puhtaasti poliittiseen argumentointiin.  Vaikka hänen argumentointinsa luonnollisesti on erittäin subjektiivinen, se on tapahtumien valossa kuitenkin [] arvoinen.”

 

Todettakoon, että Tuomisen mukaan puolueneuvoston käsittelyn pohjana alun perin oli Moskovasta kotiutuneen Adolf Taimin huomattavasti jyrkempisanainen esitys, joka Pojan käsissä muotoutui poliittisesti tarkoituksenmukaisempaan ja lopulliseen muotoonsa.

 

                                                                 *

 

Sulo Kokon kotiinpaluusta on käytettävissä virallisenoloinen selonteko.  Vähemmistöhallituksen pääministeriyden äskettäin luovuttanut Väinö Tanner selosti 1. päivänä joulukuuta 1927 syksyn mittaan tapahtuneita vasemmistoaktivistien pidätyksiä ja totesi muun muassa:

 

”Marraskuun 30. päivänä ilmestyneessä ”Työn Äänessä” ohranan vangitsemisesta m.m. sanotaan:

 

”Joku viikko sitten palasi Amerikasta Suomeen, siellä lähes 5 vuotta oleskellut, tunnettu painijatoveri Sulo Kokko.  Hän matkusti perheineen vaimonsa kotiin Ähtäriin t.k. 23 päivänä kello 4 tienoilla. 

 

Iltapäivällä saapui Kokon luo Ähtärin poliisi mukanaan joku tuntematon ohranan agentti ilmoittaen, että Kokko on pidätetty.  Syytä pidätykseen ei ilmoitettu.  Pidättäjät sanoivat, että eivät he sitä tiedä.  Samalla toimitettiin Kokon luona kotitarkastus, jossa takavarikoitiin muutamia yksityisiä kirjoja sekä matkakirjoituskone. 

 

Kokko kuljetettiin Vaasaan ohranan tutkittavaksi.  Tiedusteluun pidätyksen syystä vastattiin ohranan taholta: ”Emme voi ilmoittaa: kysykää sisäministeriltä!”  Onko siis tämä hämmästyttävä pidätys tapahtunut sisäministeri Puron määräyksestä?  Jos ohrana hallituksen ja sisäministerin luvalla toimeenpanee niitä lukuisia vangitsemisia, joita on tapahtunut eri puolilla maata, niin täytyy kysyä, kuuluuko sosialidemokraattisen hallituksen ohjelmaan se, että työläisiä on vangittava ja ohranalaitos on välttämätön.”

 

Amerikansiirtolainen, painijamestari Sulo Kokko tuomittiin Turun hovioikeudessa maanpetoksesta kuritushuonetuomioon.

 

                                                                 *

 

Eila Lahti-Argutinan Stalinin vainouhrien matrikkelista luemme Sulo Kokon henkilötiedot ja vaiheet:

 

Kokko, Sulo Matinpoika, syntynyt 1895 Suomi, Helsinki, tullut Karjalaan Kanadasta 1930, asui Nizhni Novgorod (entinen Gorki), Torpedo-urheiluseuran painivalmentaja, ammuttu 2.11.1938 Nizhni Novgorod.

 

Poika:

Kokko, Pauli Sulonpoika, syntynyt 25.5.1918 Suomi Helsinki, oli vankina Suomessa 22.10.1941 – 8.1.1945, vapauduttuaan asui Karjalassa Louhen piirin Tsupassa, toimi opettajana, tuomittu 15.81946 kymmeneksi vuodeksi.  Rehabilitoitu 30.6.1992, asiakirjat Petroskoin valtionarkistossa.”

 

                                                                 * * *

 

Elokuussa 1920 alkoi Pietariin kerääntyä Suomesta kommunisteja tulossa olevaa puoluekonferenssia varten. Osa saapuneista oli Tauno Saarelan (Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923, Helsinki 1996) tutkimusten mukaan ollut mukana maanalaisessa toiminnassa Helsingissä, kuten Severi Laine, Iikka Luoma, Hanna Malm, ja osa hoitanut lähettitehtäviä, kuten Yrjö Yrjönpoika Mäkelin, Anni Kurvinen, Eva Sassi ja Anna Pelkonen.

 

  – Kohta kajahtivat Kuusisen klubilla veljeslaukaukset.

 

                                                                 *

 

Kesällä 1922 SKP järjesti jokavuotisen puoluekokouksen sijasta laajennetun puoluejohdon kokouksen, eräänlaisen aktiivisen johtoryhmän neuvottelukokouksen [kesäkuussa 1922 Pietarissa; Suomesta mukaan haluttiin Hanna Malmin spontaaniin suoraviivaisuuteen ja nopeaan toimeen ryhtymiseen työlääntynyt Otto Vilmi ja kaksi-kolme muuta.  Vilmin ohella kokoukseen kuitenkin saapui Suomesta Tauno Saarelan mukaan Sstp:n puheenjohtaja Niilo Välläri, Suomen Työmiehen keskeinen toimittaja Väinö Vuorio, vankilasta keväällä vapautunut ja lehtityöhön palannut Ivar Lassy sekä Suomen byroon apulainen Anton Järvinen]. 

 

Uudenmallista kokousta saattoi Saarelan mukaan pitää Kommunistisen internationaalin esimerkin seuraamisena – olihan sekin järjestänyt helmikuussa 1922 toimeenpanevan komitean laajennetun istunnon ja toistanut sen kesäkuussa.  Käytännössä uuden foorumin luominen merkitsi kongressien siirtämistä taka-alalle ja päätösvallan keskittämistä.  Samaan suuntaan vei virta Skp:n sisälläkin.  Uudenmallinen kokous sekä tarve korostaa Skp:n roolia olivat ilmeisesti reaktio Sstp:n itsenäisyydenosoituksiin raha-asioissa ja ns. salaisesta kiertokirjeestä (Korhos-juttu) käydyn keskustelun aikana.

 

Näissä olosuhteissa Skp:n johtoa eivät paljoa liikuttaneet Väinö Vuorion ja Niilo Vällärin puheet joukkoja komentelevista organisaattoreista, vaikka ne konkretisoituivatkin kokouksessa Eva Korhosen ja Anton Järvisen ihmettelyissä, miksei Sstp:n puoluetoimikunta totellut [Skp:n Suomen] byroon käskyjä.  Toisenlaiset arviot – byroon keskeinen hahmo Otto Vilmi kiisti komennelleensa Sstp:ta – saattoivat toki vaikuttaa Skp:n johdon kantoihin.

 

                                                                 *

 

SKP:n piiriorganisaattoreina toimi kevään 1928 pidätyksiin asti parikymmentä henkilöä. 

 

Osa heistä – Antti Hyvönen, Antti Ojala, Jalmari Mäkinen, Jaakko Kivi – oli SSTP:n piirisihteereitä, jotka vältettyään vangitsemisen elokuussa 1923 palasivat SKP:n keskuskomitean istunnon jälkeen Suomeen, mutta eri paikkakunnille. 

 

Toisen osan muodostivat jo aiemmin Neuvosto-Venäjälle siirtyneet ja siellä Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon (LVKY) sijoitetut henkilöt, joilla kuitenkin oli aiempaa kokemusta  toiminnasta suomalaisen kommunismin piirissä.  Tällaisia henkilöitä olivat Jalmari Rasi, Bernhard Liimatainen, Jukka Lehti (Toivola), Harry Michelsson.

 

Vuoden 1925 jälkeen koulutuksesta LVKY:ssä tuli tavallaan ehto piiriorganisaattoriksi pääsylle.  Se merkitsi myös sitä, että valinta tehtiin rajan takana – SKP:n johto poimi opiskelijoista sopivia henkilöitä lähetettäväksi Suomeen.  Heitä olivat maahan syksyllä 1925 tulleet Heikki Stenius, Lauri Lamminen, Eva Korhonen, Erkki Nissinen, Jalmari Vilenius, Martti Solin, seuraavana syksynä saapunut Lauri Gustafsson sekä syksyllä 1927 tullut Allan Visanen.

 

Eva Korhonen oli vuosina 1923-1928 ainoa nainen SKP:n piiriorganisaattorina.:

 

Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923. Helsinki 1996.

 

                                                                 *

 

Sassi-Korhonen oli puoluekoulussa lukuvuoden 1924-1925 ja saapui Tampereen ja Satakunnan seudulle suoraan puoluekoulusta valmistuneena toimitsijana. 

 

EK [Etsivä Keskuspoliisi eli ”ohrana”] teki ensimmäiset havainnot Sassi-Korhosesta Tampereella uudenvuodenyönä 1926, jolloin etsivä oli huomannut salaperäisen naisen vierailleen Fanny Kuitusen asunnolla. 

 

Kuitunen, jonka toiminnasta SKP:n hyväksi viranomaiset eivät olleet onnistuneet saamaan varmaa näyttöä, oli jatkuvasti EK:n epäilyksen alaisena, mikä merkitsi hänen toimiensa ja myös hänen vieraidensakin tarkkailua.  Etsivän huomio oli kiinnittynyt vierailijan suurehkoon käsilaukkuun ja todennäköisesti Kuitusen palvelijalta saatuun tietoon, että emäntä keskusteli vieraan kanssa kuiskimalla. 

 

Näihin tietoihin nojaten EK päätteli naisen toimivan illegaalisti, joten hänen tarkkailuaan jatkettiin pitkin kevättä.  Todellisuudessa hän toimi Tampereen piirin [SKP:n] apulaisorganisaattorina tammikuusta 1926 lokakuuhun 1928 asti jolloin hänet pidätettiin [p.o. lokakuuhun 1927, VH]  Viimeisenä vuonna hän toimi yhdessä [piiriorganisaattori] Lauri Gustafssonin kanssa.

 

EK ei saanut tietää ennen vuoden 1928 [1927] pidätyksiä naisen oikeaa henkilöllisyyttä vaan tunsivat Sassi-Korhosen hänen peitenimellään ”Hilja Hiltunen”. 

 

Sassi-Korhonen asettui pysyvästi Tampereelle toukokuun 26. päivänä 1926, jolloin hän muutti Kuitusen asunnolle.  Aikaisempien käyntien tarkoituksena oli ollut tutustua Tampereen johtaviin kommunisteihin ja työhön.  Varsinainen kenttätyö alkoi toukokuussa 1926. 

 

Marraskuussa 1926 tehdyissä EK:n tilannekatsauksissa ihmetellään, minkä takia Tampereen johtavat kommunistit Lammisesta ja Aallosta alkaen kävivät tiiviitä keskusteluja ”Hilja Hiltusen” kanssa, jonka EK oletti tulleen paikkakunnalle vain järjestelemään työläis- ja talonpoikaisnaisten kokousta.  EK ei osannut yhdistää ”Hiltusta” SKP:n Tampereen piirin johtoon. 

 

Ilmeisesti nainen, SKP ja vastuullinen työ –asetelma oli EK:n miesetsiville liian erikoinen, uusi ja vaikeasti ymmärrettävä, mikä oleellisesti helpotti Sassi-Korhosen työskentelyä.”:

 

Ulla Aatsinki: Eeva Sassi-Korhonen –henkilöartikkeli teoksessa: Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela, toim.: Ulla Aatsinki, Mika Lampi ja Jarmo Peltola. Tampere 2007.

 

                                                                 *

 

Eva Korhosen vaiheista SKP:n piiriorganisaattorina Suomessa; edellä mainitusta teoksesta Ulla Aatsinki: Vasemmistolainen vaihtoehto:

 

”Aloite helluntain [1921 piiriorganisaattorien kokous-] tapaamiselle tuli Hanna Malmilta Pietarista.  Hän oli ilmoittanut Suomen Byroon jäsenille saapuvansa keväällä Suomeen ja haluavansa osallistua kokoukseen, jossa olisi tilaisuus tavata maanalaisen liikkeen työntekijöitä. 

 

Kevättalvella 1921 [Pietarissa puoluekoulutuksen saanut, Tampereen SKP:n piiriorganisaattori Gunnar] Keltamäki matkusti Helsinkiin, jossa asia tuotiin esille.  Paikalla olivat Suomen Byroosta Severi Laine ja Otto Vilmi sekä piirityöntekijöistä ainakin Gunnar Keltamäki ja Eva Sassi-Korhonen.  Keltamäki sai tehtäväkseen järjestää kokouksen Tampereella toukokuussa.  Fanny Kuitusen asunnolla pidettyyn tilaisuuteen saapui noin kymmenhenkinen seurue eri puolilta Hämettä”.  - -

 

”Tampereen piirin organisaattoriksi saapui lokakuussa 1923 Antti Hyvönen, joka oli ollut SSTP:n Oulun eteläisen piirin piirisihteerinä edelliset kaksi vuotta.  Hyvönen oli Tampereen pitkäaikaisin piiriorganisaattori 1920-luvulla; hän hoiti työtään kolme vuotta, syyskuuhun 1926 asti.  Viimeisenä vuonna hänellä oli apunaan Eeva Sassi-Korhonen, joka toimi samalla Satakunnan piiriorganisaattorina”. –   http://fi.wikipedia.org/wiki/SKP:n_Tampereen_piirij%C3%A4rjest%C3%B6

 

”Toisin kuin 1920-luvun alussa maanalaisen työn luonne muuttui enemmän perinteisen järjestötoiminnan suuntaan vuosikymmenen lopulla – ensisijalle tulivat järjestäytyminen, tuloksellisuus ja raportointi.  Näytti siltä, että toiminnan painopiste siirtyi osin laadusta määrään, toiminnasta paperille.  Näin varsinkin Antti Hyvösen kauden jälkeen, jolloin vastuu piirin toiminnasta jäi innokkaille piiriorganisaattoreille, Lauri Gustafssonille ja Eeva Sassi-Korhoselle.  Toisaalta oli ymmärrettävää, että juuri puoluekoulusta valmistuneet nuoret halusivat osoittaa oppineisuutensa ja ammattitaitonsa.  Uudistuksella oli vasemmiston näkökulmasta hyvätkin puolensa, kuten selkeä työnjako ja vastuualueiden jakaminen.” –

 

”Lähestyvien vaalien alla [1927] Pohjois-Hämeen vasemmiston vaalikomitea teki vaalityötä eri puolilla piiriä sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton nimissä.  EK:nkin mukaan ”vaalikiihotus” oli tavallista tulisempaa… Juhannusaattona Fanny Kuitunen, Aino Kapanen ja Eeva Sassi-Korhonen pitivät puhetilaisuuden Ylöjärvellä…”.  –

 

”Uudenvuodenpäivänä 1927 Eeva Sassi-Korhonen kertoi tamperelaisille kommunistien sotaväessä suorittaman kiihotustyön tuottaneen ”hyviä hedelmiä eikä asiat enää siinä suhteessa ole yhtä huonolla kannalla kuin vuosi sitten”. 

 

Sassi-Korhosen toimialue ulottui aina Poriin ja Raumalle asti, joten hän saattoi puhua yleisestä tilanteesta asevelvollisten keskuudessa, ei yksistään tamperelaisten.  Joka tapauksessa rohkaiseva puhe sai tamperelaisetkin miettimään tilannetta.  Seuraavana päivänä Fanny Kuitusen luona pidetyssä kokouksessa käytiin läpi kaikki ne paikkakunnat, joissa sijaitsi joko sotaväen joukko-osasto tai merkittävä liikekeskus.  Ne merkittiin prikoilla pöydälle levitettyyn, suureen Suomen karttaan. 

 

Tilanne saattoi vaikuttaa EK:n silmissä uhkaavalta, varsinkin kun se myöhemmin keväällä sai tietoja, joiden mukaan kommunistit olisivat puhuneet mahdollisesta vallankumouksesta, joka alkaisi Pohjois-Suomesta käsin. - - 

 

Tampereen piiriorganisaattorina toiminut Lauri Gustafsson väitti kuulusteluissa reilu vuosi myöhemmin, ettei Tampereella ollut minkäänlaista sotilaallista toimintaa hänen aikanaan. - -

Epäilemättä puolueen kutsuntaikäiset, Tampereen seudulla asuvat jäsenet olivat tietoisia salaisesta toiminnasta myös 1920-luvun jälkipuoliskolla, mutta eri asia oli, painotettiinko sen merkitystä enää siinä määrin kuin ennen organisaatiouudistusta.  Viranomaisten raporteissa ei ollut viitteitä tamperelaisten kommunistien solutustyöstä puolustusvoimissa, joten Lauri Gustafssonin tunnustus lienee lähempänä totuutta kuin Sassi-Korhosen uho. –

 

Kaikki eivät olleet realisteja.  Tampereella oli myös niitä puoluejäseniä, jotka uskoivat ja hartaasti toivoivat vallankumouksen koittavan lähiaikoina.  Yksi heistä oli Fanny Kuitunen.  EK:n tiedustelijan mukaan marraskuussa 1927 Kuitunen järjesti kommunistinaisten keskusteluillan.  Illan aikana hän pohti kommunistien aseellisen vallankumouksen onnistumismahdollisuuksia sen hetkisessä poliittisessa tilanteessa.  Tiedustelijan mukaan Kuitunen olisi todennut kaiken olleen kypsää ja valmista aseellista toimintaa varten, mikäli sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus pysyisi pystyssä kevääseen 1928 asti: ”…silloin sitä katsotaan kuka tätä maata hallitsee”. 

 

Koska muu kokousväki suhtautui epäillen Kuitusen visioon, täytyi hänen tarkemmin perustella kantansa.  Perusteina hän käytti mm. sitä, että muutamissa rykmenteissä liki puolet miehistä oli värvätty vallankumouksen taakse ja että myös SKP:n johto suhtautui luottavaisesti tilanteeseen Suomen armeijassa.  Kuitunen väitti Venäjällä koulutettujen suomalaisten upseerien toimivan vallankumouksen iskujoukkoina ja valtaavan nopeilla hyökkäyksillä suojeluskuntien asevarastot ja tärkeimmät hallinnolliset keskukset.  Tämän jälkeen, kun valta olisi hetkeksi saatu kommunistien käsiin, pyydettäisiin apua Venäjältä, jossa olisi koko ajan miehiä valmiina toimimaan.  Kehuipa Kuitunen vielä Suomessa olevan paljon aseita vallankumouksellisille ja lisää olevan tulossa.  Kovin vakuuttuneiksi ei Kuitunen tovereitaan saanut.

 

Kuitusen puheessa oli Sassi-Korhoselta omaksuttuja piirteitä.  Idolinsa tavoin hän tukevoitti puhettaan ”sisäpiiritiedoilla” ja tuoreilla poliittisilla katsauksilla.  Kummankin puheesta heijastui usko vallankumouksen mahdollisuuteen.  Toiveiden ja todellisuuden sekoittuminen ilmeni ympäripyöreistä, arkielämästä irrallaan olevista perusteluista, joilla he eivät onnistuneet vakuuttamaan kuulijakuntaansa. 

 

Tamperelaiset kommunistit tiesivät itsekin, ettei heillä ollut resursseja vallankumouksen toteuttamiseen.  Viranomaisten kontrolli ei antanut vallankumouksellisille juurikaan liikkumavaraa.  Jäsenmäärä oli liian pieni ja paikkakunnalla sotilaallinen toiminta oli olematonta.  Tampereelta ei ollut edes yhtään nuorta miestä lähetettäväksi punaupseerikursseille Pietariin”.:

 

Ulla Aatsinki: Vasemmistolainen vaihtoehto- ja Taistelun vuosikymmen –artikkelit, teoksessa:

Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonelat.

 

                                                                 *

 

Eva Sassi-Korhosen vankilavaiheista:

 

Toimistotyöntekijä Kaija Junttila muistelee:

 

”Hämeenlinnan [naisvankilan] vankilaopiskelun sieluna vaikutti vuosikymmenen [1928-1931] Eeva Sassi ja hänen oikeana kätenään Elli Stenberg.  http://www.eduskunta.fi/faktatmp/hetekatmp/ed911534k-su.htm

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_poliittisista_syist%C3%A4_Suomessa_vangituista_kansanedustajista

 

Molemmilla oli takanaan opintoja Leningradin LVKY:ssä.  Sassi opiskeli LVKY:ssä perustamisvaiheessa [suomalaisten opinnot LVKY:ssä alkoivat syksyllä 1921, VH], Stenberg vuosina 1927-1928.  Hämeenlinnassa opiskeltiin etupäässä Bogdanovin taloustieteen oppikirjan avulla.  Kun marxilaiset kirjat (mm. Pääoma) otettiin pois kesällä 1931, oli turvauduttava opiskelujäsennyksiin ja omaan päähän.  Maaliskuussa 1932 astui voimaan kielto, jolla estettiin ulkokävely pareittain.  Yhteisselleissä jokainen sai vuorollaan opiskelutehtävän, jonka suorittamisesta keskusteltiin. 

 

Opiskelluista asioista piti laatia ohjaajalle kirjallinen raportti: ”Kyllä minä Heinosen Lyylin ja Sassin Eevan ”kynsissä” ensin itkin, mutta sitten opin ymmärtämään heidän ponnistuksiaan ällini kehittämisessä ja luonteeni muokkauksessa”, työväenliikkeen veteraani Kaisa Junttila muisteli vuonna 1976.

 

Monet nuoret naiset oli tuomittu Hämeenlinnaan vähäpätöisistä poliittisista rikkomuksista kuten puoluekirjallisuuden levityksestä.  Eräs pikkutekijä kommentoi vankilan nöyryytysten lietsoneen tuomituissa aluksi pelkkää vihaa, joka puolueopiskelun myötä jalostui kommunistiseksi tietoisuudeksi.  Vapautuvat saivat Sassilta yksityiskohtaisen luentosarjan SKP:n rakenteesta ja perusteellisen valmennuksen puoluetyöhön.  Näin kertoi muuan loppuvuodesta 1931 vapautunut tiedottaja EK:n Oulun alaosastolle. 

 

Kun Kaisa Junttila kertoi Moskovassa [1933], Lenin-koulun tulopuhuttelussa opiskelustaan Hämeenlinnassa, Yrjö Sirola kommentoi Junttilan muistelmien mukaan:

 

Tuo oli ihan Sassi-Korhosta. […] no, kyllä minä sitten tiedän, millainen olet.”:

Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi.  Suomalaiset Lenin-koulussa Moskovassa.

 

                                                                 *

 

Hämeenlinnan naisvankilassa 1930:

 

Toimistotyöntekijä Kaisa Junttila, muistelmia vankilavuosilta, kirjattu vuonna 1976 (Naisia turvasäilössä.  Poliittisen naisaktivismi Suomessa 1930-1944. (toim.) Ulla-Maija Peltonen.  Art House, 1989:

 

Kun vankilan johtaja Turussa lokakuun loppupuolella 1930 luki tuomion kaksi ja puoli vuotta, ei se tuntunut miltään.  Minua onnisti erikoisesti.  Pakkoluokassa oloni jälkeen, pääsin Hämeenlinnassa asumaan kahden kokeneen toverin kanssa, nimittäin Lyyli Heinosen ja Eva Sassi-Korhosen kanssa.  Heillä molemmilla oli viiden vuoden tuomiot.  http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5081/  

 

Heti ensimmäisenä iltana he panivat minut kertomaan, milloin olin liittynyt puolueeseen, mitä olin siinä tehnyt, miten paloin, miten olin esiintynyt ohranassa jne.  Sitten he kertoivat vankilan järjestyksestä ja opiskelusta, johon minäkin tulisin osallistumaan.

 

Opiskelu käytiin ryhmissä, vankilan kävelytunnit olivat vielä 1930-luvun alussa aika vapaita, ryhmäopiskelu oli sen vuoksi mahdollista.  Ryhmät olivat usein kuuden hengen ryhmiä ja ohjaajina toimivat Lyyli Heinonen, Eva Sassi-Korhonen, Elli Stenberg, Katri Järvinen ja Sandra Lehtinen.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Sandra_Lehtinen  

 

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hex5000.sh?hnro=910914

 

Nuorimmat, jotka vasta alkoivat opiskelunsa perehtyivät ensin yleissivistäviin aineisiin, kunnes siirtyivät opiskelemaan teoreettisia aineita.  Minä aloitin ryhmässä, jossa käsiteltiin ihmisruumiin rakennetta.  Kun lihat ja luut olivat tulleet tutuiksi, siirryttiin muihin aineisiin, paria ainetta voitiin opiskella yhtäaikaakin.  Opiskelin biologiaa, jossa tutustuttiin elollisen luonnon syntyyn ja kehitykseen, darwinismiin.  Kosmologia oli mielenkiintoinen aihe, siinä opiskeltiin aineen ominaisuuksia, maailman syntyteorioita, aurinkokuntamme tähdistöä jne.  Siinä rinnalla opiskeltiin yhteiskuntamuotojen historiaa, historiallista materialismia, marxilaista taloustiedettä ja oppia puolueesta.  Muistan olleeni ainakin näissä aineissa mukana.

 

Opiskelimme kävelytuntien lisäksi selleissä iltaisin, sunnuntaisin ja työhuoneeseenkin mentiin kirja povessa.  Aina oli kiirettä, ei siinä joutanut murehtimaan vankilassa oloaan.  Vanhemmat toverit opettivat, että jokaisen tulee varustaa itsensä mahdollisimman suurella tietomäärällä, juuri sellaisella tiedolla, joka auttaa meitä tekemään paremmin puoluetyötä.  Meitä opetettiin tekemään jäsennyksiä opiskeltavasta aineesta, kirjoittamaan katsauksia ja laatimaan raportteja, suorittamaan itsekritiikkiä ja sietämään toverien arvostelu.

 

Ryhmässä, jossa käsiteltiin ihmisruumiin rakennetta, minun tehtäväkseni tuli laatia jäsennys luustosta ja sitten sen perusteella esitellä asia sunnuntaikokouksessamme.  Saimme sunnuntaisin kulkea käytävällä melko vapaasti.  Ovet olivat määrätyn ajan auki, silloin ahtauduimme aina Sandra Lehtisen selliin, jossa tilaisuudet pidettiin.  Lyyli ja Eva olivat sanoneet minulle, etten saisi kirjoittaa selostustani, vaan ainoastaan tehdä jäsennyksen.  Sitten olisi piirrettävä paperille suuri ”luu-ihminen” ja kepakolla osoitettava aina kyseessä oleva kohta.  Tein jäsennyksen ja he tarkastivat.  Mutta sitten he sanoivat, että lauantai-iltana minun pitäisi esittää se ensin heille. 

 

Kun oli syöty, istuin sängyn päälle ”luuihminen” seinällä ja kynä nyrkissä.  Sellitoverit sanoivat: No aloitahan nyt.  Jännitin niin, etten saanut sanaa suustani.  Vaikka he kuinka kehottivat ja Lyyli lupasi auttaa ja näyttää, miten helposti se käy, en saanut suutani auki.  Minä vain murjotin, sillä toinen, joka oli saanut tehtäväksi selostaa lihaksiston, oli saanut kirjoittaa sanottavansa sanasta sanaan.  Kun sanoin tästä sellitovereilleni aikaisemmin, he vain selittivät, että kyllä sinä ymmärrät, miksi me vaadimme sinulta toisin ja olet kiitollinen, ettemme anna periksi.  Lyyli ja Eva kävivät jo totisiksi ja kysyivät, pidinkö minä heitä niin pahoina itseäni kohtaan, etten voi selostaa heille asiaa.  Sitten huomasi Evan ja Lyylin silmistä tippuvan kyyneliä.  Pelästyin hirveästi, jännitys laukesi ja kuin tykin suusta aloin ladella sanottavaani.  Tämän jälkeen vapauduin, Lyyli vielä illalla neuvoi, että huomenna kun puhuisin toisille, täytyisi sen käydä hitaammin.  Hän näytti, miten pitäisin kynää kun näyttelen kuvaa, etten itse olisi kuvan edessä.  Kyllä esiintymisen alkuun pääseminen oli vaikeaa, mutta Lyyli ja Eva jatkoivat opetustyötään.  Tosin minua lohdutti kovasti, kun sanoivat, että sunnuntaina esitykseni meni aika hyvin.

 

Toinen vaikea työ oli raportin teko.  Kuukauden opiskeluun liittyvät asiat piti lyhyesti panna paperille ikään kuin tiedottaisi asioita jollekulle.  Meitä nuoria oli neljä, jotka kokosimme samanaikaisesti samalta ajalta tuota raporttia.  Toiset olivat jo viikko sitten antaneet omansa, mutta minä yhä tuhersin, kirjoitin ja korjasin omaani.  Lopulta Eva ja Lyyli sanoivat, että nyt loppuu se tuhertaminen, annahan tänne sellaisenaan.  Kyllä raportti muuten oli valmis, mutta mielestäni sanoin jotkut asiat kehnosti ja yritin niitä korjailla.  Kun sitten toverit olivat tarkastaneet kaikkien raportit, ne käsiteltiin ja arvosteltiin porukalla julkisesti.  Sellitoverini olivat mielestäni minulle paljon ankarampia kuin toisille nuorille.  Kerran sanoinkin, että miksi minun pitää tehdä niin, kun toisten ei tarvitse.  He selittivät, että koska asuin heidän kanssaan, heidän velvollisuutensa oli tehdä minun kanssani enemmän työtä opiskelussa. 

 

Kyllä minä Lyylin ja Evan ”kynsissä” aluksi itkin, mutta sitten opin ymmärtämään heidän ponnistuksiaan ällini kehittämisessä ja luonteeni muokkaamisessa.

 

Kaisa Junttila: Muistelmia vankilavuosilta, teoksessa Naisia turvasäilössä (toim. U-M Peltonen).

 

*

 

Vilho (Villehard Johan) Antikainen, s. 1892, Helsinki, toimittaja:

 

SKP:n Tukholman komitea perusti maanalaisen taistelujärjestön Myyrän [syksyllä 1918].  ´

Sen ideana oli, että Suomessa jokainen järjestön jäsen värväsi kaksi uutta ja näin muodostuva kolmikko muodosti aina kaksi uutta kolmikkoa.

 

Lokakuussa 1918 Pietarista saapui Tukholmaan entinen Kemin työväenyhdistyksen johtaja, kansanedustaja Adam Laakkonen ja SKP:n toimitsijat, oululainen toimittaja Väinö Takala ja helsinkiläinen kollegansa Vilho Antikainen.  He lähettivät Haaparannasta Suomen komitean sihteerin, pietarsaarelaisen metallimies Iikka Luoman Suomeen perustamaan kolmikkoja.  Luoman oikea nimi oli Väinö Ruusunen.:

 

Mirko Harju: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922.  Helsinki 2006.

 

Vilho Antikainen EK Valpon arkistossa:

 

Henkilökortti, nimellä Johan Antikainen;

Henkilömappi, nimellä Johan Antikainen (1317).

 

Venäjän sotakoulusta valmistuneiden listaa (Harjula):

Kolmansilta Jalkaväen Neuvostolaisilta Suomalaisilta komentajakursseilta valmistuneita:

 

Johan Villehard Antikainen, Helsinki, 1892, toimittaja; valmistunut vuoden 1920 loppuun mennessä.

 

Mirko Harjulan kokoama pienoiselämäkerta Vilho Antikaisesta:

 

ANTIKAINEN, Johan Villehard Juhonpoika tai Vilho,

s. 8.11.1892 Helsinki – Petroskoi 1935, kuuluisan punaupseerin ja Skp-tekijämiehen Toivo Antikaisen veli. 

 

Helsingin toimeenpanevan komitean sihteeri 1918, pakeni Venäjälle keväällä 1918, Skp:n asioille Tukholmaan lokakuussa 1918, toimitti poliittista viestintää Suomeen, punakomentajakurssi Pietarissa, jälleen Tukholmaan syksyllä 1920, peitenimiä: Nilsson, Mäkelä ja Malmberg.

 

Toimitti Revontulet-lehteä, hoiti etappitoimintaa Pohjois-Ruotsissa [kokeneen aktivistin, Kemin ty:n puheenjohtajan ja Oulun pohjoisen vaalipiirin piirisihteeri Adam Laakkosen apulaisena yhdessä Kansan Tahdon entisen toimittajan Väinö Takalan kanssa.:TS], pakeni pidätystä Venäjälle 1921, osallistui 13.8.1920 Pietarissa alkaneeseen SKP:n III puoluekokoukseen [Pohjois-Ruotsista saapunut Vilho Antikainen yhtyi kritiikkiin, jossa katsottiin että Kuusisen, Lumivuokon ja Sirolan esittämän etujoukkopuolue-näkemysten johtuvan siitä, että nämä olivat olleet liian kauan Suomessa, eristyneet ja joutuneet harhaoppien valtaan, ja että Kuusinen ei tiennyt paljon mitään joukkojen pyrkimyksistä, tarpeista ja mielialoista Suomessa.: TS], Vapaus-lehden toimituskunnassa 1921.

 

LVKY:n opettajana 1921-1924, ryhmänjohtaja Pietarin kv. komentajakoulussa josta valmistui 1924, sukkuloi Ruotsissa, Karjalaan jossa Petroskoin koulutarkastajana 1928, Uhtualla talonpoikien nuorisokoulun johtaja kunnes erotettiin 1931, sitten Uhtualla yleisenä syyttäjänä ja Punainen Uhtua, Krasnaja Uhta –lehden toimittaja 1932-1933, sittemmin asui Petroskoissa.

 

Uhtuan kansallisen kirjallisuuskerhon jäsen.  Kerho julkaisi Nuori raataja –lehteä, jonka toimittajana oli Nikolai Jaakkola.  Vuoden 1922 suuri kirjallisuustapahtuma Karjalassa oli tanskalaisen työläiskirjailija Martin Andersen-Nexön vierailu Karjalassa.

 

Puoliso: poliittinen agitaattori ja järjestäjä Eva Korhonen (Sassi, Korhonen-Sassi), tulisieluinen kommunisti, jolla vaiherikas ja vankilaankin Suomessa vienyt elämä, joka päättyi Venäjällä niskalaukaukseen joulukuussa 1937.  Katso: http://books.google.fi/books?id=CiMK4ZF1zMwC&pg=PA126&lpg=PA126&dq=sassi-korhonen&source=bl&ots=I4pf4fRb-2&sig=VB5TczJG10tMwU3-wbz1KPu0Otw&hl=fi&sa=X&ei=o11RUoPVHK_P4QTb1YBA&ved=0CDQQ6AEwAg#v=onepage&q=sassi-korhonen&f=false sivu 126.

 

Mirko Harjulan mukaan yhden tiedon mukaan Vilho Antikainen surmattiin Uhtualla 1934, yleisemmin uskotaan hänen resignoituneena ryypänneen itsensä hengiltä Petroskoissa 1935.

 

Poika Tuomisen mukaan Vilho Antikainen lähetettiin Tukholmaan 1920 likvidoimaan Kuusista, mutta ryypiskeli matkalla ja likvidointi jäi suorittamatta

 

                                                                 *

 

Se kolmas veli:

 

Antikainen, Urho Aksel Juhonpoika, s. 9.10.1901 Helsinki.  Toivo ja Vilho Antikaisen veli.  Nuorisoliittolainen kuten Toivo-veljensäkin.  Kuului talvella 1918 Helsingin punakaartin nuorisoliittolaiskomppaniaan, taisteli Vilppulassa, Tampereella, Lempäälässä ja Lahdessa, jäi vangiksi ja sai heinäkuussa 1918 kolme vuotta, mutta pääsi heti ehdonalaiseen ja meni Helsingin laiva- ja konerakennustehtaaseen viilarinoppiin.  Liittyi Sosialistisen nuorisoliittoon ja sai marraskuussa 1920 kahden vuoden tuomion, karkasi Tammisaaren pakkotyöleiriltä 30.7.1921 ja pääsi Venäjällä Kansainväliseen sotakouluun. 

 

Valmistui sotakoulusta ja lähetettiin salaa Tampereelle maanalaistyöhön kesällä 1924, palasi Venäjälle ja meni Voroneziin 57.Tarkka-ampujarykmentin palvelukseen.  Päästyään armeijasta oli Kiestingissä metsätaloustrustin töissä.  Asui Suomessa jatkosodan aikana vuonna 1941.

 

Veljeksistä terävin oli Toivo Antikainen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Toivo_Antikainen

 

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4771/  

                                                                 *

 

Loppukohtaus,

 

josta ilmenee Eva Korhosen kohtalo idolinsa Stalinin myllyissä:

 

KORHONEN, Eva Fomantytär, s. 1895, Viipuri, kirkonkylä,

asui Leningrad,

 

Neuvostonainen –lehden toimittaja. 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6l%C3%A4is-_ja_talonpoikaisnainen

 

Vangittu 15.10.1937.

 

Tuomittu vakoilusta, agitaatiosta ja rikollisesta järjestelytoiminnasta 1.12.1937.

 

Ammuttu 7.12.1937 ´

 

Asiakirjat: Pietarin NKVD:n ja valtion Karjalan arkistot, joista koonnut Eila Lahti-Argutina.

 

                                                                 *

 

Seurakuntien Historiakirjat – HisKi;

Viipurin maaseurakunta:

Kastetut:

 

Syntynyt tyttölapsi: 30.12.1895 Porlampi;

Isä talollinen Aleksander Manni ja vaimo Kristina Sassi, äidin ikä 30 v.

Kastettu 19.1.1896; kasteessa lapselle annettu nimi Eewa Stiina.

Vanhemmat vihitty: 5.11.1882;

Talonpoika Aleksander Wilhelminpoika Manni[nen], s. 14.1.1857 Alasommella Porlammilla, asuva  Porlammilta ja Talontytär Eva Gabrielsdotter Sassi, s. 18.12.1863 Yläsommes Porlambi, asuva Yläsommeelta.

 

Vanhemmilla lapset;

Talollinen Aleksander Manni (alk. Manninen) Porlampi ja vaimonsa Eva Sassi, s. 1863 saaneet lapsia:

Wilhelm, syntynyt 28.10.1883 Porlampi;

Anna Katrina, s. 26.8.1886 Porlampi;

Anton, s. 13.2.1889, Porlampi;

Ida, s. 15.5.1892 Porlampi;

Eewa Stiina, s. 30.12.1895 Porlampi ja kaksoissisarensa

Maria, s. 30.12.1895 Porlampi, annettu hätäkaste, kuoli; Talollisen lapsi Maria Manni, Porlampi, kuolinpäivä 31.12.1895, haudattu 5.1.1896, kuolinsyy: Heikkous.  Ikä: ½ tuntia.  [Huomaa Marian sukunimeksi kirjattu isän nimi Manni, mutta Eewa Stiina käytti äitinsä tyttönimeä Sassi, VH]

Aleksander, s. 25.3.1898 Yläsommee nr 10;

Lyyli Helena, s. 2.10.1900 Yläsommes;

Gabriel, s. 12.1.1903 Yläsommee no 10.

Lähde: HisKi; Viipurin msrk; Kastetut, Vihityt.

 

                                                                 *

 

[Niskalaukaus ammuttu Leningradin NKVD:n ns. ”Suuren talon” kellarissa, ruumis viety kuorma-auton lavalla kaupungin ulkopuolelle Levasovon joukkohautaan.  Ei tietoja rehabilitointitoimenpiteistä. - Syksyn 1937 aikana Leningradin suomalaisista kirjailijoista vangittiin ainakin Savolainen, Salmi, Takala, Aalto, Husu ja Järveläinen. 

 

Suomen oikeuslaitoksen ilmeisesti komeimman puolustuspuheenvuoron kautta aikain Turun Hovioikeudessa syksyllä 1929 päättäväisesti esittänyt pietarilaistunut journalisti Eva Korhonen joutui liittymään tähän suomalaisen intelligentsijaemigranttien joukkoon. 

 

Lähes kaikki vangitut tunnustivat kuulusteluissa syyllisyytensä mitä ihmeellisimpiin vehkeilyihin, kertoo Mikko Ylikangas, ja jatkaa: Leningradin GUGB:n 3. osasto eli vastavakoiluosasto jakautui 15 jaostoon, joista 7. jaosto (ns. Suomen osasto) käsitteli suomalaisten asiat. 

 

Suomen jaoston päällikkönä toimi 1937-1938 valtiollisen turvallisuuden luutnantti Semen Zanin, jonka alaisten käsittelyyn joutuivat epäilemättä Leningradin suomalaiset kirjailijat ja ne Karjalan kirjailijaliiton suomalaisjäsenet, joita kuulusteltiin Leningradissa. 

 

NKVD:n johtajan Jezovin tultua syrjäytetyksi syksyllä 1938 luutnantti Zemen kirjoitti puoluekomitealle ilmiannon esimiestään vastavakoilun osastopäällikköä, kapteeni Jakov Perelmutria vastaan, joka oli asettanut kolmannelle osastolle kovat tulostavoitteet: osaston tuli saada ainakin 100-120 tunnustusta päivässä.  Jokaisen yksittäisen tutkijan tulostavoitteena oli saada irti 2-4 tunnustusta/yö. 

 

Kapteeni Perelmut vangittiin tammikuussa 1939 ja teloitettiin maaliskuussa 1940.  Osaston apulaispäällikkö Naum Golub pidätettiin tammikuussa 1939, hän teki itsemurhan toukokuussa 1939.  Ilmiantaja luutnantti Zanin ylennettiin vielä vuonna 1938 valtiollisen turvallisuuden kapteeniksi ja nimitettiin Leningradin UNKVD:n vastavakoiluosaston päälliköksi.  Häntä kuulusteltiin 20. puoluekokouksen alla 1955, hän kiisti kaiken syyllisyyden, häntä ei tuomittu mistään.;

VH:n lisäys, muiden lähteiden sekä Mikko Ylikankaan Rivit suoriksi! –teoksen tietojen pohjalta]. 

 

                                                                 *

 

Kuten valpas lukija muistanee kertoi Petroskoin opettajakorkeakoulun rehtori Elo Syvänen NKVD:n kuulusteluissa 17.10.1937 tuntevansa Suomesta tulleen Eva Korhosen, joka tietämänsä mukaan toimi Neuvostonainen –lehden vastuutoimittajana Leningradissa.

 

Tosin Eva Korhonen oli siellä pidätetty jo kaksi päivää varhemmin, 15.10.1937.  Hänestä haluttiin kuin haluttiinkin saada ”jonkinlainen” kannetieto.

 

Tampereella 1899 syntynyt rehtori Elo Syvänen ammuttiin Sandarmohissa 28.12.1937.

 

Prosessi eteni Tampereen entisen piiriorganisaattorin, aatteen naisen Eva Korhosen suhteen hieman nopeammin.  Kolme viikkoa varhemmin, 7.12.1937 Leningradin NKVD:n ”Suuren talon” kellarissa Nagant kuiskasi Evan niskaan viimeisen tervehdyksensä tästä raadollisesta maailmasta.

 

                                                                 *

                                                                 *

 

Me emme tiedä, minkälaisen puolustuspuheenvuoron Leningradin NKVD:n troikan edessä piti Eva Korhonen.  Ehkä hän sielläkin ilmoitti:

 

Minä olen kommunisti!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Väinö Linnaa siteeraten: Ja taas oli yksi suomalainen sankaritarina päättynyt.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset