Veikko Huuska

Olavi Paavolainen 110 vuotta – Dandy ja Akka

 

Olavi Paavolainen 110 vuotta – Dandy ja Akka

 

 

 

Routa liikkuu

 

 

 

Mutta jotain merkittävää tapahtui Suomessa noina vuosina juuri ennen sotaa.  Olavi Siippainen opiskeli Työväen Akatemiassa 1935-1936, mutta katsoo, että runoudessa ei tunnettu mitään rajoja.  Matti Kuusen lyriikkaa ihailtiin piirissämme aivan yhtä suuresti kuin konsanaan Viljo Kajavan ja Oiva Paloheimon”.  Ensimmäiset tunnustukset kirjallisista töistään hän sai erään nuoren IKL:läisen toimittajan taholta.  Kalevi Pousin kanssa hän kävi IKL:n nuorisojuhlissa Kuopiossa.  Pousi kaatui sitten Talvisodassa.  ”Niinikään armeijaan 1937 jouduttuani havaitsin, että routa alkoi liikkua.”, Siippainen kuvaa.  Joukkueenjohtaja, vänrikki K. oli tyylipuhdas IKL:läinen Horst Wesseliä joukkueellaan laulattava upseeri, mutta suhtautui komppanian ainoaan leimautuneesti vasemmistolaiseen, Siippaiseen, ymmärtävästi ja jopa tukien. 

 

 

 

Siippaisesta kehittyi patrioottinen vasemmistolainen, rintamaveteraani, ja lopulta omalla tavallaan myöhäinen sodan uhri. 

 

 

 

Pari vuotta sitten ilmestyneessä V.A. Koskenniemi –elämäkerrassaan Martti Häikiö toteaa:

 

 

 

”Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946) sai vastaansa ankaraa kritiikkiä…Kaikkein kovimmin sitä vastaan hyökkäsi entinen TK-kirjeenvaihtaja, kirjailija ja sosialidemokraatti Olavi Siippainen Suomen Kuvalehdessä.  Hän piti teosta epäaitona.  Siippaisen mukaan Paavolaisen sodanaikaiset kirjoitukset eivät eronneet muusta Suur-Suomi –hymistyksestä”.

 

 

 

Toisaalta Siippainen saattoi reippaasti, ja oman etunsa kulttuuririntamassa uhraten säilyttää aidot ystävyyssuhteensa kansallisen rintamalinjan yli.  Sotien jälkeen syntynyt ystävyys IKL:n johajan Vilho Helasen kanssa piti vaikeinakin hetkinä.  Yhdistäviä tekijöitä oli yhteinen inho ”karvanvaihtajia” kohtaan, kärkenä juuri Paavolainen

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Paavolainen

 

 

 

Katso samalla tämä: https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/OlaviPaavolainen19031964#  

 

 

 

Eräät kun muuttavat koko karvansakin, ”vaikka ei sitä olisi uskonut muutama vuosi sitten, jolloin muuan tiptop-luutnantti ilmestyi meidänkin tietoisuuteemme silloiselle sotatoimialueelle. Silloin makeiltiin korkeille saksalaisille vieraille niin että tavallisen suomalaisen mieltä etoi”, Helanen kirjoitti.  Helanen itse oli Heikki Brotheruksen mukaan ollut vilpittömän  heimorakkautensa takia aikamoinen riesa saksalaisille jatkosodan aikana ja saanut Gestapolta profiloinnin: ”Ein fanatischer Chauvinist”, kiihkeä kansallismielinen.

 

 

 

Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun loppua kohden F.E. Sillanpää erottui hämmentävän miehekkäänä ja täysipäisenä poikkeuksena kansallisen kolmikentän eturivistä:  oikeistolaisen ja vasemmistolaisen sekä perinnepainotteisen kansallisen lähestymistavan hyläten hän kohosi kosmopoliittisen näkijän asemaan.  Kaiken sen keskellä, mitä Suomessa 1930-luvun mittaan kirjoitettiin ja präntättiin, eräät Sillanpään tekstit loistavat kuin lyhty pimeydessä. 

 

 

 

Niinkin varhain kuin elokuussa 1935 ruotiessaan päättyvän kesän antia Hannes Reenpäälle hän kirjoitti: ”Ellei suuripiirteinen yleiseurooppalainen idiotia taas aloita suurteurastusta, jonka ns. mainingeiksi tietysti täälläkin lyödään lihoiksi erinäisiä joukkohaudallisia”.  Suomen Sosialidemokraatissa 1938 julkaistu ”Joulukirje diktaattoreille” puhutteli suorasukaisesti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia – ruskeaa, punaista ja mustaa diktaattoria – ja johti muun muassa Sillanpään saksankielisten käännösten makulointiin ja markkinoiden tyrehtymiseen.

 

 

 

Niin monet muut suomalaiset taiteen ja kulttuurielämän figuurit toimivat toisin.

 

 

 

Eurooppalaiset kansat, jotka ajautuivat ennen toista maailmansotaa yksivärisen yksinvaltiuden tilaan, tai muutoin menettivät hajanaisuudessaan ja toraisuudessaan yhteisen leirinuotion lämmön, kokivat kovia sekä sodan aikana että sen jälkeen muotoutuneissa yhteiskunnallisissa oloissa.  Suomi pystyi säilyttämään kansanvaltaisen yhteiskuntamuotonsa, vaikka kovin kaukana sen menettäminen ei ollut, mutta kuitenkin se säilyi.  Nykyisin aletaan entistä selkeämmin näkemään tämä seikka, 1930-luvun taistelu Suomen linjasta ja siinä toimineiden säilyttävien voimien saavutukset sotien yhteisvoiman keskeiseksi lähteeksi.  Suomen kohtalo ratkaistiin kieltämättä rajuissa taisteluissa maan rajoilla, mutta ratkaisevia, kauaskantoisia ja siunauksellisia olivat myöskin sisäisissä otteluissa saavutetut näkyvät ja monesti varsin näkymättömätkin voitot jo sitä ennen. 

 

                                                                 *

 

 

 

Keuhkotaudin riuduttama Edith Södergran, kulttuurien risteyksessä, Kannakselle, runoili modernistien etummaisena, varhain:

 

 

 

Olla tuli ja vesi

 

suorassa yhteydessä

 

ilman ehtoja…

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Miten natsi syntyy…

 

 

 

Myös Urho Kekkonen kävi Saksassa aivan kuten Matti Kuusi.  Mutta Kekkosen oleskelu ajoittui hieman varhemmalle ajalle, aikaan juuri ennen Hitlerin valtaannousun.

 

 

 

Urho Kekkonen pohti myöhemmällä iällä, varttuneena valtiomiehenä (1972), ”miksi kirjoitin Demokratian itsepuolustuksen”.  Demokratian itsepuolustuksen Kekkonen oli kirjoittanut tuon Saksan aikansa jälkeen, kun kommunistien toiminta oli Suomessa kielletty (1930) ja kirjoittaja käänsi katseensa äärioikealta uhkaavaan vaaraan.

 

 

 

Näin kirjoitti Kekkonen:

 

 

 

”Olin talven 1931-1932 ollut väitöskirjatyötäni varten opiskelemassa Saksassa, ensin Heidelbergissä ja myöhemmin Berliinissä.  Juuri silloin elettiin Saksassa kansallissosialismin suurta ja villiintynyttä nousuaikaa, jota siten saatoin seurata läheltä ei vain sanomalehdistä vaan myös kaduilla, kokouksissa ja kodeissakin.

 

 

 

Asuin Heidelbergissä poliisimajuri Weygandin luona.  Perheen 15-vuotias poika oli hurmahenkinen, kiilusilmäinen natsi.  Isä, poliisimajuri, ei ollut vielä perheeseen mennessäni tehnyt ratkaisuaan.  Englantilaissyntyisen hienoluonteisen äidin asema oli vähintään kiusallinen, sillä ”Gott strafe England” [Rankaise, Jumala, Englantia!] oli yksi pojan mielitunnuksista.

 

 

 

Perheen päämiehen seurassa olin mukana muutamissa hänen ikätovereittensa kneippi-illoissa [oluttuvassa].  Niissä opin tuntemaan Weimarin Saksan  pikkuporvariston todelliset ajatukset ja pyrkimykset.  Viinin- ja oluenjuonnin yhteydessä puhuttiin ajankohtaisen politiikan johdatuksella Saksan kansan kärsimistä vääryyksistä.  Suurin oli se ”puukonisku selkään”, jonka epäluotettava, maanpetoksellinen työväestö oli kohdistanut urhoollisesti taistellutta keisarillista armeijaa vastaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa.  Koko maailma oli liittoutunut elämästään taistelevaa Saksaa vastaan.  Sankariteoin oli hyökkääjät lyöty takaisin, voitto oli jo häämöttänyt.  Kaikki uhraukset olivat kuitenkin olleet turhia, ”umsonst”, koska bolshevismi oli salakavalasti tunkeutunut saksalaisen työmiehen mieleen.  Mutta kaikki tämä kerran korjataan, Saksan maine ja saksalaisen elinedut turvataan Adolf Hitlerin viisaalla johdolla.  Tämä oli yleensä keskustelun riehakkaan voitonvarma loppupäätös.

 

 

 

Olin poliisimajuri Weygandin mukana siinä suuressa kansallissosialistisessa joukkokokouksessa, jossa majuri tunnusti vihdoin väriä.  Se oli valtava, hyvin järjestetty kokous, jossa yhtenä pääpuhujana oli natsismiin kääntynyt entinen Preussin prinssi August Wilhelm (”Auwi”).  Tunnelma oli kiihottunut, yleisö oli hurmioitunut katkeamispisteeseen saakka.  Ja kun lopuksi suuri auditoriumi yhtyi ”Horst Wesselin” säveliin, havaitsin, että vieressäni seisonut poliisimajuri, aluksi varovasti, ikään kuin oikeaa ryhtiä tavoitellen, nosti oikean kätensä natsitervehdykseen.  Kun sitten seuraavan kerran kävin hänen kanssaan viininmaistajaisjuhlassa, hän sai tovereiltaan lämpimät onnittelut isänmaallisen kannanottonsa vuoksi.

 

 

 

Tämä Saksassa vietetty talvi oli terveellistä oppiaikaa suomalaiselle demokraatille.  Kirjoitin ”Kainuun Sanomiin” pari artikkelia havainnoistani.  Loppupäätelmäni oli, että kansallissosialismi tulee kukistamaan heikon ja hajanaisen Weimarin tasavallan.

 

 

 

Näine eväineni palasin Suomeen.  Täällä äärioikeistolaisuus, isänmaallinen kansanliike, fasismi, natsismi, kauniilla lapsella on monta nimeä, eli suurta nousuaan.  Saksasta käsin olin eronnut Akateemisesta Karjala-Seurasta, joka minulle oli aina ollut suomalaiskansallisessa hengessä tapahtuvan kansakunnan eheyttämisen instrumentti, mutta joka oli sortunut oikeistoradikalismin sormijuotoksi.  Silloin tällöin pistäysin vanhojen osakuntatovereitteni seuraan Ostrobotnialla.  Kerroin heille pelottavia havaintojani Saksasta, mutta ainoa asia, jonka he minulta oppivat, oli ”Horst Wessel” –laulun sävel ja sanat, jotka heille suuressa jalomielisyydessäni opetin.  Suorastaan pelästyin sitä henkisen ilmapiirin samankaltaisuutta, joka oli yhteistä ensimmäisessä maailmansodassa pettyneiden saksalaisten ja Ostrobotnian keltanokkien välillä. 

 

 

 

Pienenä episodina kerron, että osakunnan erään vuosijuhlan pikkujatkoilla, kun saliin arvokkaan juhlaväen poistuttua oli jäänyt joukko meitä nuorempia, syntyi poliittista kiistaa aks:läisten kanssa.  Ei se vielä edes mahtanut koskea kaikkein pyhimpiä arvoja, mutta muuan kiihtynyt vastapuoli julisti yhtäkkiä, että jos varatuomari Kekkonen ei heti poistu salista, niin hänet jätetään tänne yksin.  Ja kun yrittelin vastailla, että viihdyn omassa seurassani paremmin kuin tuollaisten paskojen parissa, niin juhlasali, jonka eteläpäässä olimme istuneet, tyhjeni kuin käskystä.  Istuskeli aikani ja maistelin kellarin suurella huolella ja perinnäisellä taidolla valmistettua boolia.  Pelkäsin jo, että pojista on tullut niin aatteen lyömiä, että saan yksin istua aamun valkenemiseen saakka.  Jouduinkin siinä kotvasen odottamaan, kunnes minut jättäneistä yksi kerrallaan palasi juhlahuoneeseen, viimeisenä muistaakseni päiväkäskyn antaja.  Politiikkaa ei enää puhuttu, vaan hilpeän mielialan vallitessa muisteltiin vanhoja mukavia sattumuksia opiskeluvuosien ajoilta ja kertoiltiin niitä halukkaasti kuunteleville nuoremmille tovereille.

 

 

 

Nuo 1930-luvun alkupuolen vuodet muilutuksineen, Mäntsälän kapinoineen, murhineen, talonpoikaismarsseineen olivat vaarallista aikaa ei vain Suomen demokratialle vaan myös Suomen itsenäisyydelle.  Samoihin aikoihin syntyivät Baltian tasavalloissa diktatuurijärjestelmät: Waldemars Liettuassa, Ulmanis Latviassa ja Konstantin Päts Eestissä.  Eestiläinen demokratian lopettaminen oli meille tutuin ja läheisin.  Se oli myös isänmaallista kansanliikettä [IKL] vastustaville tavallaan ymmärrettävin, sillä Pätsin diktatuuri oli aiheutunut vastatoimenpiteenä Eestin oikeistolaisen vapaussoturien liiton, ”vapsien” vallankaappaushankkeiden johdosta.  Suomessa oli nimenomaan AKS:n piirissä varsin läheistä toimintayhteyttä ”vapsien” johtomiesten kanssa.

 

 

 

Poliittisen elämämme ilmapiiriä seuratessani olin tullut siihen johtopäätökseen, että Suomi olisi jo Mäntsälän kapinan [1932] ja talonpoikaismarssin [1930] aikana ollut kypsä demokratianvastaiselle valtiokaappaukselle.  Onneksemme siltä puuttui kiinteä johtoryhmä ja sen keulakuvaksi nostama Johtaja.  Vihtori Kosola oli poliittisesti luku- ja kirjoitustaidoton, viinaan kallistuva, johtajaominaisuuksia vailla oleva, paremman puutteessa kärkihahmoksi kopattu talonpoika, sillä talonpoika sen Suomessa piti olla, ”Jumalan valitsema kansanjohtaja”!  Hän oli ilmeisesti ollut hyvä voima nuorisoseuransa näytelmäkerhossa. 

 

 

 

Katsokaapa sitä valokuvaa, jota aikoinaan levitettiin kautta Suomen ja jossa Kosola talonpoikaismarssin aikana Suurkirkon rappusilla pitämänsä puheen jälkeen nostaa oikean kätensä taivasta kohti.  Se on vaikuttavimpia poliittisia valokuvia, mitä Suomessa on koskaan otettu.  Ei tuollainen mahtava asento synny aivan amatööriltä.  Kosola kieltämättä kasvoi tehtävänsä mukana, sillä hän oppi aina vain entistä mahtipontisemmin lukemaan toisten kirjoittamia puheita”.

 

 

 

Näin siis Kekkonen. 

 

 

 

                                                                

 

Tulkoon tähän mainituksi, että oman elämäni aikana olen kuullut mainitun ”Horst Wessel” –laulun esitettävän livenä yhden kerran.  Tapahtui vuonna 1974 tilanteessa, jossa työni puolesta olin istumassa suomalaisten maidontuottajien ja Valion omistaman ja talousneuvos Heikki Norrin perustaman Ikaalisten Kylpylän suuressa ravintolasalissa erästä valtionhallinnon haaraa edustavien virkamiesten seurassa kotikauppalani kunnallisjohdon vieraina.  Tällöin muutamassa vaiheessa virallisemman ohjelman jälkeen tamperelaiset piirijohtajat, vuonna 1908 syntyneen metsänhoitaja-pomonsa vetämänä käynnistivät mainitun laulun enemmän tai vähemmän spontaanin julkisen esityksen.  Mieleeni on jäänyt, miten sosialidemokraattinen kunnallismies Lautasalo silloin ripeästi napittaen takkinsa kohottautui ja ilmoitti poistuvansa miestenhuoneeseen.  Itse jäin aloilleni pelkästä mielenkiinnosta havaitakseni minkämoisia reaktioita ja vastaanottoa komakasti kajahtava mieslaulu aikaansai.  Täydennyksenä tulkoon vielä kirjattua, että pöydän päässä istui tämän opuksen toisilla sivuilla mainittava ja suuresti kunnioittamani esimieheni, F.E. Sillanpään poikana tituleerattava Esko Sillanpää.  Hän naputti luunlujilla rystysillään tahtia ravintolan valkoisenhohtavaa pöytäkangasta vasten, vähän samaan tapaan kuin luutnantti Lammio tekee Tuntemattoman sotilaan komentokorsussa 4.6.1942, mutta lujemmin.

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Sitten Kekkonen suorastaan ilkamoiden kertoo ”satunpahan tämän tietämään” -meiningillä, miten hän sattumien summana kerran ajautui Kosolan juhlapuheen kirjoittajaksi, hommaan, jonka hän epäilemättä taiten hallitsi:

 

 

 

”AKS:ssä olin tutustunut Arvo A. Pylkkänen –nimiseen mieheen, joka armeijasta erottuaan oli ryhtynyt kirjanpainajaksi ynnä kustantajaksi.  Hänen ja eräiden Tulenkantajain piiriin kuuluneiden kanssa sekaannuin varsin ulkopuolisena myös Tulenkantajat-lehden loppuselvittelyihin, joka olisi kirjoituksen aihe sinänsä.  Arvo A. Pylkkänen otti kerran minuun yhteyttä ja kertoi joutuneensa Hotelli Helsingissä viettämään iltaa ja yötä Vihtori Kosolan ja muun Lapuan liikkeen johtoportaan seurassa.  Hän tiedusteli minulta, mitä arvelisin, jos hän lyöttäytyisi sakkiin.  Olematta itse lapualainen – niin hän väitti – häntä kiinnosti liikkeen johdon tuumien ja toimien seuraaminen.  Eikä minulla ollut vastaan, senkun.  Niin pääsi Arvo A. Pylkkänen läheltä tutustumaan Lapuan liikkeen johtomiesten elämäntyyliin.  Joskus hän tavatessamme kertoi minullekin yksityiskohtia liikkeen ravintolasta toiseen siirtyilevän päämajan toilauksista.  Mistään poliittisista päätöksistä Pylkkänen tuskin lienee päässyt selville, sillä sellaiset muistaisin.  Mutta Pylkkäsen yksityiskohtaiset kertomukset siitä mielialasta, joka Lapuan miesten johdon parissa vallitsi, olivat kammottavaa kuultavaa.  Kaikki toiminta kohdistui mädäntyneen demokratian ja puoluevallan väkivaltaiseen kukistamiseen.  Tilalle oli luotava kansallinen diktatuuri, jonka odotuksessa kiihkeästi elettiin.  Pikkupienessä sitten hekumoitiin, miten maanpetturit, mitä väriä he olivatkin, saisivat ansaitun palkkansa.

 

 

 

Mutta kerran tuli Pylkkänen hätääntyneenä luokseni pyytäen apua.  Kosolan piti jossakin Pieksämäellä, tai missä se mahtoi olla, pitää suuri valtiollinen puhe.  Pylkkänen lienee joskus aikaisemmin leuhkinut kirjoitustaidollaan (julkaisihan hän myöhemmin pari romaania), ja kun Kosolan puheiden kirjoittajat ilmeisesti sen viikon lopun olivat löytymättömissä, oli ”kansanjohtaja” vaatinut, että Arvo A:n piti hänelle laatia puhe.  Ja Arvo A. taas ryntäsi minun luokseni.  Hänen merkityksensä ja mahdollisuutensa päästä todelliseen sisärenkaaseen paranisivat aivan oleellisesti, jos hän kirjoittaisi pulaan joutuneelle Kosolalle puheen.  Se oli yhtä kuin että minä tuossa tuokiossa sysäisin tuon juhlapuheen.

 

 

 

Mikään suuri vaivahan tuollaisen puheen tekeminen ei tosiaan ollut.  Olin lukenut tietenkin kaikki Kosolan nimissä pidetyt puheet ja yleensä kaiken, mitä Lapuan liikkeen ns. ideologiasta oli paperille pantu.  Hetken epäröityäni pyysin Pylkkäsen tulemaan luokseni parin tunnin kuluttua, niin antaisin hänelle puheen.  Harvoin olen näin ”pystystä metsästä” ilman vaivannäköä puhetta suoltanut.  Pudottelin fraasin toisensa jälkeen, keräilin muististani Kosolalle aikaisemmin kirjoitettua aatteita ja vaatimuksia, säilytin tarpeellisen jyrkkyyden, mutta en esittänyt mitään uutta ultimaatumia enkä sellaista, johon syyttäjäviranomaiset olisivat päässeet kiinni, tai oikeammin johon he eivät olisi voineet olla käymättä kiinni.  Se oli jokaista sanankäännettä myöten Kosolan ”oma” puhe, samanlainen ”oma” puhe kuin aikaisemmat ja myöhemmät.

 

 

 

Seuraavalla viikolla luin lehdestä, että Kosola todella oli pitänyt suurin suosionosoituksin vastaanotetun puheensa”. 

 

                                                                 *

 

 

 

Tuleva Terijoen marionettihallituksen pääministeri O.W. Kuusinen kirjoitti syksyllä 1935 aikakauslehti ”Bolshevik”:in numerossa 16:

 

 

 

”Toinen imperialistinen maailmansota lähestyy.  Valmistellaan rikollisinta kaikista rikollisista sodista: vastavallankumouksellista  imperialistista hyökkäystä neuvostomaata, kaikkien maiden työläisten isänmaata vastaan.

 

 

 

Me tiedämme, että tämä sota on oleva porvaristolle vaarallisin sota.  Vallassaoleva porvaristo kiiruhtaa sotaseikkailua kohti.  Eräissä maissa se on jo valinnut ”johtajiksi” tyhmänsokeita, hurjapäisiä seikkailijoita, luovuttanut niiden käsiin hallitusohjakset.

 

 

 

Ehkä Saksan porvaristo ei ansaitse parempia johtajia, mutta olipa asia miten tahansa, maailma on suojattava niiden riehunnalta.

 

 

 

Japanin armeijan johtajat ovat melkein yhtä suureessa määrässä yhteiskunnallisesti vaarallisia ”rauhan apostoleja” (kuten tunnettu kenraali Araki itseään ja asekumppaneitaan nimitti). 

 

 

 

Myöskään Puolassa ei poliittinen harkinta ole hallinnan peräsimessä.

 

 

 

Valloitushalussaan kyltymätön brittiläinen imperialismi puolestaan on valmis tukemaan – suoraan tai välillisesti – jokaista seikkailijahallitusta sodassa neuvostomaata vastaan.

 

 

 

Kaikki ne sysäävät eri puolilta maailmaa uuteen kansojen teurastukseen.  Siitä johtuu uhkaava sodanvaara”, kirjoitti Kuusinen. 

 

 

 

Bolshevistisen jargonin taustalla Kuusinen hahmottelee toisen maailmansodan syntyä ja sen jakolinjoja.  Jo seuraavana vuonna hyökkäävien yksinvalituksien liikkeet ja erityisesti  heinäkuussa 1936 puhjenneen Espanjan sisällissodan myötä rakentuneet asetelmat viitoittivat tietä syksyyn 1939.  Mutta annetaanpa Kuusisen jatkaa strategisin painotuksin:

 

 

 

”Se [sodanvaara] vaatii vaatimalla työtätekevän väestön vakavaa ja tarmokasta mobilisointia vastaiskuun, taisteluun porvariston sodanvalmisteluja vastaan.  [Neuvostoliitossa tämän teeman verinen versio oli Stalinin käsittämättömiin mittoihin kohonnut sisäinen terrori, joka huipentui tappajaisiin 1937-1938, VH].  Se vaatii miljoonaisten nuorisojoukkojen kutsumista yhteisrintamaan.

 

 

 

Me toistamme usein tunnusta imperialistisen sodan muuttamisesta kansalaissodaksi porvaristoa vastaan.  Tunnus sellaisenaan on hyvä, mutta se muuttuu tyhjäksi vaaralliseksi fraasiksi, jos emme tee etukäteen mitään vakavaa luodaksemme nuorison yhteisrintaman.

 

 

 

Tarvitaan sata kertaa laajempaa vallankumouksellista nuorisoliikettä.  Että se on monissa maissa täysin mahdollista, sen osoittaa Ranskan ja Amerikan nuorisoliittolaisten saavuttama menestys.

 

 

 

Vain siinä tapauksessa, jos käymme kaikkialla tiukasti kiinni tähän työhön ja teemme sitä tunnollisesti, jos saavutamme tässä työssä todella huomattavaa menestystä, vasta silloin voimme sanoa valmistavamme bolshevikkien tapaan joukkoja imperialistisen sodan varalta.

 

 

 

Me kutsumme yhteisrintamaan myös nuorison pasifistisia järjestöjä, mutta meidän on väsymättä valistettava nuorisoa siihen suuntaan kuin Lenin opetti:

 

 

 

”Sinulle annetaan kivääri.  Ota se ja opi hyvin sotataitoa.  Tämä taito on proletaareille välttämätön – ei sitä varten, että ampuisit veljiäsi, muiden maiden työläisiä, niin kuin tehdään nykyisessä sodassa ja niin kuin sosialismin petturit kehottavat sinua tekemään, vaan sitä varten, että taistelisit oman maasi porvaristoa vastaan, tekisit lopun riistosta, kurjuudesta ja sodista, ei hurskaiden toivomusten avulla, vaan voittamalla porvariston ja riisumalla sen aseista”.

 

 

 

Jos kommunistiset puolueet ja meidän nuorisomme lähtevät tässä hengessä taisteluun sotaa vastaan, niin ei ole epäilystäkään, että tuleva vastavallankumouksellinen imperialistinen sota johtaa useissa maissa vallankumoukseen ja että tuon sodan lopussa monet Göringit tulevat näyttämään yhtä surkeilta kuin van der Lubbe Leipzigissä”, arvioi O.W. Kuusinen Bolshevikissa syksyllä 1935. 

 

 

 

[Alankomaalainen ex-kommunisti, erakkoterroristi Marinus van der Lubbe sytytti 27.2.1933 Berliinin valtiopäivätalon palon. 

 

 

 

Natsit syyttivät teosta kommunisteja ja asettivat syytteeseen mm. bulgarialaiset Giorgi Dimitrovin ja Boris Popovin, joka oli O.V.Kuusisen tyttären ja Hertta Kuusisen sisaren Riikka-Sisko Kuusisen ex-mies.  NKVD teloitti myöhemmin Popovin.  Myöhemmin Riikka Kuusinen nai vakoilija-loikkari Vilho Pentikäisen, joka tuossa vaiheessa, Espanjan sisällissodassa selvinneenä ja Neuvostoliittoon palanneena lienee esiintynyt nimellä Vilgelm Aleksandrovitsh Purov.

 

 

 

Hertan ja Olavin polut ristesivät vuonna 1944.]

 

 

 

Aave kummitteli Euroopan yllä, suursodan aave.

 

 

 

Valtaan oli noussut kolmikko, rosvous terrori tappaminen, ja ne yhdessä saivat ihmismassat huutamaan ja olemaan hiljaa, hyvin hiljaa.

 

 

 

O.W. Kuusisen aivan vakavissaan, ja määrätyin edellytyksin jopa perustellusti nimeämät, luokkataistelun ulottuvuudet eivät tulleet määräämään sanotaan nyt väistämättömän suursodan voimasuhteiden ja taistelulinjojen rajapintoja, eivät, vaan aivan perinteiset – niin kai voidaan sanoa – kansallisvaltioiden rajat sekä, tämä on tietysti syytä muistaa, koko lailla sattumanvaraisesti muotoutuneet liittolaissuhteet.  Sotaa tulivat käymään kansallisvaltioiden armeijat sekä niiden muodostamat liittoutuneiden armeijat.  Liittosuhteiden muotoutuminen ja niihin vaikuttaminen oli pitkän 1930-luvun eurooppalaisen valtapolitiikan ja asetoimien kaiken liikehdinnän taustalla, loppujen lopuksi mahtavin tekijä.  Olennaista tuolloin olivat liittoutumien rakentumiseen vaikuttaminen. 

 

 

 

Liikkeet ja väistöliikkeet aina hamaan Ribbentrop-Molotov –sopimukseen asti ja siitä ”Phony Warin” kuukausin läpi Suomen Talvisodan ratkaisuviikkoihin ja niiden aikana pohdittuun ja tehtyyn, ja paljon siitä ohi, lopulta Barbarossan alkuun ja alun loppuun.  Suomi taisteli omaksumiensa länsimaisten arvojen puolesta ensin yksin, sitten yhä samojen arvojen puolesta natsi-Saksan rinnalla, ja lopuksi edelleen samojen arvojen puolesta liittoutuneiden ja niihin kuuluvan alkuperäisen verivihollisensa Neuvostoliiton rinnalla, äskeistä liittolaistaan natsi-Saksaa vastaan.  Ainoana II maailmansodan osanottajamaana Suomi teki kolmoisroolin, mutta vain yhden asian, itsensä ja omaksumiensa länsimaisten arvojen puolesta.  Maailmansodan ainoa uskollinen oli siis Suomi.  Kaikkien suorittamiensa, käsittämättömien saltomortalien kautta.  Minua on aina ketuttanut käsittämättömästi, kun tiedän miten eräät pitäjäni miehet taistelivat Ilomatsin mottisodassa, pari heistä kaatuikin siellä, heinä-elokuussa 1944, ja huonojen huoltoteiden päässä kärsivät nälkää ja puutetta, mutta hakattujen puna-armeijan osastojen jäljiltä löysivät korven kätköistä USA:ssa tuotettuja lihasäilykepurkkeja, jota amerikandemari Roosevelt heille Lend and Lease –sopimuksen nojalla syyti, diktatuurivaltion armeijan hyökkäyssodan ryytimiksi. 

 

 

 

Se ero oli, että Kuusinen kirjoitti itse puheensa, juttunsa, mutta partituurit piirteli Stalin.

 

                                                                 *

 

 

 

”Puolustusasiain kansankomissaari Vorosilov antoi vuonna 1939 käskyn keskittää sotajoukot ja valmistaa ne hyökkäykseen marraskuun 15. päivään mennessä…

 

 

 

Neuvostojoukot ampuivat 26. marraskuuta Mainilan laukaukset omalta puoleltaan Suomen alueen yli omalle alueelleen.  Moskovassa luovutettiin Suomen edustajille vastalausenootti, jossa Suomea syytettiin laukauksista.  Suomalaisten vastaus ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.  Se irtisanoi v 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen eikä vastannut Suomen hallituksen 29.11. tekemään esitykseen sovintolautakunnan asettamisesta, vaan katkaisi samana päivänä diplomaattiset suhteet.

 

 

 

Neuvostohyökkäys alkoi ilman sodan julistamista kello kahdeksan aamulla 30. marraskuuta 1939.  Stalin uskoi suomalaisten antautuvan pian.  Samana päivänä oli Terijoella muodostettu ns. Suomen hallitus eli Suomen kansanvaltaisen tasavallan kansanhallitus Kominternin sihteerin Otto Wille Kuusisen johdolla.  Kreml tunnusti sen Suomen ainoaksi oikeaksi hallitukseksi.  Joulukuun ensimmäisenä päivänä 1939 Suomen kansa ja koko maailma ihmettelivät Moskovan radiossa luettua tiedonantoa:

 

 

 

”Useiden vasemmistopuolueiden ja kapinaan nousseiden suomalaisten sotilaiden sopimuksen perusteella on Terijoella muodostettu uusi Suomen hallitus.” 

 

 

 

Suomessa ei ollut muuten silloin muita vasemmistopuolueita kuin SDP, ja SKP [maanalainen ja kielletty].  Kun näistä kumpikaan ei ollut tuossa puuhassa mukana, niin tätä hallitusta koskeva ensimmäinen tiedonanto oli jo sen vuoksi valheellinen.

 

                         

 

Terijoen hallituksen julistuksessa Suomen kansalle sanottiin mm., että yhdessä Puna-armeijan kanssa toimiva ensimmäinen suomalainen armeijakunta saa kunnian tuoda Helsinkiin Suomen kansantasavallan lipun ja pystyttää sen presidentinlinnan harjalle.

 

 

 

Myöhemmin lentokoneista Suomen puolelle heitetyissä lentolehtisissä hallituksen perustamisjulistuksen alkulause korjattiin kuulumaan sanamuodoltaan:

 

 

 

”Kansan tahdosta on tänään Itä-Suomessa muodostettu maamme uusi hallitus, väliaikainen Kansanhallitus”.

 

 

 

Hallituksen ministeriluettelo oli hämmästyttävä:

 

 

 

pää- ja ulkoministeri Otto Wille Kuusinen,

 

sisäministeri Tuure Lehén,

 

valtiovarainministeri Mauritz Rosenberg,

 

opetusministeri Inkeri Lehtinen,

 

puolustusministeri Aksel Anttila,

 

maatalousministeri Armas Äikiä ja

 

Karjalan asiain ministeri Paavo Prokkonen (Prokofjev).

 

 

 

Oikeus-, kulkulaitos-, kauppa- ja sosiaaliministereitä ei ilmeisesti hallitus tarvinnut tai sitten näihin virkoihin ei löydetty sopivia henkilöitä.  Ihmetellen todettiin, että Otto Kuusista lukuun ottamatta ministerilistalla ei ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi edes laajemmin tunnettu.

 

 

 

Tämä omalaatuinen hallituksen muodostamistapa ja yllättävä ministerilista aiheuttivat sen, että vakaumukselliset kommunistitkin, SKP:n jäsenet, vakuuttuivat siitä ettei nyt oltu Suomen ja sen työväenluokan asialla, vaan vieraalla asialla ja rikollisella tiellä.  Siksi kommunistit asettuivat muiden rinnalla puolustamaan maataan Terijoen hallitusta vastaan.

 

 

 

Silloinen SKP:n pääsihteeri Arvo ”Poika” Tuominen (Myrskyn aikaa, 1970) oli vuoteen 1950 saakka siinä käsityksessä, että idea Terijoen ”hallituksen” muodostamisesta olisi ollut Stalinin ja Molotovin. 

 

 

 

”Edesmennyt sisäministeri Yrjö Leino todisteli minulle kuitenkin täysin uskottavasti, että idean keksijä ja ponnekas ajaja oli Leningradin alueen silloinen ensimmäinen puoluesihteeri Andrei Zdanov.  Hänen toimestaan oli Neuvosto-Karjalassa jo vuosina 1935-1938 toimeenpantu suuria puhdistuksia, joiden kohteeksi joutuivat lähinnä suomalaiset kommunistit.  Mm. pääministeri Gylling ja ensimmäinen puoluesihteeri Rovio karkotettiin ja myöhemmin vangittiin.  Hän oli jo 1938 ja edelleen vuoden 1939 alkupuolella pitänyt puheita vähän siihen malliin kuin aikoinaan Pietari Suuri oli lyödessään ”ikkunat auki Eurooppaan”.  Zdanovia pidettiin Stalinin lähimpänä miehenä ja on hyvin todennäköistä, että hän sai Stalinin houkutelluksi tähän yritykseen ja loppu tapahtuikin sitten sen ajan tyylin mukaisesti diktaattorin sanelun mukaan”.

 

 

 

Matkan varrella on varmistunut, että humppaa soitti yksin Stalin, ja mitä nyt Molotov sivusta komppasi.

 

                                                                 *

 

 

 

Maatalousministeri Armas Äikiä on kertonut Matti Kurjensaarelle (Veljeni merellä myrskyävällä, 1966):

 

 

 

”Sotatoimet olivat marraskuun 30. päivänä 1939 alkaneet kun Otto Wille Kuusinen soitti Leningradista Armas Äikiälle Moskovaan, että tämän pitäisi heti saapua Nevan kaupunkiin.  Tietämättä mitä perillä odotti Äikiä nousi vielä saman iltana Punainen nuoli –nimiseen pikajunaan ja saapui aamulla Leningradiin.  Hän asettui hotelli Eurooppaan, jonka suomalaiset nykyisin hyvin tuntevat ja joka muutoin on sama hotelli, jossa Mannerheim viimeisen kerran riisui venäläisen sotilaspuvun yltään.

 

 

 

Otto Wille Kuusinen otti heti puheeksi juuri puhjenneen aseellisen selkkauksen.  Hän sanoi, että sodan syttyminen oli Neuvostoliiton ja Suomen hallituksen välinen asia.  Samalla hän näytti Suomen kommunistisen puolueen julkilausuman, jossa ehdotettiin Suomen tasavaltalaisen hallituksen asettamista [vert. edellä, VH].  Aloitetta perusteltiin sillä, että Suomen hallitus oli johtanut tilanteen sotaan.  Julistukseen sisältyi ehdotus Suomen muuttamisesta Kansanvaltaiseksi tasavallaksi.  Kuusinen ilmoitti, että Äikiälle oli tässä hallituksessa valittu maatalousministerin paikka”. 

 

 

 

Puoluerunoilija Äikiä epäili omaa pätevyyttään nimenomaan maatalousministeriksi, mutta Kuusinen huomautti, että ratkaisu oli väliaikainen.  Hallituksesta ei siis tule pitkäaikaista eikä hänen tarvitse hoitaa maatalousasioita.  Tätä hallitusta seuraa toinen, johon osallistuu useampien puolueiden edustajia eikä Äikiä tule olemaan siinä enää mukana.  - -

 

 

 

Tuure Lehén puhui Terijoen hallituksen muodostamisesta ja työskentelystä radiohaastattelussa 1968 Suomessa, että hän oli ”aina noudattanut puolueen määräyksiä”.:

 

 

 

Lähde: Viktor Paaso: Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan syntytausta.  Carelia, n:o 7/2010.

 

 

 

Osalle asioista perillä olevista aikalaisista, ja myöhemmin Kimmo Rentolan tyhjentävän puoluehistorian Kenen joukoissa seisot?, jälkeen kaikille tuli tiettäväksi karu tosiasia: Stalinin vainot olivat valuttaneet SKP:n ylimmän johdon, keskijohdon ja kenttäväen niin totaalisesti kuiviin, että ei enää voitu puhua mistään kotimaan ulkopuolella toimivasta kommunistisesta puolueesta.

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Märkä ennakkouni.

 

 

 

Tästä ei ole esittää dokumenttia.

 

 

 

Mutta monista muistakaan ei ole.

 

 

 

Näin se vain kävi:

 

 

 

Otto ajatteli:

 

 

 

…kun ”Suuren ja mahtavan” ensisävelet kajahtavat Senaatintorin aukiolla ja kaiku toistaa ne pietarilaista empireä jäljittelevän Helsingin keskustan hallintorakennusten kiviseinistä – silloin minä ja Hertta …me seisomme, isä ja tytär, voittoisan aatteen suurena hetkenä, Nikolainkirkon rappusilla, Hänen [Stalinin.  Voitonparaati piti toteuttaa isännän 60-vuotispäivän kunniaksi kolme viikkoa sodan alkamisen jälkeen, 21. joulukuuta 1939] oikealla puolellaan (takavasemmalla, valokuvasta katsoen).  Voitto.  Revanshi.  Totuus ja oikeus ja kohtuus – historiallisen dialektiikan pyhittävä synteesi, kaikki samassa silmänräpäyksessä.  Suomessa ei sen hetken jälkeen kirjoiteta ainuttakaan suomalaisen provinssin historiaa käsittelevää teosta, ilman, että, tämä kuva, juuri tämä, loistaa sen sivuilla.  Otto ja Hertta.  Siinä on jotain perin ottavaa ja herttaista.

 

 

 

Voitonparaati – ja hän, he, Suurkirkon rappusilla.

 

 

 

[Tätä edelsi kohtaus.

 

 

 

Kino Kreml.

 

 

 

On yö.  Myöhäissyksy AD 1939.  Kaksi miestä istuu etupenkissä.  Stalin ja tavaritsh Otto Vilgelmovits.  Isäntä haluaa näyttää. 

 

 

 

Valkokankaalla kuvat kulkevat.  Vuosia ja rumpujen pärinää.  Nämä ovat Valko-Suomen valkobandiittiien pahimpien valkohurttien kekkerit.  Kekkerit hillutaan Senaatintorilla Gelsingissä.  Senaatti, sehän oli tsaarinajan provinssilaitos.  Tuossa baroni Mannergeim.  Tuossa osuuskauppamies Tannerin lutjake.  Kehtaakin.  Mitäpä se kanalja ei kehtaisi, nuoleekin niin hävyttömän syvältä… 16.5. paradi ja 4.6. paradi.  Paradi paradin perään.  Onhan näitä.  Pojat ovat kulettaneet…  Tässä Otto käyttää tilaisuutta hyväkseen ja varmistaa, että sitten, kun ja niin poispäin, niin Hertta istutetaan seisomaan minun vierelleni… sentään ihmisikä Suomen naisvankiloissa epäinhimillisissä loukoissa.. Da, da, da…].

 

 

 

Tekijän huomautus:

 

 

 

Tämän vaatimattoman näkemyksellisen freskon jänneväli, kuten alussa kerrottiin, virittyy kahden kuvan välille: toinen niistä otettiin ja toista ei.  Vaasan torilla 1930 otettiin.  Hovioikeuden auskultantti Asser Sarlon muilutus maaherra Sarlinin käsikynkästä Lapuan miesten toimesta.  Siitä otettiin kuva.  Valokuva, joka kymmenintuhansin painoksin levisi ja levitettiin kaikkialle maahan.  Helsingin rautatieasemalla 1940 ei.  Talvisodan heikentämä veteraanipresidentti Kyösti Kallio tuupertui kunniakomppanian edessä, Porilaisten marssin sävelten kajahtaessa, adjutantin käsivarsille, Ylipäällikön valvovan silmän alla.  Siitä piti Paavo Poutiaisen ottaa ”elämänsä kuva”, mutta hömelön apulaisen jäljiltä kamerassa ei ollut filmiä, joten …tätä ei sitten kuvata! http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Poutiainen_(valokuvaaja) 

 

 

 

http://www.hs.fi/arviot/Kirja/Pojat+T%C3%A4t%C3%A4+ei+sitten+kuvata+Kolme+kirjaa+kertoo+lehtikuvan+muutoksesta+l%C3%A4pi+vuosikymmenten/a1353068625681

 

 

 

ON sitten kolmaskin kuva.  Ja se on tämä:

 

 

 

Voittoisan PKKA:n eli Työväen ja Talonpoikaiston Punaisen Armeijan voitonparaati Senaatintorilla Helsingin ydinkeskustassa, parhaalla ja arvokkaimmalla paikalla, mitä maasta löytyy – niin ja tietysti historiallisesti juuri siellä, missä valkoinen Suomi on ”kekkerinsä” kekkeröinyt. 

 

 

 

Punaisen armeijan ruskeanharmaat toppatakit, ensijoukoissa sileämpääkin sinelliä, huopakankaisia sotilaspalttoita, mantteleita.  Harmaa huopikas iskee kiveykseen, kuuluu suhina.  Piipalakit ponnivat rivistoissä, taaempana toppatakkeja, rotanhäntäpistimet kimaltelevat, ne on kiillotettu Kaartin kasarmeilla, tahkot nostettu pihoille ja komissaarien määräyksestä ryhmän päälliköt valvoneet että kaikki on tahkottu teräviksi, kiiltäviksi, huimaan pistävyyteen asti, ja kaiken yllä huokuu valkoinen huurretöyrästö. 

 

 

 

Miksi se, sotilashönkä, ilmaan levittäytyessään onkin valkoinen, punainenhan sen pitäisi olla!  Punaisen armeijan valloitusjuhlassa.  Ja tässä, tässä se on, voittoisa suomalainen prikaati.  Suomalainen veri, aito suomalainen veri virtaa voittajajoukon suonissa.  Osassa ainakin.  Vankileirit, tuonelat.  Kaukana.  Nyt voitto.

 

 

 

Venäläinen töppönen iskee Senaatintorin kiveykseen.  Neuvostorummut pärisevät.  Alempana, Kauppatorilla haukahtavat yhteislaukauksiaan tykit, 8 x 200 kranaattia, sininen savu on hirveä, merelle kohti etelää, länttä.  Siinä seisoo kättä lippaan Generalissimus Stalin esikuntineen, ja aivan lähellä Otto ja – hänen Herttansa.  Suurkirkon rappusilla…

 

 

 

Tätä kuvaa ei otettu koskaan.  Kolmas kuva, ei otettu.  Ei voitu ottaa.  Vain se esti, muutoin filmiä olisi palanut rutkasti.

 

 

 

Ei piste

 

                                                                 *

 

 

 

Pravdan merkittävä uutinen 21.12.1939 oli Otto Ville Kuusisen esittämä onnittelu Stalinin 60-vuotissyntymäpäivänä 21. joulukuuta ja Stalinin vastaus.

 

 

 

Siitä paljastui Otto Ville Kuusisen korkea asema ulkomaisten valtiomiesten joukossa.  Vain Hitler ja Ribbentrop ohittivat Kuusisen arvossa.

 

 

 

Joulukuun alussa perustetun ja O.V. Kuusisen johtaman ”Suomen kansanvaltaisen tasavallan hallituksen” saama vastaanotto oli Pravdan mukaan kaikkialla ylitsepursuavan suopeaa.  Neuvostoliitto neuvotteli ja teki sopimuksia ainoaksi oikeaksi tunnustamansa Kuusisen hallituksen kanssa.:

 

Helsingin Sanomat, 21.12.1989, Jukka-Pekka Lappalainen: ”On aika suitsia mitätön kirppu”. 

 

 

 

Pravdan totuus talvisodasta oli ennalta valmis.

 

                                                                 *

 

 

 

Olavi Paavolainen kohtasi Hertta Kuusisen heti kohta viime mainitun vapauduttua, siis syyskuussa 1944.  Ei hän kohdannut.  Hän hakeutui uuden auringon ja sen tähtisikermän pariin.

 

 

 

Paavolainen toimitti 1942 alkusodan aikana kootun rintamamiesten runoista laaditun kokoelman ”Täältä jostakin”.  Hän antoi joulun alla 1944 tuon teoksen kappaleen Hertta Kuusiselle tarkoin harkituin omistuskirjoituksin varustettuna.

 

 

 

Täältä jostakin” –kokoelman omistus Hertalle on päivätty 21.12.1944.  Tarkasti harkittu päivä. 

 

 

 

Tasan 5 vuotta myöhempi päivä, kuin piti oleman Talvisodassa nujerretun Suomen sydämessä, Senaatintorilla pidetyn, ja Nikolain kirkon eli Suurkirkon rappusilla vastaanotetun Puna-armeijan voitonparaatin päivä.  Voitonparaatin, jota ei koskaan tullut, mutta tuli voittoja, niissä piti olla mukana, Olavin piti olla.  Olavi oli sellainen.  Aina tuulen mukana, ja nythän oli tuuli kääntynyt.  Taas kerran.

 

 

 

Lämmin tervehdys ”täältä jostakin…”

 

 

 

Kirjoittajan huomautus:

 

Minulla on hallussani ja omistuksessani Hertta Kuusisen jäämistöstä – eräiden muiden ohella  -  saamani ”Täältä jostakin” –runokokoelman kappale, joka on varustettu Olavi Paavolaisen sydämellisin omistuskirjoituksin.

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Sivistyneistä nuorista.  Mitättömän pienestä vähemmistöstä.  Tulenkantajista.

 

 

 

Keitä he olivat ja mitä heistä tuli?

 

 

 

1930-luvun kulttuuririntamien eräitä ilmentymiä olivat kulttuurilehdet, Tulenkantajat, Kulttuurilehti ja Soihtu.  Niiden perustajat ja sidoshenkilöt olivat osin samoja tai ainakin samoissa vesissä liikkuvia, mutta myös toisia ja toisenlaisia. 

 

 

 

Setämäisenä ”mettiäiskummina” tulenkantajien taustahahmona hääräili F.E. Sillanpää.  Hänen omakätinen tervehdyksensä Tulenkantajat II-albumissa 1925 [Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi] oli hyvin miehen itsensä näköinen ja kuuloinen:

 

 

 

”Tervehdys nuoremmilleni.

 

 

 

On mieluista käyttää tätä tarjottua tilaisuutta.

 

Vaikka siis voin todeta, etten vielä ole sedän kirjoissa,

 

niin vuotaa sittenkin eräänlainen viehättävä- ja täytynee sanoa:

 

kateudensekainen kaiho kaikkiin tajuntani kerroksiin,

 

kun ajattelen Teitä,

 

jotka täytätte tämän kirjan seuraavat sivut.

 

 

 

Te useimmat lienette siinä ihanassa vaiheessa,

 

jonka minä juuri parahiksi tunnen sivuuttaneeni:

 

olen imenyt heleimmät hunajat niistä kukista,

 

joita kohden Teidän imukärsänne parhaillaan kurkoittavat (biologinen vertaus):

 

 

 

Tosin tunnen oman imukupuni vielä olevan pullollaan noiden aurinkovuosien saalista,

 

mutta kerranhan sekin ohenee ja

 

silloin voi sattua,

 

että tavataan ”asemasodassa”.

 

 

 

Nyt tervehdin Teitä,

 

arvoisat hunajanimijät.

 

Imekää runsaasti runon ja viisauden mettä,

 

hyvän ja pahan tiedon hunajaa.

 

Keskipäivän kekkosessa sitä on soma sulattaa

 

oman itsensä kautta koko

 

ihmiskunnan ravinnoksi.

 

 

 

F.E. Sillanpää”

 

                                                                 *

 

 

 

Tulenkantajia:

 

 

 

Yrjö Jylhä, 1903-1956, tutustui Helsingissä opiskellessaan Brondan ja Hattupään kahviloissa viihtyvien kirjallisten nuorten piiriin, Tulenkantajiin.  Jylhä kuului Nuoret runoilijat –kokoelman kirjoittajiin 1924 P. Mustapään ja Katri Valan ohella.  Jylhästä tuli oman tiensä kulkija, mies, joka piti Talvisodan Taipaleessa sen mikä oli luvattu tiheässä ei-runomuotoisessa proosapätkässä, joka oli painettu jokaisen sotaväen käyneen miehen sotilaspassiin: sotilasvalan velvoitukset.  Siitä tuli lopulta hänen tiukin kirjallinen ohjenuoransa.  Jatkosodan aikana kirjoitti natsien valvoman Euroopan kirjailijaliiton Norden-lehteen VAK:n, Waltarin, Kivimaan, Bertel Gripenbergin ja Maila Talvion ohella.  Mies ja sielu jäi Taipaleen juoksuhautoihin, mies kuoli kuppaa potevana erakoituneena ja unohdettuna, oman liipasinsormen kautta 1956.

 

 

 

Olavi Paavolainen, (1903-1964) tulenkantajien kaikkein artistisin taiteilijasielu, suomalainen dandy ja aatteiden esteetikko, kauniin innostuksen mies, kohteet vain vaihtuivat.  ”Hermafrodiitti ja narri” ja ”fröökynä, akka enemmän kuin akat itse” (V.A.Koskenniemen määritelmiä). 

 

 

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Paavolainen

 

 

 

Nurnbergin natsipäivien ja Travemunden kirjailijaseminaarin vieras 1936, tuloksena hurmioitunut ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. 

 

 

 

Välirauhan levottomina aikoina Paavolainen pyrki Jarno Pennasen tavoin lähetystöneuvos Teo Snellmanin piskuiseen natsiryhmään, ”Suomen kansallissosialistiseen työjärjestöön”.  Sekava poliittinen risteilijä Pennanen torjuttiin, mutta Paavolainen hyväksyttiin, seurantajäseneksi, symbolisesti merkitsevästi 23.12.1940, samana päivänä kuin Helsingin Raastuvanoikeus lakkautti Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. 

 

 

 

Kun Paasikiven hallitus 26.4.1945 nimitti Otto Brusiinin valtiollisen poliisin [”punainen valpo”] päälliköksi, Paavolainen korusähkötti: ”Riemastuneet onnitteluni!”. 

 

 

 

Sittemmin Paavolainen viritteli viivepäiväkirjansa ”Synkän yksinpuhelun” sivuilla nuottitelineelle 1946 uusia, muuttuneen ajan säveliä. 

 

 

 

Katri Vala, 1901-1944, runoilija, tulenkantaja, jolla oli lyhyt suhde Jylhään.  Kiilan ja Ihmisoikeuksien liiton jäsen, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja.  Espanjan tasavaltalaistaistelijoiden kirjan toimituskunnassa 1939.  Elämänvaiheiden myötä eksoottisten kauneusnäkyjen runoilija muuttui vasemmistolaiseksi sodan ja yhteiskunnan kriitikoksi, katkeroitui ja kuoli nurjien olojen lannistamana keuhkotautiin Ruotsissa 1944.  Jarno Pennanen on muistellut, miten kielletyn Skp:n ja joidenkin salaisten ammattijärjestöjen mielenosoitusta katsomaan tullut ja raskaana ollut Katri Vala hädin tuskin ennätti paeta porraskäytävään ratsuhevosten jaloista.  Tämä tapahtui vuonna 1934.  Katri ruoski 1936 Tulenkantajat-lehdessä fasismia ja puolusti sen uhreja mm. artikkelipakinassaan, jossa hän ironisoi vahingossa paljastunutta Etsivän Keskuspoliisin salaisista urkintakortistoa:

 

” - Rekisteröityjen yhdistys –

 

Voisimme esim. perustaa uuden yhdistyksen.  EKn kirjoihin kuuluvien yhdistyksen.  Siitä paisuisi eräs maamme suurimmista yhdistyksistä.  Jäsenkirjan ylimmät järjestysnumerot olisivat viisi- ehkä kuusinumeroisia.  Tämä yhdistys olisi jo eräänlainen kansankokonaisuus, käsittäen jäseniä ministereistä ja Nobel-palkintoehdokkaista [F.E. Sillanpää, VH:n huomautus] aina työläisiin saakka.  Rekisteröimisvaikeudet on ennakolta voitettu.  Koska jokainen jäsen on rekisteröity, on sitä myös koko yhdistys.  Jäsenhankinnasta huolehtii EK, jonka määrärahaa, mikä ennestään ylittää huikeasti kirjallisuuteen ja taiteeseen uhratun, ajansuuntalais-kokoomuslainen huutosakki luonnollisesti korottaa.

 

On katsottava asioita niiden valoisammalta puolelta.  EKn nimiluettelot ovat tulleet nykyisessä Suomessa eräänlaisiksi henkisiksi aateliskalentereiksi.  Kuvittelen keskusteluja tämän jälkeen Suomessa.  Teatteriin astuu eräs henkilö.  Ihailevia kuiskauksia: Kuuluu EKn aateliskalenteriin.

 

 - Älä, miten hän on päässyt?

 

 - Käytti sanoja ”rauha” ja ”kulttuuri” ilman sitaatteja.

 

 - Esittele minut hänelle.

 

Kuvittelen tilanteen jatkuvan: kalenteriin pyrkiväin lukumäärä paisuu niin suureksi ja EKn rekisteröimättömien määrä palkankorotuksista huolimatta pienenee pienenemistään, nämä kun eivät ajanpitkään jaksa kestää hiljaisen halveksunnan painoa niin että EKn on pakko liikarasittuneena pyytää sairaslomaa, mikä humaaneja kun ollaan, kernaasti myönnetään, vieläpä vapaa matka Göbbelsin kulttuurikamariin”.

 

 

 

Erkki Vala, 1902-1991, edellisen veli, edistyspuolueen puoluesihteeri 1930, toimittaja, julkaisija, kirjailija.  Tulenkantajat-lehden päätoimittaja 1933-1939, paljasti EK:n salaiset muistiot 1936. Jatkosodan ajan oli Ruotsissa.

 

 

 

Nyrki Tapiovaara, elokuvaohjaaja, osallistuja.  Ohjasi näkemyksellisiä huippuelokuvia: Juha 1937, Varastettu kuolema 1938, Kaksi Vihtoria 1939, postuumi F.E. Sillanpää –elokuvasovitus, Hämeenkyrössä kuvattu Miehen tie 1940.  Vapaaehtoisena Talvisotaan.  Vänrikki.  Katosi partioretkellä helmikuun 29. päivä 1940 Suojärvellä.  Keskeneräisyys leimasi kaikkia hänen töitään, ja lopulta elämäänsä, mutta sellaisenakin kaikki tuo oli vahvaa ja luovaa.  Kun Puola jaettiin syksyllä 1939, Nyrki sanoi: - ”Tämä aika ei ole meidänlaistemme, tämä aika ei ole tuntevien, ei taiteilijoiden eikä kulttuuri-ihmisten.  Täytyy omata pirulliset aivot ja rautanaamio voidakseen elää tämän ajan läpi”.

 

 

 

Tapio Tapiovaara, edellisen veli, graafikko, taiteilija, kuvittaja, vasemmistovaikuttaja.  Otti kantaa Espanjan tasavaltalaisarmeijan puolesta, mukana perustamassa Suomi-Neuvostoliitto Seuraa kesällä 1940.

 

 

 

Viljo Kajava, 1909-1998, runoilija, Tulenkantaja- ja Kirjallisuuslehden toimittaja, Kiilan jäsen, Espanjan vapaaehtoiskirjan toimittajia 1939 (Suomen pojat Espanjassa, painos 3000 kpl, toimituskunnassa lisäksi: Jarno Pennanen, Paavo Pajunen, Elvi Sinervo, Cay Sundström, Taimi Torvinen, Arvo Turtiainen, Katri Vala ja Hella Wuolijoki), vasemmistolainen, joka 30-luvulla liukui oikealle, mukana Göbbelsin perustaman Euroopan Kirjailijaliiton vuosipäivillä Saksassa 1942, adoptoi inkeriläisen tytön ja välttääkseen palautuksen Neuvostoliittoon muutti perheineen turvaan Ruotsiin

 

 

 

Lauri Viljanen, runoilija, kriitikko, josta kehittyi kulttuurliberaali, tasapainoilija, joka kirjoitti sekä patavanhoillisen porvarillisen Suomen poeetan VAK:n elämäkerran että elämänvoimaa korostavan kulttuurisen diversiteetin manifestin Taisteleva humanismi.  Tulenkantajien piiristä löytyi ensimmäinen puoliso (1926-1930), runoilija Elina Vaara.

 

 

 

Kaisu-Mirjami Rydberg, 1905-1959, toimittaja, kriitikko, kirjailija.  Naisylioppilaiden Karjala-Seuran kesäkiertueella 1924, Tulenkantajat, Ylioppilasteatteri, Maila Talvion lukupiiri, opettajan sijaisuus Lapuan yhteiskoulussa Hilja Riipisen kollegana, Akateeminen Sosialistiseura 1932, SDP 1933, Toveriseura 1934, Kiila 1935, Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittaja 1933, ohjauksia Helsingin Työväen Näyttämöllä, opintomatka Moskovaan 1935, toimi tasavaltalaisen Espanjan puolesta, Brysselin ja Geneven rauhankokouksissa.  SDP:n kansanedustaja 1939 Hannes Ryömän tilalle, kiinnittyi K.H. Wiikin lähipiiriin ”kuutosiin”, Talvisodan aikana oppositiossa Tannerin linjaa nähden, erotettiin SDP:stä 1940.  Jatkosodan alettua 1941 kuutoset pidätettiin, Rydberg sai 3 vuoden vankeustuomion valtiopetoksen valmistelusta.  Vankilassa liittyi politvankien toveripiiriin, jossa hengenheimolaisia olivat Elvi Sinervo ja Hertta Kuusinen.  Liittyi SKP:en, SKDL:n listoilta eduskuntaan 1945.

 

 

 

Sylvi-Kyllikki Kilpi, 1899-1987, osaa sukua Sinervo, Elvi Sinervon sisar, fil.maist., toimittaja, ASS:n puheenjohtaja 1925-1926, kansanedustaja; 1934-1946 SDP, 1946-1957 SKDL.  Työläisnaisliiton pj 1941, SNS:n puheenjohtaja 1946-1961.

 

 

 

Aira Sinervo, myöh. Kolula, 1914-1968, kirjailija, ASS:n ja Kiilan jäsen, Tulenkantajat-lehden avustaja 1935.  Elvi ja Sylvi-Kyllikki Sinervon sisar.

 

 

 

Elvi Sinervo, (Ryömä), 1912-1986, runoilija, kirjailija, kulttuuripoliitikko, syntyi Sörnäisissä, isä osallistui kapinaan 1918, lapsuus Laihialla, ASS:n ja Kiilan jäsen, Toveriseuran puheenjohtaja, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden toimittaja.  Espanjan-kirjan toimituskunnassa 1939.  Poliitikko Mauri Ryömän puoliso.  SNS:n varasihteeri 1940, sai kolme vuotta vankeutta, Mauri Ryömä sai 7 vuotta..  Meni vankilaan demarina astui ulos kommunistina, Hertta Kuusisen ja kumppanien marxismi-leninismi puri.  Alkuperäisesti Hämeenlinnan keskusvankilan kopeissa wc-papereille kirjoitettu Pilvet-kokoelma on Kalevi Kalemaan kuvauksen mukaan ”väkevin, todistusvoimaisin ja taiteellisesti pätevin suomalainen runomuotoinen kuvaus vankilasta ja poliittisen vangin tunnoista”.

 

 

 

Mauri Ryömä, 1911-1958, helsinkiläinen lääkäri, Soidun päätoimittaja 1931-1936 ja 1938-1940, kansanedustaja 1936 SDP, joutui asepalveluksen takia eroamaan eduskunnasta ja [politiikan seurauksena] SDP:stä 1937, turvasäilössä 1940-1944, Suomi-Neuvostoliitto Seura I:n perustajia keväällä 1940, Kansanedustaja 1945-1958 SKDL.  SKP:n johtajia.  Kuoli auto-onnettomuudessa jossain määrin epäilyttävissä oloissa 1958.  Isä: lääkintöhallituksen pääjohtaja, SDP:n kansanedustaja, ministeri Hannes Ryömä, puoliso kirjailija Elvi Sinervo.  Ryömä kirjoitti vuoden 1939 lopulla kriittisen kirjeen Tannerille, hän toimitti sen julkisuuteen, ja joutui syytteeseen.  Talvisodan alussa Ryömä komennettiin Kokkolan sotilassairaalan palvelukseen.  Sinne hän sai vaimoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi Helsingin pommituksista.  Ryömä ei suostunut uskomaan moista, vaan väitti niitä lentolehtisiksi.  Eero A. Wuori joutui kysymän Ryömän kälyltä, Sylvi-Kyllikki Kilveltä, pitikö tämä Ryömää normaalina.  Ryömä sai SNS:stä 7 vuotta ja Tanner-kirjeestä 8 eli yhteensä 15 vuotta linnaa.  Vankila-aika oli vaikea, sielullinen tasapaino horjui, kaiken lopuksi juuri ennen välirauhaa elo-syyskuussa 1944 hän koki desantti Risto Westerlundin uhmakkaan teloituksen, jonka perään hän vielä 1950-luvulla eduskunnassa peräsi.  - Mauri Ryömä on karkkulaissyntyisen vaimoni pikkuserkku.

 

 

 

Hertta Kuusinen, 1904-1974, O.V. Kuusisen tytär, Neuvostoliitossa 1922-1934, Tuure Lehénin puoliso 1923-1933, Lenin-koulussa, peitenimi Grete Kraft, palasi Suomeen, vankilassa poliittisista syistä 1934-1939 ja turvasäilössä 1941-1944, kansanedustaja 1945-1972 SKDL.  Elvi Sinervon vankilatoveri, Olavi Paavolaisen elämänkumppani.  Kun Hertta Kuusinen sodan jälkeen kuuli Paavo Koskiselta, että eräs Espanjassa taistellut suomalainen konekivääriryhmä oli omistettu Hertan nimelle, tämä kertoi, että olisi halunnut lähteä hänkin Espanjaan aatetaisteluun , vaikka sairaalatyöhön, mutta vankilan seinät pidättelivät.  Kuusisen ex-puoliso valvontaupseeri Lehén oli tuomitsemassa Paavo Pajusta kuolemaan Terijoella tammikuussa 1940.

 

 

 

Paavo Pajunen, 1904-1940, helsinkiläinen kivityömies, satamamies, reservin alikersantti, kommunisti, Valpo valvoi ja kuulusteli, meni Espanjaan 1937, taisteli kansainvälisessä XI prikaatissa, sissikoulutus, tasavaltalaisarmeijan kersantti, eräiden tietojen mukaan luutnantti. Kirjoitti ahkerasti Espanjasta, tunnelatautuneita miehekkäitä tekstejä.  Kirjoitteli Espanjasta mm. Haanpäälle.  Espanjassa suomalaiset tasavaltalaistaistelijat nimesivät joukkueensa Jaakko Ilkan ja Toivo Antikaisen mukaan.  Muuan Ilkka-joukkueen maxim-konekivääri ristittiin ”Hertaksi”, Hämeenlinnan lääninvankilassa poliittisessa vankeudessa istuvan Hertta Kuusisen mukaan.  Espanjan tuhoamissota ei ollut sitä mitä miehet olivat luulleet, Pajunen tovereineen pettyi, pettyi aatteeseen ja sen toteuttajiin, hän haukkui pataluhaksi kotimaan suunsoittajat ja aatehirmut, sellaiset, kuin Jarno Pennanen, joka Paavon ollessa taistelukentällä, kotona ”hoiteli” Jennyä. - Julkikommunistina määrättiin ja astui palvelukseen syksyllä 1939, loikkasi Talvisodassa Neuvostoliittoon, teloitettiin tammikuussa 1940 Terijoella.  Kommunistien sisäpiiritietojen mukaan teloituspäätöksen teki Terijoella istunut troikka, johon kuului Kuusisen hallituksen kolme ministeriä, Lehén, Lehtinen ja Äikiä.  Lehén oli Asser Salon teloituksen jälkeen ottanut neuvosto-vaimokseen Asserin lesken, Ainon; joskus pitäisi kirjoittaa kommunistisen liikkeen ”seurapiiridokumentti”, selvitys kuka kenenkin kanssa, missä ja milloin, ristiinpariutuminen maanalaisen liikkeen tyyppipiirteenä.

 

 

 

Jenny ”Jenkka” Pajunen, 1909-1978, helsinkiläinen toimittaja, kirjailija, kommunisti, Paavo Pajusen puoliso, ASS:n toimistonhoitaja, Espanjan omaisten vastaanotto- ja huoltotoimikunnan puheenjohtaja 1938.  SNS I:n perustajajäseniä 1940.  EK:n valvoma ja pidättämä.  Tammisaaren vankilassa kuolleiden poliittisten vankien hautajaisissa Malmilla valtiollisen poliisin miehet eristivät hautausmaan saattoväeltä, mutta haudoille laskettiin nimikkoseppele, hajoittaakseen väen valpo:n miehet hakkasivat seppeleillä hautajaisvieraita.  Jenny Pajunen ja Elvi Sinervo olivat samaan aikaan raskaana, Paavon ollessa Espanjassa, mutta Pajuset menettivät lapsen, Sinervo ei.  Keväällä 1941 Jenkka seurasi Vaasan lääninvankilan yläkerrosten ikkunasta muurin yli saksalaisten sotilaiden maihinnousua ja leiriytymistä vankilan ulkopuoliselle kentälle.  Hänet oli toistamiseen suljettu turvasäilöön tammikuussa 1941.  Ankarin rangaistus poliittisille vangeille seurasi luvattoman opintoluntan hallussapidosta.  Jenkalla oli Leninin Valtio ja vallankumous.  Se merkitsi 8 vuorokauden vettä-leipää kylmässä ja valottomassa kellarikerroksen karhukopissa.  Vankitoverinsa kanssa hän yritti niellä paperinipun ennen kuin vartija sai sen käsiinsä.

 

 

 

Jarno Pennanen, 1906-1969, runoilija, debatööri, häilyjä, kommunisti.  Aamulehden ja Uuden Suomen toimittaja 1923 ja 1930, Suomen Paneurooppalaisen seuran perustajajäsen ja sihteeri, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon ja Viljo Suutarin lähipiirissä päätyi kommunistisiin näkemyksiin, SKP:n rahoittamana perusti Kirjallisuuslehden 1932 toimi päätoimittajana lakkauttamiseen 1938 asti, SKP:n jäsen 1934, Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija 1938-1940, esiintyi marraskuussa 1939 AKS:n Matti Kuusen kanssa Maan Turvan järjestämässä tilaisuudessa, Helsingin työnvälitystoimiston virkailijana, erotettiin, Helsingin Sanomien pakinoitsija, vangittiin 1943 Hella Wuolijoen jutun yhteydessä.  Naimisissa Anja Vammelvuon kanssa, hänen hurmaajanotteensa eivät jättäneet rauhaan edes hänen parhaimpien ystäviensä avio-onnea, suhteita mm. Jenny Pajunen, Elvi Sinervo.  -  Äidillään, Ain-Elisabeth Pennasella oli vahva suhde dandy Paavolaisen kanssa, kun taas poika, suvun teatteriperinnettä kunniakkaasti jatkanut Jotaarkka Pennanen (s. 1946) kertoo muistelmissaan Elämää pienempi näytelmä, miten hän kasvoi kommunistien keskellä, asui ja kävi koulua Moskovassa (Jarno toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa 1957-1960), oppi täydellisen venäjän kielen ja pelasi kyykkää, tuota karjalan heimon kansallispeliä, Otto Wille Kuusisen kanssa etuoikeutettujen datshalla, joten hän uskoi tuntevansa Neuvostoliiton, ja sen januskasvot.

 

 

 

Helmer Adler, 1908-1940, helsinkiläinen toimittaja, vartensa vuoksi kutsuttiin nimellä ”Lilliputti”, ”kulttuuribolshevikki”, Ssd 1934, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja, Soihdun toimittaja, Kiilan jäsen, SNS:n iskuryhmissä 1940.  Kävi laillisesti Neuvostoliitossa 1935, pyrki ulkoministeriön palvelukseen ja omasi laajat kansainväliset yhteydet.  Dramaatikko, jonka merkittävimmäksi saavutukseksi sillä lohkolla jäi elokuvakomedia ”Herrat ovat herkkäuskoisia”.  Huhuttiin seksuaalisista taipumuksista (Uuno Kailaan poikaystävä?) [eli samassa taitelijasektorissa kuin teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja muutamat muut] ja tajunnan laajentamiskokeiluista.  SNS:n riveissä kannatti kesällä 1940 suoraa toimintaa, mutta tuli taustalla Moskovan tahtoa ilmentäen nyörejä vedelleiden Yrjö Leinon, Hertta Kuusisen ja Lauri Kantolan toimesta erotetuksi seuran johdosta Elvi Sinervon ja tämän sisaren Aira Sinervon sekä Jarno Pennasen tavoin.  Lähes kaikki muut julkijohtoon kuuluneet olivatkin jo pidätettyinä turvasäilössä.  Adler kutsuttiin syyskuun alussa 1940 armeijaan; hän toimi kirjurina Helsingin suojeluskuntapiirissä (sic!), jossa hän jatkoi iskuryhmien organisointia.  Tähän (mies ja olosuhteet huomioiden) eriskummalliseen sijoituspaikkaan Valpo katsoi hänet sopimattomaksi (Rentola: KJS).  Helmer teki itsemurhan kaasulla joulukuussa 1940.

 

 

 

Aimo Rikka, 1915- , kotkalainen, ASS:n puheenjohtaja, Soihdun päätoimittaja, vastaanottamassa Espanjan tasavaltalaisveteraaneja, SNS:n sihteeri 1940, kuolemantuomio 1942, armahdettiin, SNS:n pääsihteeri 1944-1947, konsuli.  Aimo Rikka ja Lauri Vilenius pidätettiin Jenny Pajusen leskenasunnosta 12.1.1940 valtiollisen poliisin toimesta.  Suomi-Neuvostoliitto Seura I perustettiin Aimo Rikan asunnossa 22.5.1940, asunto toimi samalla Soihtu-lehden toimituksena.  Kokouksessa oli läsnä kymmenkunta henkilöä; lääkäri Mauri Ryömä valittiin pj:ksi, sihteeriksi ylioppilas Aimo Rikka, varapuheenjohtajaksi satamatyömies, Espanjan veteraani Lauri Vilenius, jäsenkirjan n:o 1 sai kirvesmies Herman Haapaniemi, Espanjassa tasavaltalaisarmeijassa sikäläisestä Amicos de la Union Sovietica –järjestöstä vaikutteita saaneena, toimistosihteeri Jenny Pajunen, toimittaja Helmer Adler sekä insinööri Ahti Myrsky.

 

 

 

Maissi Erkko, 1894-1937, liberaali talous- ja kulttuurivaikuttaja, ulkoministeri Eljas Erkon äiti, Tulenkantajat-lehden rahoittajia, marraskuussa 1935 perustetun Ihmisoikeuksien liiton johtokunnassa, jossa muina jäseninä Karl Nickul, Toivo Pekkanen, Mauri Ryömä, Erkki Vala, ja valiokunnassa, jossa  mm. Katri Vala, rehtori Laurin Zilliacus, kirjailija Selma Anttila, tutkimusmatkailija Gunnar Landtman sekä kommunistiaktiivi Betty Peltonen.

 

 

 

Pentti Haanpää, 1905-1955, kirjailija, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja, otettiin maalaisnerona vastaan, sai kohdata vastuksia, kirjeenvaihdossa Espanjassa taistelleen Paavo Pajusen kanssa, Talvisodassa Sallan rintamalla, omakohtainen realistinen Korpisotaa -romaani 1940.  Paavolainen tuohtui ja määritteli Kentän ja kasarmin kirjoittajan olevan jätkä, ei taitelija.  Waltari kirjoitti ”vastakirjan” teemalla Siellä missä miehiä tehdään.  Boikotissa pitkään. 

 

                                                                 *

 

 

 

Amerikkalaisten toinen maailmansota tiivisti tietysti myös amerikkalaista nationalismia, mutta paradoksaalisesti se oli sotaa vielä suurempaa nationalismia (Hitleriä) vastaan, kirjoittaa Matti Mäkelä (HS 7.2.2010) arvioidessaan Jack Kerouacin myöhäistuotantoon kuuluvaa Turha mies Duluoz –romaania (1969).

 

 

 

Nämä amerikkalaisten ”löysät” asenteet olivat mahdollisia sodanajan suuren Amerikan älyköille.  Samaan aikaan olemassaolostaan taistelevan pienen Suomen kirjailijat olivat [Valtion] Tiedotuslaitoksen palveluksessa oikealta vasemmalle, ja jos eivät olleet , olivat vankiloissa, Mäkelä jatkaa.

 

 - Täytyy vain ihailla tuon ajan joustavaa amerikkalaista yhteiskuntaa eurooppalaisen jäykistelyn rinnalla.  Ja pitää mielessä hämmästyttävältä tuntuva ajallinen rinnastus: kun vuonna 1922 syntynyt Kerouac loikoi Columbian yliopiston kampuksen ruohikolla, suomalaiset miehet taistelivat Talvisodan ”Kirvesmäissä”. … Oikeastaanhan Kerouac oli yliopistollinen drop-out, kuten parasta aikaa Nobel-palkintoa Tukholmasta hakeva F.E. Sillanpää oli ollut hetkeä aiemmin.  mutta ei Kerouac siitä samanlaista identiteettiä kasvatellut, hän harrasti …”seikkailukasvatusta”.

 

 

 

                                                                 *

 

Edellä mainittujen 1930-luvun kulttuuripoliittisen kentän vaikuttajien asema ja keskinäinen verkosto näkyy hyvin Kansallisbiografian sivuja selaamalla.  Alle olen luonnostellut tilaston, josta ilmenee näistä henkilöistä Kansallisbiografiaan laadittujen pienoiselämäkertojen/henkilöartikkelien sisältämät viittaukset muihin ”kaanonissa” esiintyviin vaikuttajiin.  Lisäksi olen laskenut muissa henkilöartikkeleissa esiintyvät viittaukset kuhunkin henkilöön itseensä.  Listaus on epätieteellinen, mutta suuntaa antava.:

 

 

 

Yrjö Jylhä: Jylhä-artikkelissa esiintyy 16 henkilöviittausta muihin Kansallisbiografiassa elämäkerta-artikkelein esiteltyihin Suomen kansallisiin merkkihenkilöihin.  Jylhään viitataan Kansallisbiografiassa yhteensä 12 kertaa =

 

Jylhä 16+12= 28 esiintymää.

 

 

 

F.E. Sillanpää: 29+51 = 80 esiintymää

 

V.A. Koskenniemi: 24+53 = 77 esiintymää

 

Olavi Paavolainen: 17+51 = 68 esiintymää.

 

Hertta Kuusinen: 16+31 = 47.

 

Matti Kuusi: 14+16 = 30.

 

Lauri Viljanen: 3 + 27 = 30.

 

Mauri Ryömä: 15+13 = 28.

 

Elvi Sinervo: 12 +13 = 25.

 

Jarno Pennanen: 11+13 = 24.

 

Nyrki Tapiovaara: 10+14 = 24.

 

Pentti Haanpää: 7 + 15 = 22.

 

Katri Vala: 3+18 = 21.

 

Sylvi-Kyllikki Kilpi: 9+11 = 20.

 

Erkki Vala: 6+10 = 16.

 

Viljo Kajava: 9+6 = 15.

 

Tapio Tapiovaara: 8+6 = 14.

 

Elias Simojoki:5+8 = 13.

 

Kaisu-Mirjami Rydberg: 9+2 = 11.

 

Aira Sinervo: 0+4 = 4.

 

Aimo Rikka: 0+2 = 2.

 

Olavi Siippainen: 0+2 = 2.

 

Pajuset: 0+0 = 0.

 

 

 

Tässä ei aivan mielivaltaisessa listauksessa melkoisen korkealle ”rankatusta” Yrjö Jylhästä olikin ”korkea aika” saada elämäkerta.  Karonen-Rajalan teos täyttää kovatkin vaatimukset ja täydentää elämä ja teot -lähtökohdista kohdettaan tarkastelevan elämäntyön esittelyn ja arvioinnin tarpeet.  Siinä missä vastikään valmistunut Kansallisbiografia muodostaa tiiliskivimäisine kirjoineen ja nettiversioineen kaikkien aikalaiskirjoittajien perustyökalun, yksittäisten kansallisesti merkittävien henkilöiden elämäkerrat tuovat oman lisänsä paitsi kyseisen henkilön hahmoon, luovat valaistusta myöskin laajemminkin siihen maastoon ja ilmastoon, jossa he elivät, hengittivät ja askareensa toimittivat. 

 

 

 

Henkilökohtaisesti toivon, että joku jossain joskus kirjoittaisi Mauri Ryömän ja Paavo Pajusen elämäkerrat.

 

                                                                 *

 

 

 

Talvisota, sen henki, sen taistelu, ja tulos, ei ollut itsestäänselvyys. 

 

 

 

Ei ollut selvää, että syntyisi taistelua, tai yksituumaista rintamaa.  Niin paljon oli Suomessa 1918 rikottu ja sen jälkeenkin hajoitettu, että ilmeisempää oli kansan kahtiajakautuneisuus kuin yksituumaisuus.  Lopputulos muodostuu myöhemmin ajateltuna itsestäänselvyydeksi, jota se ei tapahtumahetkellä suinkaan ollut. 

 

 

 

Suomessa on hieman vinosti luettu siitä, miten Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen johto, generalissimus Stalinin johdolla, oli saanut suomalaisten kommunistien toimittamia ajankohtaiskuvauksia ja mielialaraportteja, jotka olivat yhdensuuntaisia venäläisten oman tiedustelun, NKVD:n ulkomaanosaston johdolleen toimittamien tiedustelutietojen kanssa: Suomi on jakautunut kahtia, sen työväki puristelee nyrkkiä taskussaan, poliittisesti se on hajalla, tarvitsee suurin piirtein vain tönäistä sitä, niin koko korttitalo nimeltä Finljandskij respublikij romahtaa kasaan. 

 

Suomessa on nähty, että tämä oli täysin väärä ja totaalisen naurettava kuva Suomesta.  On sanottu, että se oli suomalaisesta yhteiskunnasta erkaantuneiden ja sen kehityksestä ja yhdentymisestä täysin tietämättömän, tai ainakin piittaamattoman, kommunistieliitin ja etenkin Otto Ville Kuusisen harhaisen bolshevistisen tajunnan naurettavan vääristeltyä tietoa. 

 

 

 

Mutta tosiasissa niin ei ollut.  Kysymys ei ollut bolshevikkien haihattelusta ja toiveajattelusta.  Kyse ei ollut poliittisesta lipeilystä suuren Stalinin edessä, ei generalissimuksen suosion kalastelua toivotunlaista informaatiota syöttävien taholta.  Kyse ei ollut yksinkertaistamisesta, pelkistämisestä, karrikoinnista ja liioittelusta.  Ei, kyse ei ollut valhepropagandasta ja panettelusta.

 

 

 

Kyse oli siitä, että Stalinin pöydälle tulleissa Suomen-raporteissa oli realismista, tosiasioista, elävästä elämästä.  Kommunistien ja vakoilijoiden raportit olivat tosia, ne kuvasivat hyvin yksi yhteen Suomen yhteiskuntaa ja hajallaan olevaa, keskenään torailevaa ja jatkuvaa kähinää ylläpitävää kansaa.

 

 

 

Mutta ”kun Venäjä marraskuun 30. salakavalasti hyökkäsi maamme kimppuun, tapasi se täällä yksimielisen kansan.  Venäjä oli olettanut toista, se oli luullut, että täällä vallitsisi edelleen sama vastakohtaisuus, joka työväestön ja porvariston kesken oli ollut vuoden 1930 vaiheilla.  Sen vuoksi se oli muodostanut Kuusisen johtaman suomalaiskommunistien varjohallituksen, jonka avulla se toivoi voivansa hajoittaa vastustusrintamamme”, kuten Urho Kekkonen Talvisotaa arvioidessaan kirjoitti vuonna 1943. 

 

 

 

”Samaan aikaan kuin Akateemisen Karjala-Seuran poikien isät kävivät leppymätöntä poliittista taistelua sosialidemokraatteja vastaan, esittivät pojat seuransa julkaisuissa, että ylioppilasnuorison ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen välillä ei ole olemassa mitään periaatteellisia esteitä yhteistyön solmimiselle”, Kekkonen arvioi AKS:n avauksia. 

 

 

 

Kun Suomi syksyllä 1939 mobilisoi armeijansa rajojensa suojaksi, ja sota sitten Antinpäivänä syttyi, ”olivat parhaissa miehuutensa voimissa kymmenettuhannet suomalaiset miehet, jotka olivat joutuneet kapinallisina häviölle ja rangaistuiksi.  Silloin oli elossa kymmeniätuhansia naisia, joiden miehet tai pojat kapina tai sen kova jälkiselvittely oli vienyt ennenaikaiseen hautaan.  Ja silloin joutuivat suomalaista asetakkia kantamaan kymmenettuhannet nuoret miehet, joiden isät tai vanhemmat veljet olivat kaatuneet kapinassa tai kuolleet vankileireillä, luonnollisella tavalla nälkään tai valtiorikosoikeuden päätöksen nojalla ammuttuina.  Näiden miesten korvissa soivat vielä tuoreeltaan, kesän 1939 vaalitaistelun ajoilta, poliittisten vastustajien syytökset vanhoista rikoksista ja epäisänmaallisuudesta.  Ja he tiesivät itse, että heidän huuliltaan ei todellakaan ollut kuultu sanaa isänmaa”, tilitti Kekkonen (Kansamme yksimielisyys).

 

 

 

Samassa artikkelissaan Kekkonen jatkaa: ”Suomalainen työmies oli ollut sydämeltään isänmaallinen, monesti tietämättään ja vasten tahtoaan.  Taistelu valtiollisista oikeuksista oli johtanut hänet sellaiseen henkiseen kehitysvaiheeseen, että hän heräsi tuntemaan rakastavansa isänmaata.  Ja sota poisti viimeisetkin esteet. 

 

 

 

 - ”Vielä muutamia viikkoja sitten olisin ehdottomasti varustanut isänmaa -sanan lainausmerkeillä, mutta en enää nyt.  Ei siksi, että mielipiteet olisivat muuttuneet, vaan sen vuoksi, että nämä tuskalliset viikot ovat polttaneet tuon sanan ympäriltä sen kuonan, jolla poroporvarilliset puhujat ja pienet runoilijat olivat sen ympäröineet.  Nyt voin kuiskata tuon sanan pää pystyssä, epäröimättä, pelkäämättä, että se saa koomillisen sävyn.”  Nämä sanat ovat Olavi Siippaisen, kirjailijan, joka on syvällisellä tavalla kuvannut nuoren työmiehen kehitystä.  Sen aikana pojasta, joka päätti tulla samanlaiseksi kuin kapinassa ammuttu isänsä, ja nuorukaisesta, joka kirosi isänmaan, mutta tunsi kuitenkin olevansa suomalainen…”, arvioi Kekkonen.

 

 

 

Urho Kekkonen oli noin kuusi vuotta Mäntsälän kapinan tyrehtymisen jälkeen pitänyt Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) keskuspaikassa Lapualla 4.4.1938, maalaisliiton 32. puoluekokouksessa voimakkaan puheen suomalaisesta isänmaallisuudesta.  Hänen mukaansa talonpoika ei harrasta isänmaallisuuden varjolla suunsoittoa eikä pidä sitä omana patenttinaan tai monopolinaan, vaan katsoo sen kuuluvan syntymäperintönä jokaiselle suomalaiselle.  Kekkonen roimi IKL:n isänmaa-käsitystä:

 

 

 

”Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n) isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloisesti saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua lintua ja kuitenkin saa elää alituisessa pelossa, että se lentää pois.  Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin kun se on luonnollisinta ja hiljaista. - -

 

Kirjailija F.E. Sillanpää, mies, jonka tuotannolla on vankat juuret suomalaisessa maaseudussa, on sanonut:

 

 

 

”Me tiedämme mitä on isänmaa ja sen rakastaminen, maanpuolustustahto ja niin edespäin – mutta me emme kanna tuota tietoa minään hermotautisena rasituksena, se löytyy meistä kun tarvitaan”. 

 

 

 

Sillanpää, joka tuntee suomalaisen maaseudun ja sen eläjät, alhaisemmista ylhäisempiin, on tässä kuvannut syvälle luodaten suomalaisen maalaisväestön isänmaallisuuden luonteen.  Suomalainen talonpoika on itseensäsulkeutunut, usein umpimielinenkin. Hän on tottunut yksiksensä tutkimaan ja ratkaisemaan ihmiselämän suuret kysymykset, hän on sisällänsä taistellut itsensä selvyyteen Jumalansa kanssa.  Samoin hän hiljaisuudessa on selvittänyt suhteensa isänmaahan ja näin saavuttamansa uskon mukaisesti hän on lähtenyt vaoltansa, milloin vaara on isänmaata uhannut”.  Näin Urho Kekkonen Lapualla huhtikuussa 1938.

 

 

 

F.E. Sillanpään kokoava yhteiskunnallinen lauseke kuuluu:

 

 

 

”Meidän pitää rakasta

 

isänmaata niin että

 

kunnioitamme

 

kaikkien osallisuutta

 

siihen”.

 

 

 

Rintaman yhtenäisyys ei kuitenkaan ollut selvä, silloin kun sota alkoi, eikä hetkiin sen jälkeenkään.  Kekkonen kirjoitti puolisolleen Sylville ja pojilleen Matille ja Tanelille Kauhajoelta itsenäisyyspäivänä 1939:

 

 

 

”Eilen illalla oli eduskunnan I istunto [Kauhajoella]. Saapuvilla oli 155 edustajaa.  Esillä oli mm. hallituksen kertomus vuodelta 1938, jossa oli IKL:n jutun selonteko.  Olisi luullut, että ajankohta olisi sulkenut kaikkien suut, mutta ei.  K.R. Kares pyysi puheenvuoron ja moitti hallituksen ja moitti minut, mutta lausui ilonsa, että minä olen nyt edesmenneitten ministerien joukossa [Cajanderin hallitus oli eronnut 30.11. ja sijaan oli astunut Rytin hallitus, johon UKK ei kuulunut].  En luonnollisesti vastannut, vaikka kielelläni oli sanoa, että Kareksen koko liike oli edesmenneitten joukossa.  Moni edustaja tuli minulle puhumaan, kuinka musta voi olla papin sydän.  Muuan sosialistinuorukainen [Olavi] Kajala kiitti kädestä pitäen viime lauantain puheesta, sanoen että se on ainoa hyvä propagandapuhe koko sodan aikana”.

 

 

 

Viikkoa myöhemmin Kekkonen purki sydäntään jälleen läheisilleen:

 

 

 

”Olin eilen [12.12.1939] lähes tunnin ajan keskustelemassa Pitkän Miehen [ylipäällikkö Mannerheimin] kanssa.  Sinä tiedät hänen kantansa neuvottelujen aikana ja suhtautumisensa siihen asemaan, joka hänellä nyt on.  Keskustelu oli täynnänsä moitteita, ja pessimismi oli jos mahdollista voimakkaampi nyt kuin ennen”.  Ja vielä: ”Kuta alemmas arvoasteissa mennään, sitä rauhallisempi on mieliala, onko se hyvä vai paha, sitä en osaa sanoa”.

 

                                                                 *

 

 

 

Talvisodan tulikokeen aikana AKS:n jäsenistön enemmistönä olleista nuorista reservinupseereista kaatui 128 miestä.  ”Joukkueenjohtajina ja komppanianpäällikköinä seuran jäsenet saivat nähdä läheltä suomalaisen sotamiehen.  He oppivat hänessä tuntemaan pelottoman, uhrautuvan taistelijan, aseveljen, joka oli mies paikallaan.  Siitä näkökulmasta katsoen, johon näkyivät päällevyöryvät tankit ja hyökkäävät vihollislaumat, tuntuivat vanhat keskinäiset epäluulot kuin mielettömältä pahalta unelta, sillä ne olivat kohdistuneet mieheen, joka nyt vierelläsi järkkymättä ja rauhallisena hoiti konekivääriä tai vartosi tilaisuutta ryömiäkseen polttopulloineen ampuvan vihollistankin viereen.  Nyt yhteistä vihollista torjuttaessa vanhat vastakohtaisuudet vaikuttivat suorastaan epätodellisilta”, arvioi Kekkonen.

 

 

 

Vahvaa ironiaa sisältyy siihenkin tosiasiaan, että Talvisodan ensimmäisen todellisen torjuntavoiton saavuttivat miehet ja heidän komentajansa, jotka olivat vain viisi vuotta aikaisemmin olleet barrikadin vastakkaisilla puolilla.  Lyöden ja kiroten toisiaan. 

 

 

 

”Tolvajärven ja Ägläjärven vaikeissa mutta sankarillisissa taisteluissa kantoi raskaimman kuorman pääasiassa Tampereen tehdaskaupungin työläisistä muodostettu joukko-osasto, jonka urheus ja kestävyys ratkaisi tämän koko Laatokan Karjalan puolustukselle käänteentekevän kaksoistaistelun voitoksemme.  Tuon joukko-osaston komentajana oli sama upseeri [Aaro Pajari], joka kesällä 1934 suojeluskuntakomppanian etunenässä väkivaltaisesti riisti sosialidemokraattisen puolueen Tampereella pitämän puoluekokouksen juhlakulkueesta puolueen punaiset viirit ja liput.  Nyt olivat samat juhlakulkueen miehet ja heidän aatetoverinsa tämän upseerin komentamassa joukko-osastossa taistelemassa punaisen Venäjän valloitusarmeijaa vastaan oman isänmaan puolesta.  Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä tutustuivat sotamiehet komentajaansa, vaativaan mutta itseäänsäästämättömään, hurjanrohkeaan ja taitavaan päällikköön, jota he oppivat kunnioittamaan ja ihailemaan.  Ja komentaja puolestaan oppi miehistössään tuntemaan rohkeita, sisukkaan kovia suomalaisia, joihin hän saattoi luottaa.  Komentajalla oli paitsi henkilökohtaista pelkäämättömyyttä myös siveellistä rohkeutta tunnustaakseen, että hän ei ollut aikaisemmin tuntenut suomalaista työmiestä, jonka isänmaallisuuden hän vasta talvisodassa oli oppinut tuntemaan”, Kekkonen kirjoitti jatkosodan vuosina.

 

 

 

Ruotsalaiset olivat nähneet tämän kuvion heti tuoreeltaan.  Ruotsin entinen ulkoministeri, talvisodan alla eroamaan joutunut Rickhard Sandler hehkutti jo tammikuussa 1940:

 

 

 

”Ne joukot, jotka voittivat Tolvajärven suuren voiton, olivat punaisen Tampereen työläisiä”.

 

 

 

Jatkosodan aikana Kekkonen arvioi Talvisodan yksimielisyyttä ja sen kestävyyttä muun muassa seuraavasti:

 

 

 

”Moskovan rauhan jälkeinen aika kantaa monia merkkejä kaikissa kansalaispiireissä vallalla olleesta vilpittömästä pyrkimyksestä sen yksimielisyyden säilyttämiseen, mikä talvisodan aikana oli saavutettu.  Nimenomaan on pantava merkille, että tällä kertaa oli porvarillisten ainesten vuoro osoittaa muuttunut käsityksensä ja mielenlaatunsa sosialidemokraatteja kohtaan.  Työnantajajärjestöt mukautuivat yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa.  Monet työnantajat alkoivat kiinnittää valpasta huomiota työväestön sosiaaliseen huoltoon.  Eräät heistä suorastaan avustivat taloudellisesti sosialidemokraattista puoluetoimintaa jne.  Talvisota oli porvarillisella taholla avannut silmät näkemään sen valistustyön arvon, mitä työväenjärjestöt olivat sivistyksellisellä ja valtiollisella alalla työväestön parissa suorittaneet.

 

 

 

Mutta talvisota oli vaikuttanut mielipiteitä muuttavasti myös työväestön parissa.  Maan puutteellinen varustautuminen oli maksanut tuhansien työläistenkin hengen.”

 

 

 

Ja Kekkonen jatkoi: ”Sen valossa oli vasemmiston piirissä opittu ymmärtämään maanpuolustustyön arvo.  Suhtautuminen suojeluskuntatyöhön ja Lotta Svärd –järjestöön tuli positiiviseksi, ja oikeistopuolueiden kiinteä maanpuolustuksen vahvistamista ajanut politiikka sai osakseen tunnustusta”.

 

 

 

Kansallisen kokoamisen politiikkaa Kekkonen kuvaa tuossa ”Yksimielisyys talvisodan jälkeen” –artikkelissaan: ”…Suomen Aseveljien Liiton… päämääränä on rintamamiesten kesken [Talvisodassa] vallinneen yhteistunnon ylläpitäminen ja sen aseveljeyden säilyttäminen, jonka sota synnytti kaikkien siihen osaaottaneiden kesken.  Suomen Aseveljien Liitto on talvisodan ja parhaillaan käynnissä olevan sodan miesten yhteenliittymä.  Siinä on jäseniä siis kaikista poliittisista rymistä, ja nimenomaan sosialidemokraateiksi tunnetuilla rintamamiehillä on huomattava asema liiton johtoelimissä.  Liiton tarkoituksena on, paitsi asevelihengen ylläpitäminen, toiminta puutteessa olevien aseveljien ja heidän omaistensa avustamiseksi sekä isänmaallisen hengen ja maanpuolustuksen lujittaminen.  Liiton ja sen alaosastojen työskentelylle on antanut leiman valistunut sosiaalinen käsitystapa, vilpitön pyrkimys keskinäiseen auttamiseen ja tukemiseen sekä päättävä hajoittavien voimien vastustaminen.  Kesällä 1940 teki juuri Aseveljien Liitto tehokasta työtä kommunistista kiihotusta vastaan eikä liene yliarviointia, jos lausumme, että ilman Aseveljien Liiton tarmokasta ja arkailematonta asiaanpuuttumista kommunistien kannatus ei olisi jäänyt niin pieneksi kuin se nyt jäi”.

 

                                                                 *

 

 

 

Yrjö Jylhä – Talvisodan runoilija.

 

Vesa Karonen ja Panu Rajala, runoilijan ja taistelijan muotokuva, Otava 2009.  351 sivua.

 

 

 

Ensimmäinen kosketukseni kirjailija Yrjö Jylhään on vuodelta 1962, kymmenvuotiaana.  Lausuja Yrjö Jyrinkoski tuli Ikaalisten kirkonkylän kansakoululle esiintymään, se maksoi 50 markkaa vanhaa rahaa [1.1.1963 otettiin kaksi nollaa pois]. 

 

 

 

Muistan, miten aamulla kouluun lähtiessä vielä kysyin äidiltä, saisinko sen.  – Voi, lapskulta, kyllähän minä antaisin, mutta kun ei ole, äiti sanoi.  Sävystä arvasin, että veljeni oli jo kysynyt.  Mutta äiti meni tupakeittiön nurkkakaapille ja otti esiin kukkaronsa ja levitti sen voimattomin käsin eteeni ja näytti.  Ei rahaa.  Veljeni vilkaisi sanatta minuun: pitikö pahoittaa äitis mieli?

 

 

 

Koko koulu meni alas juhlasaliin.  Minä jäin ainoana luokkaan.  Hiljaisuuden keskeltä kuului kummaa ääntä ja sitten klapinaa.  Nyt ne taputtaa.  Sopisikohan sitä mennä käytävään kuuntelemaan?  ”Kun enno maksanukka..”  Aution kivikoulun käytävillä leijui Jylhä-Jyrinkosken henki, voimallinen jylinä josta ei yksittäisiä sanoja erottanut.  Menin viereisen luokan ovelle, tyhjä, kuten seuraavakin.  Viimeisessä luokassa istui veljeni.  Kädet pulpetilla löysässä nyrkissä.  Kuiskasin hänen nimensä, mutta hän ei kääntänyt päätään.  Näin vain umpeutuneen vihan hänen kasvoillaan. 

 

                                                                 *

 

 

 

Yrjö Jylhä (1903-1956) oli tamperelaisen yrittäjän poika, jonka sukuja löytyy Hämeenkyröstäkin, kuten taannoisessa kirjastokahvilan tilaisuudessa kävi ilmi, ylioppilas ja kahden rytmilajin, nyrkkeilyn ja runouden, harjoittaja jo varhain.  Isä, monitoimiliikemies Kaarle Jylhä (vuoteen 1906 Lindeman) hankki miljoonaomaisuuden, mutta ajautui konkurssiin suhdanteiden muututtua ensimmäisen maailmansodan alla.  Äidissä  Ida Mari Jylhässä oli paljon Pispalan toisen runopojan, Lauri Viidan Alfhild-äidin ominaisuuksia, herkkyyttä ja lämpöä.  Kapinan aikaan Jylhät asuivat Pispalassa, punaisen aatteen mäessä, olivat valkoisia ja isoveli Pekka meni suojeluskuntaan, jossa koki ilmeisesti teloituksia, järkkyi ja menetti elämänotteensa. 

 

 

 

Yrjö Jylhän elämässä oli alusta alkaen vastakohtia ja jännitteitä.  Melko tyypillinen tausta taiteilijalle.  Runoudessaan hän Urho Johanssonin määritelmän mukaisesti ”kehittää tilanteita, joissa vastavoimat iskevät yhteen”.

 

 

 

Jylhän yliopisto-opinnot eivät edenneet, hän ryhtyi maanmittariksi ja kiersi siellä ja täällä, mm. Torniossa ja Hämeenlinnassa.  Nuoruuden naisia, runoilijakollegoina ja ihastuksen kohteina olivat Elina Vaara ja Katri Vala, jälkimmäinen rakastettu 1924-1925, kiihkeän hehkun kohde, josta mies kuitenkin etääntyi nopeasti.  Vala muutti Ilomantsiin opettajaksi, jossa hänen elämäänsä tuli paikallisen suojeluskunnan aluepäällikkö Edvin Stolt, miehekäs ulkoilmaihminen, Jylhän tyyppinen. 

 

 

 

Pysähdymme hetkeksi Katri Valaan.  Hän leimautui myöhemmin vasemmistorunoilijaksi, mitä se ikinä lieneekään.  Lyhyt rakkaussuhde Yrjö Jylhään oli Katri Valan toisen runokokoelman (Sininen ovi, 1926) elämyksellinen tausta.  Vala kirjoitti kokoelman runot kesäpaikassaan Monninkylässä.  Teoksen kantava, ainut, teema oli rakkaus.  Ehjän tunnepohjansa johdosta Sininen ovi onkin ristitty – näin määrittelee elämäkerturi Kerttu Saarenheimo – Suomen runouden ”ainokaiseksi korkeaksi veisuksi”, ja se on tässä suhteessa lyriikkamme rikkaimpia.  Pohjois-Savo –lehden arvostelija oivalsi tuoreeltaan alkusyksystä 1926 tämän rakkaustarinan idean ja osajaon: päähenkilö on ”minä” [Katri Vala] ja hyvin tärkeä henkilö on ”musta jumala” eli sankari väkevä [Yrjö Jylhä] ja ylinnä loistaa iso aurinko.  - 

 

 

 

Runoilijoiden suhde kesti syysmyöhästä 1924 kevään tuloon 1925, lopahti, Jylhä ei löytänyt palavasta naisesta sitä vastajännitettä, vastavirtaa, jota hän näyttää kaivanneen, vaikutelmalta ei voi välttyä.  Mutta, hylättynäkin, jätettynä, Katri Vala kirjoitti kirjeessään varatuomari Bo Thermanille 12.10.1926, sen jälkeen kun tämä, uusi tukija, oli lehtiarvostelussaan moittinut Yrjö Jylhän runoa Sirkus: ”En suostu kanssasi hymyilemään Jylhän Sirkukselle. Sehän on symbooli. …Sinä tunnet ylhäistä halveksuntaa niin rahvaanomaista huvitusta kuin sirkusta kohtaan.  Sirkuksen vaikutuskeinot ovat yksinkertaiset: voimaa, notkeutta, uhkarohkeutta, kuolemanvaaraa.  Primitiivistä mutta sillä on oma, meidän, sanoisinko luolaihmisen vaistoihimme vetoava viehätyksensä.  Se sopii Jylhälle, joka ei ole sivistänyt vihaa ja rakkautta pois ruumiistaan, joka harrastaa nyrkkeilyä ja on niin ehdottomasti mies, että jokainen nainen tuntee itsensä naiseksi hänen edessään eikä jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi toveri-henki-olennoksi”.

 

 

 

Katri Vala tuli vuonna 1926 luoneeksi Suomen kieleen sukupuolineutraalin liberaalis-vasemmistolaisen kulttuuritoverin kuvan ja käsitteen – ja sen vastakohdaksi testosteronis-maskuliinisen taistelija –mieskuvan, Yrjö Jylhän hahmossa.  Miehen, joka ”ei ole sivistänyt vihaa ja rakkautta pois ruumiistaan”. 

 

 

 

Katri Vala oli näkijä.  1930-luvun pakinoissa, joita ei silloin vielä kutsuttu kolumneiksi, hän kirjoitti näkemyksellisiä siivuja maailman menosta:

 

 

 

”Maailma kuohuu tällä hetkellä.  Ilmassa on myrskyä.  En ole mullistusten ystävä.  Toivoisin kehityksen kulkevan rauhallista tietä.  Jos maailma olisi viisas, se korjaisi epäkohdat, antaisi työtä, leipää , elämäniloa niille joilta kaikki puuttuu”.  Sodan jälkeen, vuonna nolla, 1945, hän julkaisi kokoelman Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri.  Otsakkeen Kaksinaismoraali, alla hän sanoo: ”Valtioiden moraalin on noustava, jos mieli tehdä maapallosta ihmisen koti eikä kidutuskammio.  Mikään ”reaalipohja” ei puolusta sitä moraalia, jonka valtiot ovat omaksuneet, se ei ole järkevää, kuten nykyinen maailmantilan niin huutavasti todistaa”.

 

 

 

Vaikka Jylhä jätti, ei Katri Vala ja yhteiset nuoruudenmuistot unohtuneet.  Ne palasivat vuosien mennen yhä uudelleen Jylhän mieleen.  Kun hän kadun varrella Helsingissä seurasi Katri Valan hautajaiskulkuetta toukokuussa 1945 [hätkähdin, kun näin siitä kappaleen Peter von Bargin ”Sininen laulu” –Suomikollaasissa televisiossa], hän sanoi vieressään seisseelle Martti Haaviolle, tulenkantajatoverilleen: ”Mehän olimme Katri Valan kanssa kerran kihloissa…”  Siitä ei kaiketi ollut kysymys, arvelee Kerttu Saarenheimo.  Mistä tiedämme? 

 

 

 

Valan ja Jylhän suhteen huippuelämys olivat tulenkantajien talvipäivät Viipuri Suomalaisella lyseolla loppiaisena 1925 ja niiden mondeenit jatkot, ”itämainen intermezzo” Olavi Paavolaisen jurtassa Kivennavan Vienolassa: Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala, Lauri Viljanen, Yrjö Jylhä ja Ilmari Pimiä.  Tytöt harsoihin kietoutuneina haaremiorjattarina, Valalla strutsinsulkia nilkoissaan, Jylhä mustanpuhuvana toreadorina viiksineen, tulenpunainen silkkihuivi vyötäisille kiedottuna ja isäntä, Paavolainen, fauni, jokeri-trikoissaan, otsalleen sidottuine pikku sarvineen…  Värisevin kiihko, uteliaisuus ja valloitus väistyivät myöhemmin, mutta Paavolaisen myötä toiminnassa säilyi säpinää ja hakua arvaamattoman suuntaan, vaaran ja kuoleman flirttiä.  Mutta myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, muutakin kuin puhetta: Ihmisoikeuksien liitto 1935, sen adressi kuolemanrangaistusta vastaan.  Liiton jäsenyys.  Teko tuona ajankohtana oli mitä poliittisin, eritoten upseerilta.  EK:n mukaan liitto oli Kominternin asialla, vallankin kun se vaati poliittisten vankien, se on kommunistien vapauttamista.  Kolmekymmentäluvun lopulla Vala asui porrasnaapurina Pajusen pariskunnan, kiharatukkaisen Jennin ja miehekkään Paavon kanssa Vilhonvuorenkujalla aivan Helsingin keskustassa.

 

 

 

Kun YH:n aikana lokakuussa 1939 koottiin Keski-Suomen sotilasläänin kontolle pantua 10. Divisioonaa, siihen kuuluvan Jalkaväkirykmentti 30.:n I pataljoonan II komppania muodostettiin köyhän Soinin maapitäjän miehistä.  Komppaniaan joukkueenjohtajaksi määrätty reservin vänrikki, urheiluliikettä Ikaalisissa pitkään pitänyt Erkki Nurmi on kertonut kummastelleensa, miten komppanian päälliköksi oli laitettu joku helsinkiläinen runoilija.  Tuntematon runoilija oli res. luutnantti Yrjö Jylhä, komppanialleen jo vuoden 1935 kertausharjoituksista tuttu.

 

                                                                 *

 

 

 

 

 

 

 

Jaksaminen, pystyminen, tahtominen

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Demokratiasta diktatuuriin

 

 

 

Demokratiasta diktatuuriin maailmansotien välisenä aikana siirtyneiden maiden luettelo on pitkä.

 

 

 

Niihin kuuluvat Baltian maat ja Puola, Unkari, Italia, Espanja ja useat muut.

 

 

 

Vastavirran maita, joissa demokratia todella kehittyi, löytyi Ison Britannian ohella vain Skandinaviasta ja Suomesta, sillä Ranska oli epävakaa ja Sveitsi vakaa jo perinteisen ja tietyssä mielessä äärimmäisen demokratian varassa.:

 

 

 

Jukka Kemppinen: Olisi tarvittu diktatuuri, blogikirjoitus keskiviikkona 16. syyskuuta 2009.  http://kemppinen.blogspot.fi/2009/09/olisi-tarvittu-diktatuuri.html

 

                                                                 *

 

 

 

Kun Suomi raastoi itseään hajalle – kaksin käsin

 

 

 

Tuleva akateemikko Matti Kuusi matkasi isänsä ja erään professorin kanssa Hämeenkyrön [lienee visiteerannut Sillanpäällä] kautta Ruovedelle heinäkuussa 1930.  Siellä kunnanlääkäri, vapaaherra P. otti hilpeän ja sydämellisen kahvipöytäkeskustelun päätteeksi lukitusta piironginlaatikosta kaksi kangaspalaa ja leikkasi niistä kummastakin vieraille muistolahjan.  Punainen tilkku oli peräisin Ruoveden työväenyhdistyksen takavarikoidusta lipusta.  Vaaleanharmaa kangaspala oli pienempi, siitä liikeni vain sormenpään kokoinen siipale: se oli kuulunut housuihin, jotka lapualaiset raastoivat väkivalloin faktori Eino Niemisen jalasta Vaasan raastuvanoikeuden, nykyisen kaupungintalon, edessä oikeusistunnon väliajalla kesäkuun 4. päivänä 1930 noin kello 4 aikaan jälkeen puolenpäivän.

 

 

 

Pari kuukautta aikaisemmin lapualaiset olivat kangin ja kirvein hakanneet vaasalaisen vasemmistolehden Työn Äänen kirjapainon, Niemisen työpaikan, käyttökelvottomaksi.  Oikeusistunnossa Nieminen oli todistajana.  Myöhemmin tästä ”kunniakkaasta” huligaaniteosta veistettiin seinätaulu ”Koneiden murskaajat”, joka koristi Vaasan Suomalaisen Klubin salia aina klubin lakkauttamiseen saakka.  Seuraavana päivänä, 5.6.1930 Lapuan liike julisti ”Lapuan lain”, lapualaisten oman käden oikeuden, voimaan Etelä-Pohjanmaalla.  Niemisen flanellisten alushousujen kohtalo oli kumma.  Housut leikattiin pieniksi paloiksi, jotka kiinnitettiin hakaneuloilla Akateemisen Karjala Seuran, AKS:n kokelaitten rintapieliin seuran initiaatiomenoissa. Eino Nieminen pakeni väkivaltaa ja muilutusuhkaa Merenkurkun yli Ruotsiin ja edelleen Tukholman kautta Petroskoihin.  Hänen vaimonsa Svea seurasi Folke-pojan kanssa perässä.  Isä-Eino ammuttiin Stalinin vainoissa, äiti-Svea kulki mierolaisen pitkän tien Siperian kautta, palasi poikansa kanssa Suomeen 1983 ja kuoli Porissa 1994.  Perheen pojasta, Folke Niemisestä tuli kuvataiteilija ja Karjalan Taiteilijaliiton puheenjohtaja, hänkin palasi synnyinmaahansa 1983.

 

 

 

Kolme päivää myöhemmin, 8.6.1930 Työn Äänen kirjapainon murskajaisiin osallistuneista kaksi miestä, Yrjö Hissa ja Jussi Perämäki tekivät kaksoisitsemurhan.  Arveltiin että hermot pettivät, tai omantunnonkriisi iski, jotkut tiesivät, että kovat sällit olivat helluntaiaattona Seinäjoen seurahuoneella vetäneet tikkua, keiden tehtäväksi tuli ampua Kyösti Kallio..  Elettiin kiihkeitä aikoja Suomessa. 

 

 

 

Itsenäisyyspäivän saarnansa 6.12.1933 tekstiksi nuori körttipappi, Julius Krohnin jälkeläinen, valitsi: ”Olkaa kovat! Pehmeäin ei pidä perimän valtakuntaa” [rovasti Erkki Kurki-Suonio, VH].  

 

 

 

Matti Kuusen esikoisrunokokoelma 1935 oli nimeltään ”Runon ja raudan kirja”.  Vihainen nuori mies ei ollut valttia vain politiikassa, kirkossa ja yliopistossa, vaan jopa lyriikassa.  Aivan tulenpalavan vihainen Kuusi oli kun kustantaja WSOY ”vetelöitti”(Kuusen oma ilmaus) hänen päätäntärunonsa ”Uralin huudon” muotoon ”Vuoren huuto”.  Sen keskeinen isku kuului:

 

 

 

”ken itse polkua polje ei/

 

se poluksi poljetaan”. 

 

 

 

Näkyvä äärioikeistolainen Matti Kuusi sai von Humboldt-stipendin, joka mahdollisti opiskelun natsi-Saksassa lukuvuotena 1936-1937.  Vierailu oli silmiä avaava.  Kaukaa näkee tarkemmin.  Kuusi näki Berliinistä jo keväällä 1937: ”Sota ei enää ollut retorinen koriste taivaanrannalla vaan väistämättömästi, välittömästi edessämme”.  Niinpä tehtävien tärkeysjärjestys oli arvioitava jyrkästi uudelleen.  Matti Kuusi teki sen sinä yönä Berliinissä. 

 

 

 

Sen jälkeen Kuusen työ kohdistui ”tulevan sodan, jokaisen kansalaisen elämään syvästi vaikuttavan totaalisen sodan” aihepiiriin.  Helmikuussa 1938 hän kykeni artikkelissaan ”Maanpuolustuksemme kolmas rintama” hahmottamaan tulevat suurtapahtumat tarkasti. 

 

 

 

Miten [Suomen] kansa tuhotaan? Kuusi kysyi.

 

 

 

Hän vastaa: ”Sodan syttyessä voidaan valmistua siihen, että vihollinen [=Neuvostoliitto] tulee käyttämään Lahden aaltopituutta ja hukuttamaan radiokuuntelijat neuvostopropagandaan. … Suomen oloissa on pelättävä, että henkilökohtainen propaganda vihollisen hyväksi tulee saavuttamaan kohtalokkaat mittasuhteet.  Organisaatioitten sota on solutussotaa; jo rauhan aikana valtiot huolehtivat salaisista tukikohdista vihollismaassa.  Pala palalta salaisten asiamiesten myyräntyö murentaa kansan vastustuskyvyn; tuhopoltot, joukkomyrkytykset, siltojen räjäytykset ja paniikkia aiheuttavat tekoset järjestetään heidän avullaan; ja ratkaisun lähetessä, aseellisen tappion tai elintarvepulan kärjistettyä yleistilan soveliaaksi, on salaisten asiamiesten verkosto se taistelevan organisaation alkio, jonka johtoon kaikki ”opposition” voimat voivat keskittyä.  Upseerimurhat alkavat, jossakin puhkeaa lakkoja ja kapinoita, ja lopputuloksena on kansalaissota, svoboda ja vallankumous: psyykkisen rintaman luhistuminen”.

 

 

 

”Entäpä sitten?  Joudumme taas [Venäjän] alusmaaksi ja tilaisuuden tullen kapinoimme itsemme vapaaksi?

 

 

 

  - Mitä jyrkimmin on torjuttava tällaiset kuvitelmat.  Kansa, joka tulevaisuuden sodassa joutuu tappiolle, lakkaa olemasta”. 

 

 

 

Näin Matti Kuusi sydäntalvella 1938, kaksi kuukautta ennen ns. Jartsev-neuvottelujen salaisia kosketuksia.  Saksan-terveisinä, suoraan Berliinistä, hän jatkaa: ”Ken on tutustunut vaikkapa nykysaksalaiseen mentaliteettiin, ei epäile, että esim. puheilla Ranskan kansan likvidoimisesta tai Itä-Euroopan tyhjentämisestä kaasun tai sterilisaation avulla tarkoitetaan veristä totta”.  ”Nykyaikaisen propagandatekniikan avulla voidaan kansasta, jonka kädet on sidottu ja selkäranka katkaistu, vaikeudetta ”kasvattaa” vakaumuksellisia stalinisteja, hitleristejä t.m.s. – ilman väestönsiirtojakin.  Omasta puolestani uskon, että siirtyminen sodanaikaisesta vankityöstä rauhanaikaiseen orjatyöhön on ratkaiseva monen häviölle joutuneen kansan vastaisuuden”. 

 

 

 

Matti Kuusi kiihdyttää huolensa Suomen tulevaisuudesta näihin sanoihin:

 

 

 

”Aatteellisia hölmöjä on kaikkialla ja erityisen sakeasti Suomenmaassa. 

 

 

 

”Oman valtakunnan etu” on liian pieni ja liian arkipäiväinen asia heidän aatteekseen.  He tarvitsevat jotakin suurta, mullistavaa, yleismaailmallista.  He tarvitsevat uskonliikkeen, joka tosiaan menee eteenpäin, jolla on miljoonia kannattajia, joka sytyttää kaikki kansat.  He tarvitsevat ylivaltiollisen työnantajan”.  ”…pystyykö valtiovalta ratkaisevana hetkenä saamaan koko kansan samalle puolelle rintamaa vai toistuuko vuoden 1918 surkeus?  Ja vihdoin: pystyykö valtiovaltamme selvittämään kansalle, että ystävät eivät totaalisessa sodassa ole vaarattomampia kuin viholliset, että ”kansakunnan tulee kaikissa olosuhteissa luottaa ainoastaan itseensä”.  Kuusen kansallista yhteisymmärrystä kaipaava credo on mahdikas: ”Suomalaista uskonpuhdistusta kaivataan.  Keskipolvi, fascistis-marksilais-suomenruotsalainen riitasointu, havahtunee tuskin koskaan tuomitsemaan ”viattomia” muukalaissympatioita – muuten kuin vastapuoluelaisten kohdalta.  Vuoden 1918 kirot elävät.  Ellei uusi nuoriso kykene uudelleen arvioimaan suomalaisen vastustajan ja muukalaisen aateystävän keskinäistä arvojärjestystä, on sangen samantekevää, piirretäänkö FINIS FINLANDIAE punikin vai lahtarin verellä”.

 

                                                                 *

 

 

 

Samassa lähes profeetallisessa artikkelissaan Matti Kuusi kysyy: Kestämmekö?  Hän vastaa:

 

 

 

”Kansaa, joka tahtoo elää, ei mikään mahti maailmassa pysty musertamaan.  Ken epäilee, muistakoon juutalaisten historiaa.

 

Jos kansallamme olisi sisua taistella viimeiseen mieheen, se olisi voittamaton nykyisessä Euroopassa.  Suomea ei murskaa ryssä vaan suomalainen efialtes. Jokaisessa kansassa, jokaisessa joukko-osastossa ja jokaisessa yksilössä vaanii kavaltaja, ensimmäinen rintamakarkuri.  - -

 

Ilman yhtä miestä, Clemenceauta, olisi Ranskan kansa luhistunut vuonna 1918 ennen Saksaa. 

 

Ei ole ainoatakaan suomalaista, jolle tulevaisuuden sodassa ei tarjoutuisi tilaisuutta olla oman piirinsä Clemenceau.  Jokaisessa maalaiskylässä, jokaisessa työläiskorttelissa, jokaisessa juoksuhautaparakissa, partioryhmässä ja ihmissielussa vastavoimat sotivat.”

 

 

 

Housuja meillä on, mutta onko miehiä?”, kysyi Matti Kuusi.

 

                                                                 *

 

 

 

Se alkoi sitten

 

 

 

[Sodan alkamispäivän (30.11.1939) illalla eduskunnalla oli istunto Vallilan työväentalossa, jonne oli pakko mennä siitä syystä, ettei eduskunnan istuntosalia ollut voitu pimentää suurten kattoikkunoiden takia. … Matka linja-autoissa halki pimennetyn kaupungin ei hevillä mene mielestä.  Nyt vasta edustajatkin havaitsivat,  kuinka turvattomia oltiin, kun ei pääkaupungissa ollut juuri minkäänlaista ilmatorjuntatykistöä puhumattakaan siitä, että sen suojana olisi ollut hävittäjälentokoneita.  Maanpuolustuksen tarpeiden tyydyttämisessä noudatettu kitsaus ja herkkäuskoinen huolettomus tulevaisuudesta kostivat itsensä kouriintuntuvalla tavalla.  Vallilan työväentalon hiukan ränsistyneet ja ahtaat suojat olivat sopia ympäristö tunnelmalle, joka edustajien keskuudessa vallitsi.  Mieliala ei tietenkään ollut epätoivoinen, päinvastoin se oli päättävä ja sisukas, mutta silti ei voitu välttyä suojattomuuden tunteela, kun oli päivällä nähty, miten helposti venäläiset lentokoneet kuin leiiten olivat päässeet kaupungin yläpuolelle levittämään hävitystä ja uolemaa sen rauhallisille asukkaille.

 

 

 

Eduskunnan istunnossa, joka pidettiin työväentalon salissa, pääministeri Cajander esitti hallituksen tiedonannon sodan syttymiseen johtaneista tapahtumista, minkä lisäksi myös ulkoministeri Erkko antoi lyhyehkön lausunnon.  Tietenkin eduskunta tässä tilanteessa yksimielisesti antoi hallitukselle luottamuslauseen, mikä tässä yhteydessä ensi sijassa merkitsi sitä, että sodan syttymiseen ei voitu pitää Suomen hallitusta syypäänä. 

 

 

 

Huomiota kiinnitti kuitenkin jo tällöin, että silloinen sosialidemokraattinen edustaja K.H. Wiik kiihkeästi puhui rauhanpolitiikan puolesta melkein siinä äänilajissa kuin olisi sodan aiheuttanut Suomi.  Tämä puheenvuoro teki selväksi, että sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä oli Neuvostoliiton pyrkimyksiä ymmärtävä siipi.  Sen muodostivat Wiikin johdolla ne edustajat, jotka sittemmin joutuivat eroamaan sosialidemokraattisesta puolueesta ja ryhmittyivät ns. kuutosiksi. 

 

 

 

Nämä edustajat eivät saapuneet sodan alussa noin kahden viikon aikana laisinkaan eduskunnan istuntoihin.  Ilmeisesti he tahtoivat kuin sivusta tarkastella tapahtumien kehitystä.  Jos Neuvostoliiton sotavoimat olisivat nopeasti kyenneet tunkeutumaan pääkaupunkiin asti, kuutoset olisivat olleet valmiita ottamaan ne avosylin vastaan ilmoittaen samalla, että he jo olivat rikkoneet välinsä ”sotakiihkoisen eduskunnan” kanssa. 

 

 

 

Mutta kun ei Neuvostoliiton armeija pitkään aikaan saavuttanut menestystä, vaan Suomen armeija piti lujasti puoliaan, oli kuutostenkin pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja jälleen palata eduskunnan istuntoihin.:

 

Edwin Linkomies: Vaikea aika, 1970. Kirj. 1947-1948, valittiin eduskunnan varapuhemieheksi tuolloin]

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Samoihin aikoihin Neuvostoliitossa elettiin Stalinin terrorin synkkiä vuosia.  Bolshevikit, ”tämä abnormi joukko”, kuten Paasikivi sitä 1929 päiväkirjassaan kutsui, tuhosi eliittiään, kaadereitaan ja kannattajiaan.  -  GPU ja Razvjedupr (4. osasto, RKKA:n, puna-armeijan tiedusteluosasto) toimivat ”puhdistusten” alettua itsenäisinä eliminä puolueen ulkopuolella suoraan Stalinin alaisuudessa.  Kominternin Skandinavian asiamies Leo Meeritzin Valpolle kesällä 1940 oma-aloitteisesti ja siksi epäilyksiä herättävästi, ainakin jossain määrin sumutustarkoituksessa, kertoman, mukaan ne toimivat lisäksi ”hyvin konspiroituina”, mikä puolestaan oli varmasti totta.  Razvjedupr suunnitteli sabotaasitekoja Suomeen talvisodan aikana, toteaa Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 –teoksessaan (2006). 

 

 

 

Tapahtumien kulku sodan aikana osoitti, että neuvostotiedustelu Suomessa ei saanut konkreettisia tuloksia aikaiseksi.  Suomalainen vastavakoilu oli tehokasta ja taitavaa 1920- ja 1930-luvulla.  Tämän totesi pääministeri Risto Ryti radiopuheessaan 15.12.1939 ja arvioi myös Kuusisen Terijoen hallituksen perustuneen näissä oloissa syntyneille väärille tiedoille.  Suomen armeijan toimintakyky oli myös aliarvioitu neuvostotiedustelun raporteissa.  Mutta ennen kaikkea Suomen kansan puolustustahto ylitti oletetun, ja tiiviydessään vei kaiken hapen ulkoa heitetyn tulen ympäriltä.  Mitään Virossa heti syyskuusta 1939 nähtyä siirtymää vieraan vallan vasalliksi ja asianhoitajiksi ei esiintynyt, se vähä, mitä oli, oli, kaikessa kituliaisuudessaan ja hajanaisuudessaan, vailla mitään leviämisen uhkaa, yksittäisiä kipinöitä, vailla tulen tarvitsemaa kolmiyhteyttä, tulenheittäjiä. tulenruokaa ja tulen vaatimaa polttohappea.

 

 

 

Kominternin asiamies, virolaissyntyinen konspiraattori Leo Johannes Meeritz (puoluenimi Looring) oli todellinen asiantuntija, Seppinen todistaa.  Hän oli ollut pitkään Viron kommunistisen puolueen palkkalistoilla ja nousi sen sihteeriksi.  Hän värväsi ihmisiä niin Virossa kuin muualla.  Hän murhasi Kominternin toimeksiannosta vuonna 1936 Kööpenhaminassa virolaisen  kommunistijohtajan Poul Eltermanin tämän ”harha-askelien” takia.  Murha pysyi salassa kuutisen vuotta.  Meeritz sai paljastuttuaan siitä elinkautisen tuomion Tanskassa vuonna 1943.  Hän oli ollut asiasta yhteydessä nimenomaan Trilisseriin, tuohon Hella Wuolijoen nuoruudenrakastettuun salatyön mestariin.  Niinpä Meeritz kertoi myös, että Kominternin sihteeri Mihail Abramovits Trilisser (salanimi Moskvin) oli antanut hänelle tehtäväksi käydä tapaamassa myös Hella Wuolijokea.  Samalla kuitenkin Trilissier oli todennut, että Wuolijoki ei voinut auttaa puolueasioissa, vaikka olikin kaavaillut tälle roolia Kominternin kansainvälisessä toiminnassa.  Aie kaatui siihen, että Wuolijoki istui vankilassa.  Tämä tavallaan trivia lisäsi Valpon epäilyjä, että Meeritzin tehtävänä oli muiden toimiensa lisäksi vakoilla Kominternille Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan salaisten poliisien toimintatapoja.  Kuten tunnetaan kommunistisen pinnanalaistyön suuri eurooppalainen keskus oli toisen maailmansodan ajan Tukholmassa, ja tulevien toimintojen kannalta oli arvokasta saada tietää pohjoismaiden välisen saksalaiskuvion menetelmistä.  Valpolle kaiketi aiheutti päänvaivaa Meerizin lausuma arvio, jonka mukaan kommunistivalta Neuvostoliitossa pysyi vain maan suunnattomien luonnonrikkauksien, väestön passiivisuuden sekä ennen muuta ”hirvittävän terrorin ansiosta”.  Hän lausui Valpolle 5.7.1940, että Stalin ymmärsi hyvin, että sodan päätyttyä lännessä Neuvostoliiton ja Saksan välille syttyisi sota.  Meeritz varoitti myös Suomea uudesta sodasta: ”Saattaa myös Suomi siltä taholta odottaa mitä tahansa yllätystä, mahdollisesti uutta aseellistakin yllätystä, mutta ainakin pyrkimystä sisäisen lahottamisen tietä päästä määräävästi käsiksi maan asioihin”.  Marxilais-leniniläinen maailmankatsomus antoi mahdollisuuden säädellä kehitystä: oli aika kiihdyttää ja oli aika hidastaa sitä.  Yritystä ja pyrkimystä kiihdyttää Suomen  kansan ”sovjetisointia” ei 1939 - 1940 sitä yrittäneiltä puuttunut.  Ratkaiseva maansisäinen elementti, toimiva kommunistinen johtoryhmä ja sen tavoitteita laajasti aatepohjalta kannattava kansanosa, puuttui tai se oli niin lamaantunut kapinan, lapualaisvuosien, ohranan syleilyn eikä vähiten Stalinin terrorin verenlaskun seurauksena, ettei siitä ollut kehityksen kiihdyttäjäksi, eikä edes vastavoimien senhetkiseksi hidastajaksi.

 

 

 

Talvisodan aika ei ollut otollinen aika sisäisen lahottamisen miehille.  Ei Suomessa.  Toisin oli asiain laita Suomenlahden eteläpuolella.

 

                                                                 *

 

 

 

Matti Kuusen realiteettiepiikan rinnalla Väinö Tannerin usko ihmisjärkeen, ”eivät ihmiset voi olla niin järjettömiä, että sytyttävät uuden suursodan” vaikuttaa naivilta hölmöilyltä, ainakin jälkikäteen.  Puolustusnihilismiltä. 

 

 

 

Tunnustan, että kun katsoin Tuuri-Parikan Talvisotaa, sen Terenttilän taistelukohtauksia keinutuolissani istuen, en pystynyt istumaan hiljaa paikoillani, vaan nousin ylös kiroilemaan.

 

 

 

Missä perkeleessä piiloteltiin ensimmäisen maailmansodan jalkaväen massahyökkäysten torjuntataktiikan perusteita?  Nehän kehitettiin keski-Euroopan tantereilla huikeisiin sfääreihin, konekiväärien niittävä ristituli ja epäsuoran tulen keskittäminen.  Entä miinakentät?  Karmeata katsella miten vihollisen massat vyöryivät kohti aivan vapaasti.  Satakunnan suojeluskuntapiirin päällikkö, eversti N.V. Hersalo oli varmasti jv-taktiikan paras asiantuntija Suomessa, hän kirjoitti kiitettävästi kenttäohjesääntöjä ja pyrki vaikuttamaan kansanarmeijan koulutus- ja taistelutaktiikan perusteisiin, mutta häntä ei kuunneltu.  Miten perkeleessä, miten perkeleessä, noi voi tulla noin vaan…? minä huusin.  Mitä helvettiä ne niitä panssarilaivoja ja miina-aluksia hankkivat, yhdenkin hinnalla olisi ostettu konekivääreitä ja patruunavöitä, laatikkokaupalla.  Ja panssarintorjuntaa. 

 

 

 

Minä olen viiden kilometrin säteellä isäni syntymäkodista kävellyt niillä risaantuneilla ja vesottuneilla vainioilla Sakkolan Keljassa, Suvannon partaalla, ei niin kaukana Taipaleesta, siellä missä 34 syntymäpitäjäni Ikaalisten miestä kaatui Talvisodan aikana, enimmät jouluhyökkäyksen hetkinä.  Meitä oli kolme miestä, jotka otimme Sakkolan eli nykyisen Gromovon suomalaisturistien suosiman hotellin pihalta venäläisen yksityisautoilijan, jonka sinisellä Peugeotilla ajoimme Sakkolaa ja Pyhäjärveä ristiin rastiin, ja myös siis tuonne Keljan rantaniityille, isäni lähtöseudulle.  Kaverini olivat syntyneet Sakkolassa ja tunsivat joka ikisen talon, niiden asukkaat ja heidän sukunsa, tekonsa, luonteensa ja kohtalonsa, jokaisen mäen ja rinteen ja leikkipaikan ja taistelun.  Keljan niityllä kukkivat rentun ruusut raivoisasti.  Mesiäiset soivat, aurinko paistoi, Vuoksi säihkyi ja päilyi.  Makasin rinteessä ja kuuntelin luonnon kiihkeää supatusta, taivaalla sinisen avaruuden pinnalla kulki laimeita poutapilviä.  Koko pitkän päivän mittaan emme jaksaneet kolmeen mieheen tyhjentää kuskimme, joka paikkaan ja savikkoon ja kaikille pelloille ja jontkiin epäröimättä ajaneen hiljaisen miehen, takapaksia, shampanjaa, vodkaa, pivaa; sitä emme pystyneet tekemään, mutta muuten päivä oli rikas ja täytinen. 

 

 

 

Veren makuun pääsimme vasta illansuussa, kun kotiuduimme Losovoon, ja eräs kavereista, se toinen, kaatui, löi itsensä rappuralliin ja jalo otsansa valui verta kuin pistettynä.

 

 

 

Olen tiivistänyt oman henkilöhistoriani seuraavasti.  Se on samalla perhe- ja sukuhistoriaa.  Stalin ajoi isäni pois Kannaksen kodistaan.  Ja teki sen vieläpä kaksi kertaa.  Hitler poltatti äitini syntymäkodin Suomussalmella.  Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: diktaattorien pelatessa Sakkolasta oleva isäni ja Ämmänsaaresta oleva äitini kohtasivat evakuointipaikassaan Korpilahden Ryttylässä syksyllä 1944.  Ilman toista maailmansotaa sitä tuskin olisi tapahtunut.  Saan siis kiittää omaa olemassaoloani tästä kaikesta.

 

                                                                 *

 

 

 

Markku Salomaa kokoaa Punaupseerit –teoksessaan (1992) Neuvostoliiton Suomen suunnan sotasuunnitelmat:

 

 

 

  - Keväällä 1925 Juho Tuomainen on kuvannut yhdistettyä kapina- ja sotasunnitelmaa seuraavasti, viitaten samalla Viron kapinayrityksen esikuvaan (joulukuussa 1924): ”…on tarkoituksena saada Suomen työväki vaikkapa vaan tunniksi anastamaan hallitusvalta käsiinsä, jolloin samalla radiolla olisi ilmoitettava kaikkiin maihin, että työväki oli Suomeen perustanut neuvostovallan.  …vallankumousyrityksen hetki järjestettäisiin Neuvosto-Venäjän taholta, joka pitäisi laivastonsa sopivassa paikassa valmiina lähellä Suomen aluevesiä ja samoin sotaväkensä valmiina, että tunnin kuluessa ehtisivät rajan yli kapinallisille työläisille avuksi kukistamaan Suomen porvarillista valtaa”.  Tuomaisen tarina ei ollut ainoa laatuaan.  Suunnilleen vastaavaa kaavaa noudattaneen kuvauksen on antanut myös punaupseeri Yrjö Virtanen syksyllä 1930, mutta hänen kuvauksessaan lienee myös oman mielikuvituksen tuottamia ”paikkauksia”.  Suomen miehitykseen Virtanen mainitsi kuitenkin suunnitellun 150.000 miehen armeijaa, jonka ”rungon” muodostaisivat Neuvostoliitossa oleskelevat suomalaiset poliittiset pakolaiset sekä Leningradin ja Inkerin suomalaiset.  Punalaivaston roolia Virtanen kuvaili suunnilleen samoin kuin Tuomainenkin.  -  Nämä kuvaukset eivät ole voineet olla yksin suomalaisten punaupseerien toiveajattelua.  Sattuma tai mielikuvitus eivät selitä niiden sisällöllisiä yhtymäkohtia.  Niiden asiayhteys neuvostojohdon ja puna-armeijan talvisodassa noudattamaan strategiaan viittaisivat siihen, että tällainen jonkinlainen maksimisuunnitelma Suomen suhteen todellakin on ollut olemassa.  - 

 

 

 

Neuvostoliiton sotilaallisista minimi- ja maksimisuunnitelmista Suomen suhteen saatiin kahdesti viitteitä ennen talvisotaa; ensin vuosina 1927-1928 ja sittemmin uudestaan vuonna 1935.  -  NKP(b):n keskuskomitean sotilasjaosto käsitteli 17.-19. maaliskuuta 1927 Neuvostoliiton länsirajan sotilaallista ja poliittista turvaamista (Englantia vastaan).  Suomen suunnalle liittyneistä puna-armeijan strategisista käsityksistä sotilasjaostolle alusti apulaissotakomissaari (ts. kansankomissaarin 1. sijainen 1925-1930) Josif Stanislavovitsh Unschlicht (1879-1938).  Paikalla olivat myös sota-asiain kansankomissaari Kliment Voroshilov ja puna-armeijan esikuntapäällikkö Mihail Tuhatshevski, joka toimi sittemmin Leningradin sotilaspiirin komentajana vuosina 1928-1931.  -  Unschlicht oli toiminut Valkovenäjän GPU:ssa, pitkäaikaisena ylimmän sotaneuvoston jäsenenä ja keskeisenä järjestelijänä Saksan armeijan (Reichwehr) ja puna-armeijan yhteistyössä.  Unschlichtin esityksen mukaan Leningradin läheisyys ja Muurmannin rautatien uhanalaisuus lyhensivät puolustuksen syvyyttä niin merkittävästi, että puolustusryhmitykseen oli ehdottomasti päästävä ennen Rajajokea.  Olisi kyettävä luomaan strateginen tilanne, jossa Leningrad jäisi sotatoimien ulkopuolelle.  Unschlichtin mukaan se edellytti sodanuhan tilanteessa Kaakkois-Suomen valtaamista ehkä Kymijokea myöten.  Unschlicht valitteli, että ulkoasiainkomissariaatti piti kiinni Tarton rauhansopimuksen loukkaamattomuudesta ja piti yleisesikunnan operatiivisen osaston vaatimuksia ”punaisena militarismina”.  Hän piti toimenpiteitä välttämättöminä ja korosti neuvostojohdon retorisen tavan mukaisesti, että ”tässä on kyse vallankumouksellisen kommunismin olemassaolosta”.  Esityksensä lopussa hän mainitsi viittauksenomaisesti, että ”Suomen punainen työväki kyllä suo meille anteeksi taistelut Helsingin kaduilla, jopa itsensä eduskunnankin seinien sisällä”.  Unschlichtin varsinaisen ehdotuksen sisältö perustui sinänsä kokonaan puna-armeijan ohjesäännön mukaiseen sodankäynnin ”siirtämiseen” vastustajan alueelle.  -  NKP(b):n keskuskomitea hyväksyi suunnitelman 22. maaliskuuta 1927 ja Unschlichtin ehdotuksen mukainen operatiivinen yleisohje annettiinkin Leningradin sotilaspiirin esikunnalle.  Yleisohjeen mukaan olisi puna-armeijan tullut valmistautua pääasiassa ratsuväen voimin nopeasti hyökkäämään Viron ja Suomen rannikon suuntiin.  Karjalan kannas ja Viipuri oli valloitettava ja työnnettävä rintama Kotkan-Lappeenrannan linjalle.  -  Unschlicht viittasi myös Helsingin (koko Suomen) valtaamisen mahdollisuuteen ja tämä ”uhkakuva” tuli suoraan ilmaistuksi myös neuvostolähettiläs Eric Assmusin toimesta 15. kesäkuuta 1935 Suomen pääministeri Toivo Kivimäelle.  Assmus uhkasi, että jos Neuvostoliitto joutuisi Keski-Euroopassa sotaan (Saksan kanssa), joutuisi Neuvostoliitto oman turvallisuutensa vuoksi miehittämään ainakin eräitä osia Suomesta – tai peräti ”valtaisi Suomen kuudessa päivässä”.:

 

Markku Salomaa: Punaupseerit, 1992.

 

                                                                 *

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

Vänrikki Kalle Sistola:

 

Taipaleen tarinoita, 1953

 

 

 

Tapaninpäivä valkeni.  -  Elämä oli normaalia.  Pojat kyttäsivät silmä kovana tai hyppivät lämpimikseen.  Tulenjohtokone ”Lehmä” lensi pirullisen hitaasti yllämme.  Vihollinen juotti hevostaan Taipaleenjoessa.  Naapuri yrtti tuoda suorasuuntaustykkiä asemiemme eteen, mutta krh järjesti asian nopeasti.  Vänrikki Nieminen käväisi kivääriään tarkkuuttamassa.  ”Tapaninajelua”, tuumi hän kun sai ensimmäisen vihollisen jyvälle.  Joimme 4. tukikohdan päällikön, vänrikki Larjolan kanssa yhteensä noin 10 litraa kahvia vuorokauden kuluessa.  Ja tuo perhana voitti minut kirkkaasti, vaikka olin olevinani aika mestari sinä hommassa.

 

Illan hämärtyessä aloitimme piikkilankatyöt. –

 

 

 

Yöksi työnnettiin oikealle siivelle kuulovartio noin 50 metrin päähän linjan eteen.  Tarkastuskierroksellani kävin katsomassa tuota pientä lumikuoppaa.  Siellä ei ollut ketään, vaikka oli jo aivan pimeää.  Löysinkin haudasta miehen, jonka piti olla siellä ja vein hänet oikealle paikalleen.  Siten palasin takaisin hautaan ja jäin juttelemaan pesäkkeessä olevien miesten kanssa.  Pitkään ei kulunut kun ensin mainittu hiipi takaisin olettaen minun ehtineen jo poistua.  Etulinjassa ei pitäisi kiroilla, sillä se on pyhä paikka, mutta pääsi minulta kuitenkin: ”Mitä tuhannen perkelettä se on kun et pysy siellä?  Paleleeko?”  Poika hätkähti pahasti.  Menimme yhdessä uudelleen.  Istuin siellä hänen kanssaan pitkään. 

 

 

 

Keskustelimme supisemalla harvakseen. 

 

 

 

”Kai sinä nyt yksin selvitä?” – ”Juu – ei täällä mitään hätää ole”.  -  [vänrikki Sistola kävi hetken nukkumassa korsussa.  Hän istui ja torkkui  Sitten tuli hengästynyt lähetti sisälle ja ilmoitti että vihollinen hyökkäsi.  Tilanne rauhoittui.] 

 

 

 

Jonkin aikaa vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoi krh-keskitys.  Kiivas olikin.  Läksin tukikohtaan katsomaan mitä oli sattunut.  Hapuilin hämärässä eteenpäin.  Ei siellä mitään erikoista ollut.  Kävellessäni luiskahti jalkani erääseen suojakuoppaan, joka oli koverrettu haudan sivuun niin, että sen pohja oli haudan pohjaa alempana.  Tunsin jotakin pehmeää.  ”Kuka siellä?”  Ei mitään vastausta. 

 

 

 

Haparoiden sain poikaa kauluksesta kiinni ja aloin hinata häntä ylös.  -  ”Tääll`on Eino!”  -  ”Onko sattunut?”  -  ”Ei ole, mutta kranaatteja tulee hirveästi.”  -  ”Ei tänne enää mitään tule, nouse ylös  vain, ei täällä mitään hätää ole.”  -  Poika painui takaisin kuoppaan, eikä millään hinnalla tullut sieltä pois.  – ”Paleltuu se riivattu sinne.”

 

 

 

”Tääll´ on Eino!”  Äänestä päättäen kauhu oli täydellisesti vallannut miehen.  Me olemme vain ihmisiä.  Joku pystyy hallitsemaan hermonsa, joku ei.  Joku harva meistä sammuu  Tämä on kovaa leikkiä, mutta siitä huolimatta meidän on kestettävä.  Emme henkemme hinnallakaan saa jättää paikkaamme, vaikka sitten sammuisimme.  Meitä ei ole paljon, mutta meitä on tarpeeksi, jos vain jaksamme pitää päämme pystyssä.  Me jaksamme.  Einokin jaksaa.  Ehkä eivät voimanamme täällä ole olleet hyvät hermot, vaan pienoinen kipinä, rahtunen rakkautta tätä maatan kohtaan, sekä lisäksi huoli itsemme menehtymisestä.  Nämä yhdessä tekivät meistä tappelijoita – jopa sankareita – ja siksi Taipale kesti.

 

 

 

Einon aikakin tuli. 

 

 

 

Hän oli tullut juuri korsuun ja jäi oven viereen seisomaan. 

 

 

 

Samalla kranaatti iski käytävään ja ilmanpaine löi oven sisään. 

 

 

 

Se kolhaisi Einon hengen. 

 

 

 

Emme voi kohtaloamme välttää.  Jokin korkeampi voima järjestelee meidän toimiamme täällä.  Tavaksi tulikin sanoa: ”Jos ”Isoon Kirjaan” on kirjoitettu, että sodassa on kuoltava, niin karkuun kohtaloasi et juokse, mutta jos on kirjoitettu, että elävänä selviät, niin tee mitä hullun temppuja tahansa, niin et kuole”.”  - 

 

 

 

[Helmikuun ensimmäisellä viikolla;]  Sinä aamuna kaatui joukkueestani sotamies Lahtinen, huono-onnisin soturi mitä olen tavannut.  Jo ensi rytinässä, Röykkylässä, häneltä meni reisilihas poikki.  Hän tuli sairaalasta Saapruun juuri ennen lähtöämme ja sai nyt heti aamuhämärissä luodin keskelle otsaansa.  Mies-parka putosi istumaan hautaan, pää retkahti seinää vasten ja aivot valuivat kuopan pohjalle.  Pidimme varman, että henki lähti heti, mutta vielä puolen tunnin kuluta hän liikutti käsiään.  Lääkintämiehet olivat neuvottomia.  Hänet vietiin korsuun, mutta siirrettiin vähän ajan kuluttua vallille iltaa odottamaan.  [Stm Lahtisen ensimmäinen haavoittuminen 4.12.1939;] – Lahtinen haavoittui jalkaan ja käteen.  Hänet vietiin jo JSP:lle.  Kiväärin oli kranaatinsiru pirstonut aika pahasti.  Sisukas oli, kun tuli omin voimin pois, vaikka reisilihakset olivat poikki, jota luu vain paistoi.

 

 

 

Pojat ihastuivat naapurien huopikkaisiin ja ne päätettiin korjata parempaan talteen.  Eräs meikäläinen koetti vetää tossuja pois kaatuneelta istuen lumeen ja jalallaan tätä haaroista tukien, mutta mies hyppäsikin pystyyn ja yhtä päätä pojan kurkkuun.  Painivat tosissaan.  Kaverit seurasivat silmä kovana ottelua, mutta eivät uskaltaneet ampua.  Poika pääsi ylös ja sai naapurin kiväärin; venäläinen yritti päälle, mutta oma mies painoi pistimen sergein mahaan.  Tyytyväisinä pojat palasivat korsulleen, kun voivat yhdellekin kaverille antaa huopikkaat.  - 

 

 

 

Aamu valkeni.  Ei sittenkään viime yö mennyt pahoja tekemättä, sillä eräästä suojakuopasta löytyi lihakasa.  Joku poika oli mennyt monttuun räiskeen alkaessa ja saanut täysosuman.  Yöllä ei kukaan tuota huomannut, kun telttansa menettänet olivat hajallaan eri luona.  Lääkintämiehet kokoilivat kappaleita säkkiin.  - 

 

 

 

Tänään alkoi Uusivuosi 1940.  Pojat vitsailivat, että tapellaan jo toista vuotta.  Olimme kovassa työn touhussa tukilinjoilla.

 

 

 

Töistä tullessani kuulin, että pataljoonankomentaja Polón oli aikonut minut illalla lähetettävän partion vetäjäksi.  Olivat toki sentään löytäneet nuoremman ja tulisemman miehen siihen.  ”Olisitko lähtenyt?” kyselivät pojat.  -  ”Totta helkkarissa, sillä käskystä teemme vaikka uusia ihmisiä”. 

 

[En malta olla kommentoimatta tähän näin välistä, että tuhannet sotaveteraanit ovat vuosikymmenten kuluessa saaneet kuntoutusta tämän kirjoittajan kotipitäjän ylpeydessä, Ikaalisten Kylpylässä, jonka slogan jo hetken aikaa on kuulunut: ”Meillä tehdään uusia ihmisiä”.  Noinkohan Sistola kerkesi käyttää talon palveluita, ainakin sydämestäni olisin sen hänelle suonut, VH]

 

 

 

Aika riensi ja täytyi lähteä taas omia poikia katsomaan.  Korsutyömaata [miehillä oli siellä kiire ”terveydellisistä syistä”] lähestyessäni ryöpsähti pari sarjaa srapnelleja työpaikkojen yläpuolella.  Tullessani pojat seisoskelivat totisen näköisinä.  Jotakin oli tapahtunut.  Kaivannossa makasi sotamies Kohtala verisin päin.  Srapnelli oli sattunut puuhun räjähtäen siinä ja kuula oli puhkaissut kypärän.  Henki oli jo poissa.  Kuopan seinämää pitkin valui verta ja aivoja.  Paikalle tuotiin ahkio ja ruumis vietiin pois.  Katkennut puu siirrettiin syrjään.  Joku hakkasi lapolla jäätynyttä maata puhtaaksi verestä heittäen mullan vallille, jossa toinen kaveri peitti sen.  Työt alkoivat hiljalleen.  Hetken kuluttua oli jälleen täysi höyry päällä.  Mielialat vaihtelivat nopeasti.  Nyt ei kukaan ajatellut muuta kuin miten saada katto äkkiä valmiiksi, suojaksi teknillistä tuhoamista vastaan.  Korsun nimeksi tuli ”Kohtalan kuolema-korsu”.

 

 

 

Illalla jouduimme etulinjan reserviksi.  …Itse majoituin pataljoonan komentopaikkaan, Piilopirttiin.  …Kapteeni Polón piti omaa mekastustaan yskien kovasti, kuten tavallisestikin.  Ukko oli kuin luotu tappelijaksi.  Sotatouhuissa hän osoitti sellaista tarmoa, ettei luullut hänessä niin paljon sitä olevankaan.  Hyvä mieli ja elämänusko oikein pursui Ukosta kun oli päässyt pataljoonansa kanssa etulinjaan.  Ei ollut ihme, jos vihollinen joskus kovaäänisellä ilmoitti, että ”nyt ei hyökätä, kun Virtain verihurtat ovat edessä”.

 

 

 

Kirvesmäen 1. tukikohta, Suvannon rannassa, Ukkolan takana;

 

Valkeni sitten 14.2.1940, elämäni kamalin päivä.  -  Nostomiehistä tämä päivä oli liikaa.  Yksi sai täräyksen kranaatista.  Lääkintämiehet veivät hänet korsuun.  Siellä hän hakkasi päätään seinään, huutaen samalla täyttä kurkkua.  ”Hulluksi se on tullut”.  -  ”Ei se nyt ole tullut, oli jo tullessa hulluna pelosta”.  Pari miestä hoiteli potilasta, niin ettei hän päässyt itseään kolhimaan.  Toinen tuli hulluksi aivan huomaamattamme.  Asia selvisi vasta sitten, kun hän yritti hypätä ylös haudasta.  Mitään puhumatta, silmät päässä seisoen mies tuijotti eteensä ja koetti jälleen nousta vallille, mutta pojat saivat hänet sieltä alas.  Sairas vietiin korsuun, mutta hän pääsi jollakin tavalla pujahtamaan takaisin hautaan ja kiipeämään vallille kenenkään ehtimättä estää ja lähti juoksemaan kohti vihollista.  Vihollinen ampui häntä, hän tuupertui maahan, mutta kompuroi kuitenkin hetken kuluttua ylös ja jatkoi menoaan.  Toinen luoti kaatoi onnettoman lopullisesti.  Sinne hän jäi noin 40 metrin päähän linjoista.  -  Se oli kova päivä.  Päämajan tilannetiedotuksessa sanottiin: ”Taipaleessa riehui ankara taistelu.  Joukkomme torjuivat hyökkäysaallon toisensa jälkeen.  Vihollinen menetti noin 2.500 miestä”.  -  Pojille on annettava täysi tunnustus sen päivän tappeluista.  Näytti siltä, että miehet terästyivät sitä enemmän mitä pitemmälle sotatouhut kestivät ja mitä vaikeammaksi tilanne kävi.  -  Itse olin hyvin väsynyt päiväkautisesta jännityksestä.  Kuolema kolkutti joka käänteessä.  Olin tuolloin jo melkein menettää ainoani.  Päivällä seisoskelin kolmen kk-miehen kanssa juttelemassa.  Olin siinä heidän keskellään ja rupattelimme kaikessa rauhassa.  Yhtäkkiä kuului krh:n kranaatin vihellys, me notkistimme vaistomaisesti polvemme ammuksen räjähtäessä valliin.  Olin aivan sekaisin ilmanpaineesta noustessani entistä mustempana ylös.  Kesti jonkin aikaa ennen kuin ajatus rupesi juoksemaan.  Katselin kavereitani, jotka yhä olivat polvillaan seinään nojaten.  Ravistelin erästä ja hän kaatui haudan pohjalle.  He olivat kaikki siirtyneet ajattomuuteen.  Minä olin selviytynyt heidän keskellään.  Jälleen ihmeellinen varjelus oli pelastanut henkeni.

 

Menetyksiä oli tänään tavallista enemmän.  Korsu oli täynnä haavoittuneita ja vallilla odotti pitkä rivi [kaatuneita] poiskuljetusta.  Tämä veti mielen synkäksi.  Koetin käydä korsussa hieman lepäämässä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä en jaksanut kuunnella hullun nostomiehen mölyä enkä haavoittuneiden valitusta.  Sittenkin ampumahaudassa oli parempi olla.  Pääni humisi, ajatuksen juoksu oli sekavaa, väsytti – olin palaa loppuun.

 

 

 

15.2. valkeni.  Venäläiset jatkoivat samaan tapaan kuin eilenkin.  Rumputulta ja käsikranaatteja tuli kaiken päivää.  ”Posliinimiehet” olivat vielä hieman outoja tähän touhuun.  Heidän joukkueenjohtajansa näytti olevan pääasiassa korsussa.  Luottamusmieskorpraaliani se ei miellyttänyt, koska hän paineli pitkin askelin korsulle.  Haistoin jotain katselemisen arvoista ja hiippailin perässä. 

 

 

 

Korpraali oli railakka poika, hän kyllä tiesi, mitä tappelussa tehdään. 

 

 

 

Sisällä kävi kova rähinä. 

 

 

 

Korpraali toimitti vänrikkiä ponnekkaasti linjoille. 

 

 

 

”Mitä te oikein pulisette, olen teidän esimiehenne.  Ettekö ole sen vertaa ohjesäännöstä selvillä?”  -

 

 

 

”Jumalauta, ei täällä ohjesäännöt eikä limaskit auta, täällä tarvitaan miehiä eikä paskahousuja.  Ulos vaan ja vähän äkkiä”. 

 

 

 

Näin lateli korpraali ohjesääntö-vänrikille. 

 

 

 

Se oli paljon sanottu, mutta näissä oloissa hänellä oli tuohon oikeus.  Olimme kaikki vastuussa tukikohdasta.  Mielestäni ”syytetty” oli jo saanut tarpeellisen huomautuksen, ja koska seuraava vaihe olisi ollut kiinni käyminen ja vänrikin kantaminen linjoille, puutuin asiaan: ”Lähdetään taas kaikki asemiin”.  Vänrikki pysyi haudassa iltaan saakka ammuskellen polviltaan kiväärillä kohti pilviä.

 

 

 

Pojat alkoivat olla jo aivan lopussa, varsinkin ne, jotka alusta alkaen olivat heiluneet mukana.  Ties Luoja, miten mones vuorokausi tämä jo olikaan.  Kukaan meistä ei pystynyt sillä hetkellä niin pitkälle laskemaan.  Yhä useammin tapasin miehiä, jotka nukkuivat seisoallaan vallia vasten.  Nyt alkoi olla inhimillisen kestävyyden raja jo saavutettu.  -  Kello 20.00 luutnantti Ranta soitti vaihdoin tapahtuvan tänä yönä, tarkempaa aikaa hän ei tiennyt.

 

 

 

Tämä viimeinen jakso oli piinallinen.  Se oli tehdä lopuista hermovoimista selvän.

 

 

 

Eräskin, meidän viimeinen nostomiehemme Penkki, käveli perässäni pitkän aikaa nykien minua lumipuvusta ja hokien: ”Minä olen vänrikin mies.  Vänrikki pitää huolen poislähdössä, että minäkin tulen mukaan.  Minä olen vänrikin mies”.  En aluksi huomannut ukossa mitään erikoista, mutta kun ”pupina” ei lakannut ja hän seurasi minua jatkuvasti aloin tarkastella miekkosta ja tulin siihen tulokseen, että hänellä oli ”päreitä kainalossa”.  Otin hänet mukaani ja vein vasemman siiven äärimmäiseen pesäkkeeseen, jossa oli rauhallista.  Lähtiessäni rauhoittelin ukkoa ja sanoin hakevani hänet varmasti pois kun vaihto tulee.  Verkkaan palasin takaisin.  Päästyäni siihen kohtaan, jossa yhdyshauta yhtyi ampumahautaan huomasin jonkun kävelevän ”ei kenenkään maalla”.  Mauseri oli heti kädessäni ja itsekseni mutisin, että se oli, ”sergei”, sinun viimeinen kävelysi.  Kulkija muutti suuntaa ja juoksi oikeaan päähän.  En ampunut, vaan läksin ottamaan tulijaa vastaan.  Öinen harhailija oli silloin jo ehtinyt hautaan.  Nyt tunsin hänet samaksi mieheksi, jonka äsken vein vasempaan siipeen.  Oli hyvä, etten ampunut.  Ihme muuten, etteivät venäläisetkään ampuneet häntä, sillä varmasti hän oli käynyt melko lähellä naapurin asemia.  Toimitin miehen korsuun, ettei mitään pahempia pääsisi tapahtumaan. 

 

 

 

Saatuani hänet pois seisoskelin oikealla tähystämässä.  Yhtäkkiä huomasin edessäni jonkin metrin päässä kaksi liikkuvaa päätä.  Ne olivat samassa tasossa kuin minäkin, mutta en pystynyt tajuamaan että ne olivat omia miehiä, sillä venäläiset olivat paljon korkeammalla ja kauempana.  Suuntasin pitkin mauserin piippua, sillä tähtäinlaitetta ei näkynyt ja ammuin kolme laukausta; tällöin päät hävisivät.  Nyt vasta välähti mieleeni, että ne voivat olla omia miehiä.  Juoksin kiireesti mutkan taakse katsomaan.  ”Sattuiko?”  -  ”Ei sattunut, mutta läheltä meni”.  -  ”Joko te olette yhtä hulluja kuin minäkin?  Pidin teitä vihollisen miehinä”[, sanoi joukkueenjohtaja, äärimmilleen uupunut Kalle Sistola]

 

 

 

Kello 22.30 tuli käsky luutnantti Rannalta, että minun oli tehtävä hyökkäys kukkulalle kello 23.00.  Tykistö avustaisi.  Järjestin porukkaa mahdollisimman nopeasti kuntoon.  Vaihto saapui samassa.  Nyt meni yritys sekaisin.  Muutama kranaatti tipahti harjulle, mutta minulla oli vain jokunen mies käsillä eikä vastaiskusta tullut mitään.  Olisipa ollut pari joukkuetta levänneitä miehiä, ehkä sitten kukkula olisi vaihtanut omistajaa.

 

 

 

Vaihto alkoi.  ”Mihinkä nämä reput saa panna?” kyselivät pojat, jotka kantoivat selkä vääränä pakkauksiaan.  ”Hittojako te niitä tänne toitte?  Eikö kukaan käskenyt jättää niitä tukilinjalle?”  Toimitin heittämään reput yhdyshaudan reunalle.  Huomenna ne jo olisivat tuhannen nuuskana. 

 

Vaihdon aiheuttaman melu kuului varmasti kilometrin päähän.  Tulijat olivat aivan vauhkoina.  Venäläisten valoammus sai heidät litteäksi haudan pohjalle kuin luteet.  ”Posliinimiehet” olivat ensi kertaa linjassa.  En tiedä, ymmärsivätkö he ollenkaan selityksiäni.  Aloin jo pelätä tukikohdan kohtaloa ja siihen liittyi henkilökohtainen pelko, sillä olin saanut käskyn jäädä toistaiseksi tänne.  Tuli mieleen, että jos venäläiset lähtevät liikkeelle niin he voivat tulla rauhassa kävellen , sillä eiväthän nämä oudot osaa toimia tarpeeksi rivakasti.  Tällaiseen helvettiin heitettiin kokemattomat miehet!  [Tämä oli tunnetusti ylipäällikkö Mannerheimin eräs pahimmista virheistä, VH]

 

Joten kuten saatiin vaihto suoritettua.  Puoli joukkuetta puuttui, mutta sekin löytyi jostakin Kermankolon läheltä [aivan vikasuunnalta, Kirvesmäen linjan äärimmäisestä itäpäästä..] ja tuotiin tänne.  Pimeässä oli yhteys katkennut ja osa miehistä oli kävellyt väärää tietä.  Jokainen oli kädestä pitäen talutettava paikalleen.  Omat mieheni kirosivat kovasti hidasta vaihtoa, sillä heidän teki jo mielensä pois.  Aamupuoleen yöstä oli kaikki kunnossa.  Konekiväärien miehistöt jäivät vielä tänne, ja se minua hieman rauhoitti.

 

 

 

Tein tukikohdan uusien päälliköiden kanssa tarkastuskierroksen ja painuin sen jälkeen nukkumaan.  Nuo pari uutta vänrikkiä tulivat perässäni sinne ja alkoivat heitellä kamppeita selästään aikoen ilmeisesti käydä nukkumaan.

 

 

 

”Kuulkaahan nuoret miehet, jos teistä on henki rakas, niin unohtakaa koko korsu ja pysykää ampumahaudassa poikien luona.  Itse olen ollut viikon täällä ja nyt ensi kerran aion nukkua päivän valkenemiseen asti”.

 

 

 

Tuijottivat minua jonkin aikaa ja lähtivät ulos.  Toinen ajatteli varmaan, että mikähän määrääjä tuo on, ja toinen, että hullu kai, paras olla varovainen.

 

 

 

En saanut unta.  Kieriskelin täysissä varusteissani rauhattomana laverilla.  Turhana yritin nukkua.  Ei – ei siitä tullut mitään.  Toimitin lähettipojat keittämään kahvia.  Olin jättänyt heidätkin tänne seuramiehiksi.  ”Laittakaa oikein väkevää, ehkä se piristää, koska nukkumisestakaan ei tule mitään”.  Keskustelimme tukikohdan nykyisestä ”huushollista” ja päädyimme siihen, että mitä pikemmin pois, sitä parempi.

 

 

 

Tulijoilla oli omituinen tyyli.  Eräs oli hieman ylimielisenä kysellyt, että ”joko ladut Moskovaan olivat hiihdetyt?”

 

 

 

  -  ”Nuori mies.  Kiitän taivasta, jos pysytte näissä kuopissa, missä meikäläiset ovat olleet jo kaksi ja puoli kuukautta.  Parempi että pidätte suunne kiinni ja silmänne auki”. 

 

 

 

Eräs oli kysellyt kanttiinia.  Voi taivahan tasakäpälä – kanttiinia Taipeleesta, mehän olimme sodassa, emmekä enää Pyhäjärvellä rieskan ja hunajan parissa.

 

 

 

Aamulla kiersin vielä katsomassa miehiä.  Jo olivat kalpeita poikia, eikä ihmekään, sillä olihan vihollinen aivan nokan edessä ja he olivat tosi sodassa vasta ensi kertaa.  Kiersin miehestä mieheen lohdutellen ja neuvoen pieniä ”kikkoja”, joilla venäläiset saa pysymään matalana.  Hyvät olivat vehkeet pojilla.  Liituvalkoisella oli sivelty niin tarkkaan paikat, että tumma kohtaa ei löytynyt hakemallakaan.  Lumipuvut hohtivat valkoisina mustaa maisemaa vastaan.  Kehoitin riisumaan ne pois, sillä nyt ei tarvittu noin häikäiseviä merkkejä.  Oma lumipukuni oli kuin padankylkeen hangattu, mutta sulautui täydellisesti maastoon.  -  Tosiaan joukolle sopi ”Posliinidivisioonan” nimi.

 

[Vänrikki Sistola: Siinä Talvisodan ”vänrikki Koskela” – armottoman hyvä miesten johtaja, VH]

 

Vänrikki Kalle Sistola: Taipaleen tarinoita, 1953

 

 

 

*

 

 

 

III/7.K/JR 21:n joukkueenjohtaja, vänrikki Kalle Sistolan tuoreeltaan 1953 julkaisema pätevä työ, ”Taipaleen tarinoita – päiväkirja ja muistikuvia JR 21:stä Talvisodan ajoilta”. 

 

 

 

Jälkimmäistä ei enää saa mistään, mutta ei se mitään.  Sistolan tiivistys kertoo kaiken, elämänsä vaikeimman päivän 14.2.1940 taisteluissa Kirvesmäessä, hän tunsi:

 

 

 

”Me emme olleet enää ihmisiä.

 

 

 

Emme tunteneet nälkää emmekä pakkasta.

 

Nytkin ammuimme paljaskäsin koko rytinän ajan ja hikoilimmekin 30 asteen pakkasesta

 

huolimatta.

 

Emme tunteneet myöskään unentarvetta.

 

Me olimme vain.

 

 

 

Lääkintämiehet veivät tuossa haavoittunutta.

 

Häneen eteensä vallille oli tullut käsikranaatti mustaten ja repien kasvot.¨

 

Kolme miestä makasi haudan pohjalla.

 

Toiset tähystivät tuijottaen harjulle.

 

[Tähystäminen alkoi käydä vaaralliseksi, sillä meidän kaatuneemme

 

olivat saaneet kaikki luodin päähänsä.]

 

Mitä siitä, jos jokunen kaatuikin, pääasia vain, ettei vihollinen päässyt

 

tukikohtaan, silloinhan olisimme kuolleet kaikki.

 

”Viekää tyhjät lippaat korsuun, jossa haavoittuneet täyttävät ne.

 

Annetaan ruumiiden jäädä tuohon, koska siitä pääsee kulkemaan yli,

 

korjataan illalla pois.

 

Viekää haavoittuneet heti korsuun.””

 

 

 

 …silloinhan olisimme kuolleet kaikki.

 

 

 

                                                                 *

 

 

 

 

 

Olin 2000-luvun ensi vuosien aikana käymässä Karjalan kannaksella, kun Terijoella erinäisten kontaktien kautta meille järjestyi tapaaminen O.V. Kuusisen adjutantin 94 v. kanssa.  Tämä Terijoen hallituksen viimeinen elossa ollut palkollinen ei tavannut antaa haastatteluja, eikä ottanut vastaan ketään ulkopuolisia.  Paitsi nyt, monenlaisen ”diplomaattisen” ja muun hieronnan tuloksena.  Tapaaminen piti olla huomenna kello 10.  Aamulla olimme passissa Terijoen keskustassa hyvissä ajoin.  Tämän pitäisi nyt onnistua, mutta mikään ei ole varmaa.  Kontaktihenkilö on illalla soitellut, ja kaikki näyttää lupaavalta, selvältä, vaikka adjutantti onkin hieman valitellut vointiaan.  Mutta se on luonnollista, ymmärrettävää, varmasti ei helppoa hänellekään.  Vielä viimeiset soitot, varmistukset, että esiliina tulee ja vie meidät tykö.

 

 

 

Sitten vaikeuksia.  Tapaaminen lykkääntyy, tai se ei toteudu…

 

 

 

Miksi, eikö olisi mitenkään mahdollista? 

 

 

 

Ihan lyhyt audienssi.  Minuutti.  Ei.  Pappa on tuntenut jo illalla itsensä huonovointiseksi.  Yöllä hän on saanut slaagin ja makaa nyt sairaalassa. 

 

 

 

Harmi…  Raskaiden vuosien taakka on nujertava, vielä uudella vuosituhannella.

 

 

 

 

 

Tavallaan O.V. Kuusisesta tuli lopulta Olavi Paavolaisen appiukko.

 

 

 

                                                                 * * *

 

 

 

Lue myös:

 

 

 

http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1824&category=3

 

 

 

http://keskustelu.suomi24.fi/node/4389247

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Jaakko Anttila

Muuten todella mielenkiintoista asiaa, mutta talvisodan alussa everstiluutnantti Pajari ei uskaltanut lähettää Tampereen työläisiä ratkaisutaisteluun Tolvajärvellä, koska oli poistanut SDP:n punaliput lipputangoista Tampereella vuonna 1934 toimiessaan suojeluskunnan piiripäällikkönä. Tärkein tehtävä määrättiin Längelmäen komppanialle, joka komennettiin hyökkäämään avoimen järvenselän yli Tolvajärven harjulle. Seuraukset ovat nähtävissä Längelmäen sankarihautausmaalla.

Isäni kertoi, että tappiot olisivat olleet vielä raskaammat, jos ryssät olisivat ampuneet kohti harjun rinteeseen. Eivät ampuneet vaan ampuivat suurimmaksi yli ja sen seurauksena ryssille tuli äkkilähtö Tolvajärven harjulta.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Totta. Mutta kansallisen (ja osin kansainvälisen legendan) nimissä aina voidaan pääpiirteisesti sanoa, että Tolvajärven divisioona oli Tampereen työläisten rungolle rakennettu.

Aivan kuten Fordin länkkärissa todetaan, jos voit valita realifaktan ja legendan valilla - valitse legenda.

Vakavasti puhuen, Kekkosen tuolloiset puheet ovat kokolailla kirkasta tekstiä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sillanpää -blogini tekstin tiimellyksestä tällainen ote. Paavolaisen valinta-talon uusin asento:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/13872...
F.E. Sillanpää ei ollut mikään kamariherra, ”kamreerityyppi”, vaan hänellä oli nykykielellä sanottuna ”toimivat kontaktit” eri tahoille ulkomailla. Myös kahteen Eurooppalaisen valtakentän mahtinapaan, Saksaan ja Neuvostoliittoon. Mutta rajansa hän osasi pitää visusti.

Panu Rajala jatkaa, ei enää mustista paidoista, vaan mustasta autosta:

”Kesäkuussa 1935 musta auto vieri ilman ennakkovaroitusta Saavutuksen [Sillanpään Hämeenkyrön Kierikkalassa sijaitsevan huvilan] pihaan.

Autosta purkautui pihaan kirjava seurue, jota ainoa tuttu hahmo, ylväästi asteleva Olavi Paavolainen lähti johdattamaan huvilan paraatiovelle.

Sillanpäälle tuotiin harvinainen vieras: neuvostoliittolainen kirjailija Boris Pilnjak (1894-1941), 20-luvun modernisti, ”Alastoman vuoden” kirjoittaja. Hän oli Suomessa Hella Wuolijoen vieraana, ja tämä lähetti Pilnjakin gruusialaisen rouvansa kanssa tapaamaan Sillanpäätä. Rouva oli kuvankaunis näyttelijätär Androni Kashvili. Oppaana oli Olavi Paavolaisen lisäksi Vappu Wuolijoki. Mukaan varustettiin kaksi tulkkia, muutkin osasivat liioitella kuin Sillanpää. [toinen tulkki lienee ollut kirjailijaliiton oma, ja toinen valvovanviraston, VH] …Sillanpää suli konjakin ja iltapäivän mittaan kyselemään vierailta nuoren naapurivaltion oloista. Pilnjakin vastaukset olivat vältteleviä. Hän oli toiminut sikäläisen kirjailijaliiton puheenjohtajana, mutta oli syrjäytymässä ja joutumassa vaikeuksiin”. -

”Sillanpäätä alkoi kiehtoa matka Moskovaan, suureen tuntemattomaan. Hänen [hämeen]kyröläinen ystävänsä Arvo Poika Tuominen oli vastikään kadonnut punaisen hämärän tapulikaupunkiin. Mitä siellä oikein oli tekeillä? Oliko valo nouseva idästä vanhan Euroopan mennessä mailleen, barbarian nosutessa Saksassa? Toisaalta bolshevismi kammotti Sillanpäätä yhtä paljon kuin natsismi. Hän oli itse toimittanut aikanaan Porvoossa WSOY:n virkailijana julkisuuteen Albert Engströmin kirjan ”Ryssiä” (Moskoviter), joka irvaili neuvostovaltion alkeellisuutta. Hän ei ryhtynyt vakaviin matkavalmisteluihin”. Näin siis Rajala, joka toisaalla kertoo:

”Kaikkiaan Sillanpää nousi Saksassa huomattuun asemaan, ja häneen kiinnitettiin sekä taiteellisia että ideologisia toiveita. Nordiche Gesellschaftin viralliset kutsut saapua Saksaan Travemunden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin Sillanpää kuitenkin torjui; hän ei halunnut olla lähemmin tekemisissä natsien kanssa. Vähitellen ilmeni myös, ettei Sillanpään tuotanto sittenkään kovin hyvin soveltunut kansallissosialistien ”Blut und Boden” –kirjallisuuden [Veri ja maa] näyteikkunaksi. Karu totuus Sillanpään poliittisista asenteista paljastui saksalaisille vasta 1930-luvun lopulla, kun hänen ”Joulukirjeensä diktaattoreille” ilmestyi. Samalla hänen markkinansa Keski-Euroopassa romahtivat”.: Rajala: emt.

Eräille kirjailijoille ja taiteilijoille kutsu Saksaan sen sijaan kelpasi Yksi jälkikäteen näkyvimmistä vierailijoista oli, kukapa muu kuin Pilnjakin matkaopas Saavutuksen-reissulla 1935, eli Olavi Paavolainen, jonka saksalaisesta odysseiasta kerrotaan toisella kertaa.

Luokaamme vielä Mikko Ylikankaan avustuksella silmays tämän jo niin monesti mainitun kirjailija Boris Pilnjakin uraan ja asemaan Neuvostoparnassolla:

- Venäjälle jääneiden kirjailijoiden sekalaiseen joukkoon kuului myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät aktiivisesti tukeneet neuvostovaltaa, mutta jotka eivät toisaalta asettuneet aktiivisesti vastarintaankaan. Lev Trotski lanseerasi tällaisille kirjailijoille 1920-luvun alussa nimityksen myötäilijät, ”poputtsiki”. Kyseessä ei ollut mikään selkeästi rajattavissa oleva ryhmä, vaan Trotskin antama yleisnimitys kirjailijoille, joiden poliittista tulevaisuutta ei voinut tarkasti ennustaa. Trotski luki tällaisiksi vallankumouksen myötäilijöiksi mm. Boris Pilnjakin, Vsevolod Ivanovin, Nikolai Tihonovin sekä ns. Serapion-veljekset (Konstantin Fedin, Venjamin Kaverin, Mihail Zostsenko ym). Trotskin mukaan myötäilijöitä yhdisti se, että heidän kirjallinen uransa oli pääosin alkanut vallankumouksen jälkeen. He olivat kaikki kasvaneet kirjailijoina vallankumouksen mukana, mutta kommunismin idea oli heille vieras. Siitä huolimatta Trotski katsoi, että myötäilijöillä oli hyvin tärkeä osa uudessa venäläisessä kirjallisuudessa. ”Lokakuun ulkopuolinen” ja lokakuuta vastustava porvarillinen kirjallisuus oli Trotskin mukaan nimittäin kuolemassa. – Poliittisen kontrollin osasto teki tiivistä yhteistyötä Glavlitin, valtiollisen sensuurilaitoksen, kanssa. Glavlitin toimintaohjeissa määrättiin, että OGPU:n (Yhdistetty valtiollinen poliittinen hallinto) tuli antaa sille teknistä apua painotuotteiden levityksen, kirjapainojen ja kirjakaupan valvonnassa jne. Sekä Glavlitin että OGPU:n yläpuolella toimi puolueen keskuskomitean politbyroo, joka tarvittaessa ratkaisi niiden väliset riitakysymykset. Esimerkiksi vuonna 1922, kun OGPU määräsi takavarikoitavaksi Boris Pilnjakin teoksen ”Smertelnoje manit” (Kuolettava kutsu), jonka julkaisun Glavlit oli hyväksynyt, määräsi politbyroo perumaan takavarikoinnin. – [Stalinin kirjailijaliiton keulaan vonkaama ja kaikin tavoin makeuttama proletaarikirjailija] Maksim Gorki avasi elokuun 17. päivänä 1934 Moskovassa neuvostokirjailijain liiton ensimmäisen yleiskokouksen. …Gorkin nostaminen liiton kunniapuheenjohtajaksi ei vakuuttanut kaikkia kirjailijoita. Boris Pilnjak ihmetteli sitä, että NKL:n hallinnon kokouksessa Gorkille oli osoitettu suosiota kaksi kertaa. Hänen mukaansa tilanne näytti olevan menossa siihen, että vaikka Gorki jäisi jonkun henkilön kanssa kahden kesken, niin sittenkin hänelle pitäisi taputtaa [kuten Pilnjakin spravkassa, neuvostoyhteiskunnallisessa ceevessä 9.9.1934 jälkeen tehdyin päivityksin seisoo].: Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Helsinki 2004.

Boris Andrejevits Pilnjak (oik. Vogau), syntyi 11.10.1894 Mozaiskissa, volgansaksalaisen isän ja venäläisen äidin perheeseen, valmistui Moskovan kauppakorkeasta 1920, matkusteli vuosikymmen alkuvuosina Saksassa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Japanissa ja Lähi-Idässä. Saavutti nopeasti menestystä kirjailijana. Romaanissaan Alaston vuosi (Goyi god, 1922) hän kuvaa vallankumousta alkuvoiman ja rationalismin yhteentörmäyksenä. Romaanin ansiosta Pilnjak oli 1920-luvulla vaikutusvaltaisimpia ja kiistellyimpiä venäläisiä kirjailijoita. Berliinissä julkaistu romaani Krasnoje derevo (1929) kuvasi myötätuntoisesti pettyneitä vallankumouksellisia, mitkä yhdessä aiheuttivat P:n erottamisen kirjailijaliiton puheenjohtajan virasta. Spectrum-tietosanakirjan (1979) mukaan ”hänen romaaninsa ja kertomuksensa, jotka usein ovat rohkeita tyyli- ja muotokokeiluja, tulkitsevat persoonallisella tavalla Venäjän olemusta ja historiaa. Hänen vaikutuksensa venäläiseen kirjallisuuteen katkesi 1930-luvulla, sillä hänen kirjojaan ei julkaistu Neuvostoliitossa 1936-1976. Jo 1920-luvun lopulla Pilnjak joutui poliittisiin vaikeuksiin, ja sopeutumisyrityksistä huolimatta hänet pidätettiin 1937. Uusimpien tietojen mukaan Pilnjak kuoli 9.9.1941”. Liittyypä Pilnjakin tuotantoon häivähtävä kosketus suomettumiseenkin: kun Suomessa vuonna 1969 julkaistiin ”Neuvostoproosaa 1” –valikoimassa hänen kertomuksensa Sammumattoman kuun tarina (”Povest nepogastsennoi luny”, 1926), herätti se närkästystä esittäähän kirjailija vallankumousupseeri Frunzen kuoleman murhana. - Pilnjakista on tiivis pienoiselämäkerta mm. Otavan kirjallisuustiedossa, 1990.

Joidenkin tietojen mukaan Boris Andrejevits menehtyi vankileirillä jo terrorin huippuvuonna 1938, siis kolme vuotta F.E. Sillanpään Saavutuksessa visiteeraamisen jälkeen.
*
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/13872...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset