Veikko Huuska

Western kylmän sodan propagandavälineenä

Western kylmän sodan propagandavälineenä

Tiedoksi mahdolliselle lukijalle:

Kirjoitin tämän artikkelin jo vuosia sitten (2008) tekstistä ilmenevän herätteen tuloksena.  Koska se on viitisen vuotta lojunut täysin tuntemattoman vanhan blogini sivustoilla ajattelin nostaa sen mahdollisesti kiinnostuneiden tavoitettavaksi US-blogiini. http://veikkohuuska.blogit.fi/derkku-western-ja-gojko-mitic-muistoissamme/  

Derkku-western ja Gojko Mitic muistoissamme

PUNAWESTERN eli DERKKU WESTERN eli

Länkkäreitä DDR:n tapaan ja niiden suuri nimi GOJKO MITIC

 

 - Karl Marxin ja Karl Mayn välillä -

 

by Veikko Huuska 11.-17.12.2008

 

Katselin ranskalaisen dokumentaristin Anne Abitbolin mielenkiintoisen elokuvan Hotelli Rossijan 40-vuotisesta elinkaaresta Moskovan Kremlin naapurissa (TV2 ke 10.12.2008 klo 23.25, 60 min.). 

 

Hotellihanke käynnistyi jo 1940-luvun lopulla, oli välillä jäissä ja itse ”maailman suurin hotelli” kohosi paikalleen, Zarjadjen kortteliin, paikalta purettujen kirkkojen ja köyhälistökorttelien purkumaalle, vuosien 1964-1967 aikana. 

 

Tasan 40 vuotta ehti tuo maamerkki ja kulttuurinen kiinnekohta palvella moninaiskäytössä, kunnes purkutuomio Putinin Venäjällä poisti sen.  Loppukuvissa hotellin johtomiehiin kuulunut mies haikein mielin mittaili lumista tasankoa.  Ohjaaja Abitolin tuttava Andrei Guallesimov edusti uutta Venäjää.  Hänen mielestään samankaltaisuuden ja massatunteiden aika on ohi, kukaan ei kaipaa Rossijaa…  Hänen kriittisiä, vanhaa retgimiä kritisoiva otteensa lipesi vain yhdessä kohdassa; hieman nostalgisin mielin Andrei muisteli entisaikojen elokuvissakäyntejä, niitä, joissa punanahkojen päällikköä esittänyt Goijko Mitic treenattu ylävartalo paljaana löi amerikankonnia turpiin ja sankari näytti muutenkin sankarilta.

 

Tämä lausahdus sai muistot tulvimaan myös meikäläisen tajunnassa.  Äkkiä nuoruuteni Goijko Mitic ratsasti jälleen…  Saksalaiset huudot ”Amerikan preerialla” kaikuivat jälleen, jugoslaavialaiset kirjoponit ravasivat, kiväärit paukkuivat..  Muistin, miten kaverien kanssa kilpailimme, kuka saisi [Ikaalisten kauppalan seurantalon] Oman Tuvan ulkoseinän lasikaapin mainoksen kaikkein komeimmista sanakareista.  Muistin, miten istuin Oman Tuvan parven eturivissä (ensimmäinen paikka vasemmalta), nojasin kaiteeseen kaksin kyynärpäin, ruuti paloi, hylsyt lensivät, samoin nuolet…

 

                               * * *

 

Perinteisen siis Fordilaisen westernin (voisi kyllä sanoa myös ”The American Way”)” savutettua lajityyppinä kypsyyden, josta Fordin Etsijöiden (1956) jälkeen oli ilmeisen mahdoton jatkaa uutta luovalla tavalla eteenpäin, moniaalla jo uskottiin lännenkertomusten kulta-ajan painuneen mailleen.  Arvailut amerikkalaisen sagan kuolemasta osoittautuivat ennenaikaisiksi ja liioitelluiksi.  Italiassa tuotetut ja pääosin Espanjassa kuvatut spagettiwesternit (”kourallinen Sergioita” eli Sergio Leone, Sergio Sollima, Sergio Corbucci) tulivat valkokankaalle 1964-1971 ja elävät nyt, pari sukupolvea myöhemmin pientä renessanssiaan. 

 

Italowesternien, ”Westerns Italian Style”, ohella tapahtui muutakin.  Huomattavasti niukemmin taiteellisin tavoittein ja tuloksin tehtailtiin hieman toisenlaisiakin eurowesternejä.  Sekä itä- että länsisaksalaiset tuotantojärjestelmät pukkasivat markkinoille Karl Mayn ja kylmän sodan inspiroimia tuotteitaan. 

 

Fassbinderin Whity, 1970, on omaa luokkaansa, näkemyksellinen laatutuote, joka on ottanut vaikutteita alan kulmakirvistä, niin Fordin Etsijöistä kuin Peckinpahin Hurjasta joukosta, ja jonka sukupuolisen virityksen langat johtavat Hawksin Red Riveriin ja Rayn Johnny Guitariin saakka.  Saksojen välisessä koitoksessa itäinen osapuoli, DDR, veti selkeästi omaa linjaansa.  Muodostui käsite itäeurooppalainen western, jossa liikuttiin ”Karl Marxin ja Karl Mayn välillä”, kuten kriitikko Gerd Gemunden artikkeli asian määritteli (Between Karl May and Karl Marx: The DEFA Indianerfilme (1965-1983), Gerd Gemunden: New German Critique, No. 82, East German Film, Winter 2001).

 

Erikoislaatuinen sivuilmiö tässä eurotuotannossa on Spede Pasasen tuottamat Speedy Gonzales, 1970 ja Vantaan hiekkakuopilla kuvattu Hirttämättömät, 1971.  Suomi-western –gengreä ei niiden eväillä vielä syntynyt. 

(Valtavirran ulkopuolisista westernien nimityksistä, katso alla: Food Westerns)

 

Derkkuwesternien erityisluonteen Gemunden määritteli seuraavasti.  Siinä missä läntisissä länkkärissä uudisasukkaat ryntäävät länteen kullan ja maan perässä, taistelevat Monument Valleyn maisemissa intiaanien kanssa elintilasta ja kaikki päättyy nopeakätisimmän vetäjän voittoon ennen kuin hän, ”kalpeanaama”, ratsastaa preerialle, Defa-filmeissä kaikki on toisin.  Näissä ikään kuin-westerneissä intiaanit ovat oikeita ihmisiä, jotka taistelevat omien oikeuksiensa puolesta, sen sijaan että olisivat joko taustalla hääriviä uhkia tai rainan todellisia konnia. 

 

Derkkulan Mustat vuoret sijaitsevat Jugoslavian Karpaateilla, cowboyt ovat saksalaisia, hevoset venäläisiä ja päivän pelastaa lopulta Gojko Mitic, melkein arjalaisen näköinen jugoslaavi tarkemmin ottaen serbi, joka ei esitä kuitenkaan uudisasukasta, cowboyta tai asemiestä, vaan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania, oikeudentuntoista, hyväsydämistä ja niin charmikasta.  Vieraillessaan Yhdysvalloissa 1990-luvulla Mitic saavutti eräänlaisen virallisen siouxpäällikön aseman esiinnyttyään lukuisissa puheohjelmissa ja televisiokanavien pukattua hänen parasta tuotantoaan. 

 

Derkkuwestern murtaa ikiaikaisia lännentarinan asetelmia, se ei ole amerikkalaisen valloittajan puolella, vaan se näkee asiat alkuperäiskansan kannalta, puolustaa intiaanien ihmisoikeuksia ja nostaa punanahat massavihollisen ja statistin asemasta keskilattialle ja sankariksi.  Tässä se sovittelee askelmerkkejä Pienen suuren miehen ja Verisen sotilaan (molemmat 1970) edelle ja jäljillekin.  Kytkentä Vietnamin sodan asetelmiin on ilmeinen. 

 

Toki gengren itäsaksalaissovituksessa myös hyödynnetään asetelman ideologisia ulottuvuuksia.  Gringoja, rautatieyhtiöitä ja USA:n valtaapitäviä vastaan keihäin, nuolin ja sotahuudoin.  Käänteiset pointit, ja niitä ryydittävä propagandistinen silaus, ovat viimeistään kylmän sodan päättymisen jälkeen tehnyt punawesterneistä elokuvallisia kummajaisia, erikoistarjouksia, joita monikin kernaasti kerran tai pari maistaa, mutta jättää lähemmän tuttavuuden sikseen.

 

Itä-Saksalaisia ”punawesternejätuotettiin DEFAn (Deutsche Film Aktiengesellschaft) Babelsbergin filmistudioilla vuosina 1965-1983 yhteensä 12 elokuvaa.  Kyse ei siis ollut mistään pikaistuksissa tai satunnaisesti tehdyistä rainoista, vaan harkittu teko, jolla oli tarkoitus.  Oikeastaan kyseessä olikin intiaanifilmit (indianerfilme) eikä varsinaiset westernit, mutta pysytelläksemme pääluokissa käytämme tässä niistä edelleen western-nimitystä.  Ulkokuvauksia tehtiin muissa Varsovan liiton maissa, Jugoslaviassa, Tshekkoslovakiassa, Romaniassa, Bulgariassa, eri tahoilla Neuvostoliitossa, mm. Mongoliassa, - ja jopa Kuubassa. 

 

Tohtori Jari Sedergren luonnehtii DEFAn roolia viisikymmenluvun puolivälissä eli ennen kuin tarkkaan valvotun yhtiön toimialue laajentui läntisten tarinoiden kentille:

 

”Viisikymmenluvun puoleen väliin mennessä DEFA kohtasi kilpailijoita kahdelta taholta. Vanhoja saksalaisia elokuvia esitettiin taas ja kilpailijaksi oli noussut myös Länsi-Saksan televisio. Vuonna 1951 DDR:ssä voitiin esittää vain yksi natsiajan elokuva ja kaksi länsisaksalaista, mutta 1954 vanhoja natsielokuvia oli vapautettu sensuurista jo 12; länsisaksalaisia elokuviakin löytyi markkinoilta jo 14. Vuonna 1952 vain yksi britti-, yksi ranskalainen ja kolme italialaista elokuvaa läpäisi sensuurin, mutta 1955 viisi brittifilmiä, 9 ranskalaista ja 10 italialaista pääsi valkokankaille. Samalla neuvostoliittolaisten elokuvien ensi-iltojen määrä laski 23:sta vuonna 1950 yhteentoista vuonna 1955. Puolueen tavoitteeksi ottama elokuvayleisöjen kasvattaminen sosialistiseen realismiin ei selvästikään toteutunut. Päinvastoin tilalle tuli ”suhteeton tarve eskapismiin, ja lopulta, roskaviihteeseen”, kuten eräskin elokuvahistorioitsija asiaa luonnehti”.;

Jari Sedergren; Sedis, blogiartikkeli ”Itäistä elämää kylmän sodan alussa”, tiistai 8.3.2005. 

 

Neuvostoliiton sotilasvallan kätilöimän ja suvereenisti kontrolloiman DEFAn alkutaivalta Sedergren kuvaa:

”Neuvostoliiton hallinto antoi DEFA:lle Saksan suurimmat filmistudiot Babelsbergistä, Tobis-Filmin Johannisstalissa ja Universum Film Aktiengesellschaftin (UFA) hallintorakennukset. Eversti Tulpanov julisti: ”DEFA-yhtiö kohtaa suuria haasteita. Suurin niistä on taistella Saksan demokraattisen rakentamisen puolesta, kouluttaa Saksan kansaa, erityisesti nuoria, todellisen demokratian ja humanismin merkitystä.”. Elokuva oli osa antifasistista toimintaa. Saksalaisten onni oli se, että eversti Tulpanov kuului ilmeisesti nk. Leningradin ryhmään, joka oli kaikkein liberaalein osa Neuvostoliiton kulttuurista, teknistä ja taloudellista intelligentsijaa, jonka Stalin hajotti vuoteen 1947 mennessä”. (Sedergren, mt).

 

Douglas Kellnerin monikulttuurisen ideologiakritiikin mukaan kuvat, hahmot, kertomukset ja symbolit ovat osa niitä teorioita, ajatuksia, tekstejä ja representaatioita, jotka oikeuttavat poliittisen analyysin ohella valtaapitävän sosiaalisen sukupuolen, rodun, etnisyyden sekä seksistisyyden käsitykseen perustuvan vallan.  ”Ideologia ariarvoistaa ja erottelee ryhmät hallitseviin ja alisteisiin, ylempi- ja alempiarvoisiin, luoden arvojärjestyksiä, jotka palvelevat valtaapitäviä voimia ja eliittejä”, Kellner kirjoittaa. (Sedergren, mt). 

 

Perinteisen westernin maisemassa tämä tarkoittaa intiaanien, leimaavasti ”punanahoiksi” nimettyjen alkuperäiskansalaisten esittämistä  rodun, ryhmän ja asemansa puolesta alisteisena, erillisenä, vihollisena ja ”niinä”.  Uudisasukkaat ja yleensä ottaen idästä tulleet ”kalpeanaamat” edustavat kansaa, valtiota, asemaltaan oikeudellisesti ja ideologisesti hegemonista, laillisia valloittajan ja saapujan oikeuksiaan puolustajia.  He ovat ”oikeustaistelijoita”, esikapitalistisia edelläkävijöitä, etsijöitä, kullankaivajia, maan ja eräalueiden valloittajia, normin kantajia, ”meitä”. 

 

Elokuvan sisimpään olemukseen, konventioihin kuuluvat yksilöllistäminen, dramatisointi, tarinan korostaminen ja inter-tekstuaalisuus.  Nämä piirteet ilmenevät myös Derkkuwesterneissä.  Vaikka itäsaksalaiset veivät elokuvan näkökulman etnisen vähemmistön leiriin, intiaanien puolelle, syntyi kuitenkin draaman myötä heimojohtajien siis intiaanipäälliköiden hahmoja, niistä ylimpänä kulloisessakin roolissaan tähteillyt Mitic.  Tähtikultin syntyä ei mitenkään dramaturgisesti tai roolituksin pyritty torjumaan tai murtamaan.  Tässä suhteessa itäwestern kulki tasan läntisen lajityypin polkuja.

 

Elokuvan aseman kulttuurisena ja poliittisena välineenä kylmän sodan oloissa tri Sedergren näkee identtisenä, molempien blokkien omiin tarkoituksiinsa omimana :

”Elokuvan tuoman kokemuksen valossa läntisen imperiumin ideologia oli vientitavaraa, vaikka sillä oli taloudellisiakin tavoitteita. Toisin sanoen elokuvan ulkosuhteita määrittelivät talouden ohella myös kulttuuri-imperialistiset tavoitteet. Tämä ilmiö ei ollut kylmän sodan keksintöä vaan juontuu elokuvan historiassa ainakin ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Idässä elokuviin liittyvät kulttuuri-imperialistiset pyrkimykset määrittyivät vähemmässä määrin suhteessa talouteen. Elokuvien valmistaminen määriteltiin sosialistisen tuotannon muodoksi, joka oli ainakin periaatteellisella tasolla kommunistisen puolueen ohjauksessa sekä tuotannon että sisällön puolesta. Mahdollisimman lyhyesti sanoen idän imperiumin päämäärät elokuvien kohdalla olivat kulttuurisia ja poliittisia.  Ideologinen hegemonia ei välttämättä ollut selvä asia. Ideologioista kamppailtiin paitsi imperiumien ulkopuolella myös poliittisen ytimen ja poliittisen sfäärin sisällä. Esimerkiksi idän imperiumin ulkopuolella oli monia eri muotoja saanut “amerikanisaation” (eli amerikkalaistumisen) vastustaminen, jolloin “amerikkalaisuus” asettui Euroopassa usein “kansallisen identiteetin” vastapainoksi, sekä suoranainen “antiamerikkalaisuus”, jolla oli varsin usein ideologinen yhteys idän imperiumin ideologisuuteen, vaikka eurooppalaisen fasismin amerikanvastaista perintöä ei voi tässä sulkea pois.”

 

Tähän nelikenttään asemoituna Yhdysvaltain (ja meksikon) 1800-luvun historian keskeisten saagojen hyödyntäminen elokuvataiteen aiheina kylmän sodan DDR:ssä lienee nähtävä ensisijaisesti pyrkimyksenä torjua populaarien amerikkalaisten westernien aiheuttamaa ”amerikanisaation” uhkaa ”vastatulia” eli omaa western-tuotantoa harjoittamalla siihen impattuine omine kulttuurisine, poliittisine ja ideologisine virityksineen.  Muitakin tavoitteita tuotannolla taatusti oli, tai niitä ainakin saavutettiin.  DDR-westernin suosiosta, levikistä ja kulttuurisesta asemasta ei Suomessa juurikaan olla jyvällä.  Eikä tuon lajityypin suurinta tähteä, Gojko Mitic ´iä juurikaan noteerata, vaikka hän Varsovan liiton maissa saavutti kiistämättömän kulttiaseman. 

 

Mitic`in jättämästä merkittävästä kulttuurisesta jalanjäljestä mitä mainioimman yksittäisen esimerkin tarjoaa ranskalaisen Anne Abitbolin dokumenttielokuva Hotelli Rossija, LA-Films, Ranska 2008.  Se on persoonallinen kuvaus Kremlin kyljessä Moskovassa 40 vuotta seisseen maamerkin, tuhansia ja taas tuhansia vieraita, tähtiä, mediaväkeä, poliitikkoja ja turisteja majoittaneen hotellin noususta 1967, toiminnasta ja tuhosta 2007.  Annen tuttava Andrei Guallesimov edustaa uutta Venäjää.  Hänen mielestään samankaltaisuuden ja massatunteiden aika on ohi.  Hän ei kaipaa Hotelli Rossijaa, hän ei kaipaa vanhaa systeemiä eikä sen edustajia.  Itse asiassa ainut vanhaan järjestelmään liittyvä, jolle hän lausuu myönteisiä sanoja on itäsaksalainen lännenelokuva, ja sen suuri tähti Gojko Mitic.  Andrei muistaa tämän riisutun ylävartalon, hyvin harjoitetun. 

 

Tony Jerrman kirjoittaa (Presso 24.3.2007: Jenkit murhaavat jaloja intiaaneja, elokuvainfo) totesi lajityypistä:

”Sosialistisen aatteen palon ajamana itäsaksalaiset länkkärit kääntävät tutu asetelmat päälaelleen.  Elokuvissa intiaanit kuvataan luonnonlapsina, jotka nauttivat elämästä ilman kapitalistista hapatusta.  Pahisten osa sälytetään imperialistien harteille, ja ilkeimmät riistäjät tunnistaa ökypitkistä sikareista.

Kommunistisen yhteiskuntapropagandan mukaisesti liikemiehet ja ratsuväkeläiset kyykyttävät rauhanomaisia intiaaneja.  Punanahkoja skalpeerataan armotta, ja lapset, naiset sekä vanhukset ovat teurastuksen suosituin kohderyhmä”.

 

Derkkuwesternien kasvupohjasta, 1920-1930 –lukujen saksalaisista lännenelokuvista on käyty netissä keskustelua (Elokuvat Uudessa Euroopassa, 2007):

Nimimerkki ”Puoluesihteeri” kirjoitti sivustolla ”Valtakunta – Kokonaisvaaltainen foorumi” 8.5.2007;

 

”Ei kenties ole kovin hedelmällistä kääntää tosimaailman ohjaajia suoraan vaihtoehtohistoriaan. Todennäköisesti tässä maailmassa kuuluisuuteen pääsisivät aivan eri ihmiset. Joitain herkullisia mahdollisuuksia tosin on: Stalinin viimeisistä päivistä Moskovassa saisi erinomaisen draamaelokuvan.Toiseksi, tiesittekö sitä että saksalaisissa westerneissä (niitä tehtiin 30-luvulla todella paljon) intiaanit esitettiin rosseaulaisina “jaloina villeinä” ja rodullisesti puhtaampina, kuin Yhdysvaltain ahne, dollareita palvova sekakansa. “Kalifornian Keisarissa” intiaanien tiipiit oli vielä koristeltu hakaristiornamentein…

Saksalaisissa 30-luvun westerneissä oli aivan toisenlainen arvomaailma kuin amerikkalaisissa lännenelokuvissa. Lännessä sankari oli yksinäinen heeros ja kulta se, mitä tavoitellaan. Saksalaiselokuvissa kulta ilmenee miltei aina pejoratiivisessa merkityksessä, sen tarvoittelu vie kaikki turmioon. Menestys kumpuaa vain terveeltä blot & boden -pohjalta, eli kova työ ja erityisesti maatyö on se, joka kannattaa ja pyssysankarit esitetään turmeltuneina bandiitteina, jotka haaskavat rahansa viinaan ja mustiin huoriin…”

 Goijko Miticin paluu

 

Yle Teeman Kino Into-sarjassa esitettiin keväällä 2007 ”mielenkiintoisia elokuvia”.  Neljän Gojko Mitic –elokuvan lisäksi mukana oli mm.  Preerian Elvis (Sing, Cowboy, Sing, DDR 1981), jossa miespääosassa esiintyi Dean Reed, ”Punainen Elvis”, Itä-Saksaan loikannut amerikkalainen folk-laulaja, joka saavutti hänkin vankan kulttimaineen sosialistisessa viihdewesterneissä, joskaan ei Gojkon asemaan yltävää.  Ennen loikkausta hän oli ehtinyt luoda menestyksellistä uraa niin Etelä-Amerikassa kuin Italiassakin.  Poliittisena aktivistina hän otti monin tavoin kantaa rauhan puolesta ja USA:n imperialismia vastaan – eräänlainen kulttuuripakolainen tavallaan.  Dean Reed kuoli 1986 ja Tom Hanks tuotantoyhtiöineen suunnittelee tiettävästi hänen elämästään elokuvaa.

 

Saksassa on sanonta: - Punaisen miehen paras kaveri elää Saksassa, idässä ja lännessä…

Die besten Freunde des roten Mannes leben in Deutschland, Ost wie West. Und das nicht erst seit Karl May: Generationen wuchsen mit den Büchern und Filmen um Winnetou …

 

Gojko Mitic

CV;

s. 13.6.1940 Strojkovice, Leskovac, Etelä-Serbia, Jugoslavia.  Jugoslaviassa syntynyt serbialainen, joka on lähinnä Saksassa luonut uran elokuvanäyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, stuntmiehenä.  Myös teatterirooleja. 

 

Mieskohtaisia tietoja:

pituus: 180 cm

paino: noin 83 kg

hiukset: mustat, charmanttia harmaata ohimoilla

silmät: tummanruskeat

harrastukset. valokuvaus, urheilu eri muodoissaan, surfaa, hölkkää, ui

lempinäyttelijä: Jean Gabin

lempisäveltäjät: Mozart, Beethoven, Tschaikovski, Chopin

lempiruoka: kala, mieluiten itse valmistettuna – ja pyydettynä

lempilause: minä rakastan kaikkia

 

Isä Zivojin Mitic taisteli partisaanina Titon joukoissa toisen maailmansodan aikana ja toimi sodan jälkeen maanviljelijänä.  Gojko harrasti nuoresta pitäen eri urheilumuotoja.  Vuonna 1961 hänet pestattiin stuntmaniksi eräisiin italialaisiin ja englantilaisiin elokuvahankkeisiin.  Erikoisrooli oli vähäpätöinen osa pari vuotta myöhemmin Arthur Braunerin tuottamassa Karl May –filmissä Old Shatterhand.  Pian raamikas ja urheilullisen reipas nuori mies kuitenkin ”löydettiin” huomattaviin intiaanirooleihin.

 

Ura jatkuu voimallisena ja maine kultti-intiaanina näyttää vahvistuvan 2000-luvun edetessä.  Oma lukunsa on Bad Segebergissä vuosikymmenestä toiseen pyörivä Karl Mayn tuotantoon perustuva Winnetou –spektaakkeli, jonka henki ja ydin Mitic, mies, johon ”jalo villi” henkilöityy, on ollut vuodesta 1992 lähtien (1992-2008 ja edelleen..).  Vaikka konkarinäyttelijä onkin halunnut muitakin rooleja, niin elokuvissa, televisiossa kuin näyttämölläkin, ovat ne jääneet vähäisiksi ja ratkaisevalla tavalla hänen maineensa perustuu suuriin persoonallisiin intiaanirooleihin.  - Kenties ”ainut väärentämätön tähti”, joka on luonut itäsaksalaiseen Kinoon outoa hehkua, näin on Mitic´ia luonnehtinut hänen pitkäaikainen työtoverinsa, ohjaaja Gottfried Kolditz. 

Mitic asuu Berliinissä.

 

                                            *

 

Berliinin muurin murtuminen 1989 ja Saksojen jälleenyhdistyminen 1990 vei pohjan kylmän sodan aikana vaikuttaneilta vastakohtaisuuksilta ja niiden heijastuksilta politiikassa ja kulttuurissa.  Westernien suosiota ei aikojen muuttuminen järkyttänyt vähääkään. 

 

Michael ”Bully” Herbigin ohjaama Der Schuh des Manitu, 2001, on suosituin saksankielinen elokuva kautta aikojen.  Kun Saksan yleisradio esitti sen tv:ssä, kokonaiskatsojamääräksi laskettiin 12,2 miljoonaa katsojaa (The broadcast television premiere of this film earned German broadcaster Pro 7 the highest rating in its history (12,2 million viewers, 32%).).  Apashipäällikkö Abahachi ja hänen veriveljensä Ranger valvovat rauhan ja oikeuden säilymistä Villissä Lännessä.  Luottamuksen ja petoksen ilmapiirissä taistellaan ja taustalla häämöttää myyttinen Manitun Kenkä, aarre, joka muuttaisi kaiken..

 

Vuonna 1985 valmistuneen Otto – Der Film –elokuvan (Otto –niminen nuori mies tulee ala-Saksista Hampuriin luomaan tulevaisuutta) väitettiin saavuttaneen aikanaan 14 miljoonaa katsojaa, mutta yleisömäärien laskenta, etenkin DDR:n puolella lienee ollut tulkinnanvaraista. 

                                            *

Ihka oma kysymys on saksalaisen lännenkirjallisuuden isähahmon Karl Mayn rooli saksalaisessa kulttuurissa.  Mikä Mayn kirjallisesti hieman kapoisissa teoksissa niin vetoaa saksalaiseen mieleen, että May-faneja löytyy 1920-luvun natseista aina Hitleriin, 1960-luvun DDR-apparatchnikeista 2000-luvun Osseihin ja Wesseihin?…  Hitlerin väitetään julistaneen, että Karl May kuuluu jokaisen kunnon SS-miehen reppuun.  Kukahan tämän selittäisi minulle?

 

Gojko Mitic, Filmografia:

 

1963:                      Old Shatterhand

1964:                      Winnetou 2. Teil.

1964:                       Unter Geiern.  Gojko Mitic´in ensimmäinen suuri intiaanirooli episodielokuvassa.

Nimi esiintyi krediiteissä puolittain saksalaistettuna: ”Georg Mitic”.

1966:                      Die söhne der Grossen Bärin (Suuren karhun poika).  DEFAn ensimmäinen

intiaanielokuva.  Mitic´in ensimmäinen päärooli intiaanipäällikkönä.  Myyttisiin

mittoihin nouseva taistelu kullasta Black Hills –vuorilla kotipaikkojaan puolustavien

intiaanien ja valkonaamojen kesken.  Tämä elokuva käynnisti menestyksekkäimmän

sarjan Itä-Saksan elokuvahistoriassa.  Ja Mitic´istä tuli lajityypin suuri positiivinen

sankari, jalon ja urhoollisen intiaanipäällikön ruumiillistuma.  Mitic teki

vaativimmatkin rooliensa vaatimat temput ja loikat aivan itse, ilman sijaista tai

stuntmania.

”Kenties ainut todellinen Tähti” (Kolditz, 1995).

1966:                      Chingachgook, die grosse Schlange (Suuri käärme).  Perustuu James Fenimore Cooperin romaaniin The Deerslayer (one of The Leatherstocking Tales) suom. Hirventappaja, vuodelta 1841, joka on osa suosituista Nahkasukka-sarjasta. 

                      J. F. Cooper kuvaa Hirventappajan ulkoista olemusta:

“Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies.  Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit (indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa.  Hänen kasvoissaan olisi tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei olisi ollut jotain semmoista, mikä harovin oli vetämättä puoleensa sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän luottamuksentunteen vaikuttaa.  Hänen kasvoinsa juonteissa kuvastui nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päättäväisyyden ja lämpimän tunnollisuuden kanssa”.  Positiivinen sankari siis jo ulkoisen habituksensa perusteella, vaan ei täysin Mitic´in voimailusaleilla vankistetun lihasvoiman mukainen vaan – enempi ”soleva”.

1968:                      Die Spur des Falken (Haukan jälki).  Eletään vuotta 1875 ja jälleen taistellaan maasta ja kullasta Dakotan Balck Hills –vuorilla.  Elokuvaa kuvattiin Georgiassa, Kaukauksella jopa 2400 metrin korkeudessa.  Tietokoneanimaatioita ei todellakaan käytetä.  Seurauksena joitain teknisiä haasteita mm. preerialla einehtivien biisonien esittämisessä.  Paikoittain                       ”plastiikkisten biisonien hahmot muistuttavat kiusallisen selkeästi muovisia biisoneita”, kuten eräs saksalainen kriitikko on todennut. 

Repliikkejä: - ”Tappakaa heidät kaikki!” [intiaanit]  - ”Se ei ole huono ajatus…”.  Spur des Falken on eräs rautaesiripun takana tuotetuista westerneistä, erikoislaatuisen gengren edustaja, pääroolissaan jälkeen jugoslaavialainen Gojko Mitic, jolla aiemmin oli kokemusta länsisaksalaisista Karl May –filmatisoinneista.                               Spur des Falken tietää miten toiminta pidetään liikkeellä, sen kuvaus on eloisaa ja värikylläistä, hyvää käsityötä kaikenkaikkiaan.  Sen ansaittu menestys johti                              Weisse Wölfen tuotantoon vuotta myöhemmin.” [markkinointiesittelystä].

Pääosassa höyryää edelleen urheilullinen DEFA:n vaki-intiaanipäällikkö Gojko Mitic. 

1969:                      Weisse Wölfe (Valkoinen susi), DDR-JugoslaviaNuori intiaanipäällikkö kostaa

                      valkonaamoille vaimonsa surman.  Valkoinen mies käyttää väkivaltaa, petoksia ja

                      kieroja lakeja työntääkseen Dakota-intiaaneja kauemmas länteen.   

1970:                      Tödlicher Irrtum

1970:                      Signale – Ein Weltraumabenteur (Science Fiction).

1971:                      Osceola

                      Vaikka Mitic´in saksankieli onkin sujuvaa, kaikki intiaanifilmit synkronoitiin, koska

                      havaittava aksentti olisi synnyttänyt vaikutelman intiaanien diskriminoinnista, arveli

                      muuan saksalainen kriitikko.

1972:                      Der Mann, der nach Oma kam

1972:                      Tecumseh

1972:                      Das Geheimnis der Anden, (TV), sivurooli seikkailusarjassa.

1973:                      Apachen, DDR.  Suom. Punaisen veren huuto.  Käsikirjoitus. Gojko Mitic ja

Gottfreid Kolditz.  Pääosa: Gojko Mitic.   Kierot bisnesmiehet teurastavat

                      punanahkoja saadakseen haltuunsa apassien mailla sijaitsevat luonnonvarat.

                      Verilöylystä selvinneet soturit suunnittelevat kostoa aatteellisessa propaganda-

                      westernissä.  Filmin krediittien mukaan elokuva perustuu alkuperäisiin

dokumentteihin ja tapahtumiin Meksikon – USA:n sodan 1846-1848 alkuvaiheissa.

1974:                       Ulzana, DDR-Neuvostoliitto.  Kierot valkonaamat eivät kaihda keinoja viedessään

                      intiaanien viljelysmaat scifi- ja western-spesialisti Gottfried Kolditzin anti-

                      imperialistisessa kostoseikkailussa.  Vertaa Robert Aldrich´in ohjaukseen, USA 1972,

                      jossa pääosassa Burt Lancaster.

1974:                      Visa fur Ocantros, (TV), sivuosa seikkailuelokuvassa.

1975:                      Blutbruder, DDR.  Suom. Veriveljet.  Elokuva perustuu vuoden 1864 verilöylyyn

Cheyenne kylässä Sand Creekissä.  Raakuuksien järkyttämä sotilas pakenee

                      jenkkiarmeijasta Cheyenne-kylään tehdyn verilöylyn jälkeen.  Mies ratkeaa

                      juomaan, mutta intiaanipäällikkö kasvattaa hänestä vapaustaistelijan.  Yhdessä

                      he jatkavat rintarinnan taistelua Cheyennien oikeuksien puolesta.

1977:                      Ich Will Euch Sehen, näytelmäelokuva antifasistisin teemoin.

1978:                      Severino

1978:                      Ich will Euch sehen

1980:                      Archiv des Todes (13-teilige Fernsehserie)

1980:                      Alma achafft alle

1981:                      Der lange Ritt zur Schule

1982:                      Der Scout.  Vladimir Georgiev, s. 1960 Varna, Bulgaria, stuntnäyttelijä yli 30

elokuvassa, akrobatia- ja                       showratsastaja, toimi avustajana filminteossa.  Hän asuu

nykyisin Suomessa ja toimii alan opettajana ja esiintyy shownäytöksissä, kouluttaa

käytöshäiriöisiä hevosia, esiintynyt myös Suomen tv.ssä.

1982:                      Max Bleibt am Ball

1986:                      Das wirkliche Blau

1988:                      Präriejäger in Mexico (tämä on toistaiseksi Mitic´in viimeisin intiaanirooli).

1993:                      Burning Life

1996-1997:                      Verbotene Liebe

1999:                      Helden wie wir

2002:                      Planet B: The Antman

2002:                      Schloss Einstein

2006:                      Ein starkes Team

2007:                      Tierärztin Dr. Mertens

2008:                       Esperanza

2007:                      Forthaus Falkenau 2 Folgen

2008:                      Wege zum Gluck als Dr. Tecumesh (6 Folgen)

2008:                      Kustenwache (folge 144: Die Abrechnung) als Leo Graf

2008:                      Entfuhrt – Ich hol dich raus (als russischer Energieminister Sokurov).

 

Teatteri:

1975:                      Spartacus im Harzer Bergtheater in Thale

1992-2006:                      Karl-May-Spiele Bad Segeberg als Winnetou.

”Mikä ilmeinen Winnetou Mitic onkaan, mikä sekoitus kovuutta ja

omapäisyyttä, päättäväisyyttä ja energiaa… Goijko Mitic on alati intiaanien sankari,

epäitsekäs ja itsetietoinen, vainottu ja metsästäjä yhtäaikaisesti”, (Wehrstedt, 1996).

 

DDR:n intiaanifilmit saavuttivat käsittämättömän suosion kaikissa itäeurooppalaisissa maissa, sekä niiden ohella myös aasialaisissa, arabimaissa ja afrikkalaisissa maissa.  Samalla Mitic kohosi suosikiksi ja DDR:n kärkivientituotteeksi.  ”Tämän näyttelijän suosio on valtaisa.  Oikeamielisyys,

fyysisyys, rehellisyys ja pelottomuus – yhdessä romanttisen seikkailijan kanssa – luovat yhden ja ainoan kaverin, satukirjasta tutun”, (Margit Voss, Dild Zeitung 21.5.1974).

 

Ajantasainen (15.12.2008) Goijo Mitic –filmografia osoittaa, että hänen työansionsa käsittävät kaikkiaan 85 teosta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Näitä derkkuleffoja sanotaan myös Osterneiksi. Niitä voi tilata kotiinsa, mulla on muutama.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset