Veikko Huuska

Miten kauan ihminen voi valvoa?

Ei tänne nukkumaan ole tultu!

 

Miten kauan ihminen voi tulla toimeen ilman unta ja säilyttää toimintakykynsä?

 

Paikoillenne

 

Meitä oli 16 miestä aliupseerituvassa, Hennalassa, kerran 1970-luvun alussa.  Kuusitoista tyyppiä, eräs heistä tapasi herätä viideltä, siis tuntia etuajassa.  Hän ei malttanut jäädä alalleen lojumaan, vaan ryhtyi herättyään pinkkailemaan kamppeitaan.  Tämä aiheutti ärtyneitä huomautuksia.  Tuo kaveri oli ollut VR:llä töissä, tottunut heräämään kukonlaulun aikaan, ja osasi luetella kaikki VR:n pysäkit Tampereen ja Helsingin välillä.  1970-luvun alussa niitä oli uskomattoman paljon, hauskoja nimiä, Suomen kieli on rikas.  Pojalla oli vankka peruste touhulleen: ”Ei tänne nukkumaan olla tultu”, hän sanoi aina.  Hän tarkoitti Armeijaa.

 

Valmiit

 

Luin lauantain hesarista, miten erä neurologi todisti, että ihminen kuolee jos hän ei saa nukkua.  Kuolema tulee noin viiden vuorokauden unettoman ajan jälkeen.  Aloin muistella eräitä pitkiä valvottuja päiviä nuoruudessa.  Armeijassa me tiesimme, että kun ”tilanne oli päällä”, mies pystyi valvomaan viikon verran, ja toimimaan juuri niin kuin piti.  Siis lähes nukkumatta, hyvin pienin, tunnin-parin vuorokautisin unin.  Kolme vuorokautta meni ihan noin vain, ilman silmällistäkään.  Emmekä me kuolleet.  http://nyt.fi/20130719-toimittaja-valvoi-niin-kauan-kuin-pystyi-naekoekyky-haemaertyi-ja-muisti-meni/  

 

Nyt

 

Seurantamielessä pidin unituntikirjaa vuoden 1984 kertausharjoituksista, joissa toimin joukkueenjohtajana, ja tilanne oli päällä koko ajan.  Laskelmieni mukaan nukuin viikon aikana 11 tuntia.  En yhtään enempää.  Ensimmäisenä yönä en nukkunut lainkaan, sillä minulla riitti töitä ihan tekemiseen asti koko ajan, kuvittelin ensin ehtiväni horaista pienet tirsat jossain vaiheessa, mutta aamuyöhön mennessä sellaista tilaisuutta ei tullut, ja sitten ei oikeastaan nukuttanutkaan, kun alkoi jo kehitellä seuraavan päivän käytännön toimia: miettiä, miten päivä etenee, minulla oli se kyllä paperilla edessäni, mutta kolmenkymmenen miehen ja rekkalavallisen sotakaluston järjestäminen ja johtaminen – siinä oli paljon mietittävää, ja sitten kun äijät heräsivät, tilanteiden vyöry ja eteneminen kaikilla toiminnan lohkoilla piti tiukasti pelissä mukana.

 

Tokana yönä pääsin hieman oikaisemaan puolijoukkueteltassa, mutta ensin meni tunteja nuorehkon miesporukan – eri puolilta Läntistä sotilasaluetta komennettuja hemmoja – jorinoihin ja juttuihin, joilla luotiin porukan atmosfääriä ja selitettiin maailmaa, josta väihäinen osa oli tämä harjoitus.  Sitten yö eteni pataljoonassa käskettynä ja kirjaamassa käskyjä (hiilipaperi tai sprii-monisteita ei tässä organisaatiossa tunnettu).  Aamuyöstä pääsin nauttimaan parin tunnin verran unen maidonpehmeästä kupista, mutta heräsin kylmään, luita särkevään kylmään, kipinämikko oli nukkunut tai vaihtaja kellahtanut sijalleen edellisen hyrähtäessä uneen… Anyway, nousin virittelemään kaminaa – tämä tapahtui marraskuussa – ja sen jälkeen aina joku porukka oli valveilla ja pidimme juttua yllä, niin että unista ei puhettakaan, ja sitten jo taas pitikin lähteä karttalaukku kupeella liikkeelle.

 

Seuraava yö oli marssiyö Keuruulta Niinisaloon, kaikkine hommineen.  Ei unta.  Sitä seuraava taistelujen yö Niinisalon sumuisilla kankailla, olisin sitten lopulta päässyt nukkumaan, mutta eksyin aivan naurettavan lähellä komentotelttaa, harhailin puolitokkurassa nyppylältä nyppylälle, ja olin vihdoin aivan sekaisin, mutta en viitsinyt mennä vieraisiin telttoihin, koska tiesin, että lähetti toisi käskyt omaan telttaamme, joten etsin sitä – kunnes lopulta löysin.  Ajan ja paikan ja tilanteen taju alkaa jossain vaiheessa sumeta, ja niinisalolaisen kankaan yöusvien käärimä taikamaailma edesauttaa tätä vaihetta.

 

Tähän väliin kerron, että kyseessä oli ns. pitkä harjoitus, jossa harjoituksen toteuttajana toimi Taistelukoulu, ja me perustimme paikallispuolustukseen kuuluvan pataljoonan (Ikaalisten), ja perustamisen jälkeen suoritettiin 1300 miehen keskitysmarssi, asettuminen taisteluryhmitykseen ja tietyt sotatoimet, puolustuksen, viivytyksen ja hyökkäyksen muodossa.  Toimin raskaan sinkojoukkueen johtajana.  Jos joku sotaväkeä tunteva nyt ajattelee, että kyllähän sitä kelpasi tukiasemuodon joukkuetta johtaa, eihän se nyt mitenkään operoi, mitä nyt vähän paukuttelee harjoituskranaatteja kun viitsii, niin voin sanoa, että mikään ei ole etäämpänä todellisuudesta kuin tuo.  Joukkue ja sen osia alistettiin alinomaa jalkaväkiyksiköille, mikä tiesi menoa ja rientoa, aivan kuin alistettujen joukkojen miehet tietävät.  Mene sinne, tule tänne, tee sitä tai tätä!  Pitäisi joskus tarkemmin muistella noita päiviä ja öitä.

 

Sitten tuli yö, jolloin sain aivan oikeasti nukkua.  Nukuin peräti 4 tuntia.  Näin sanoo tiukka reserviläisen kirjanpitoni.  Uskon siihen: en halunnut fuskata, en vetää ala- enkä yläkanttiin. 

 

Yhteensä 11 tuntia

 

Näin homma meni.  Ja viikon päätteeksi kirjanpitoni näyttää: 11 tuntia unta.  Paluumarssilla Keuruulle oli komentoautossa kouluttajamme, kapteenikurssilaisen yliluutnantin ja kuskin kanssa.  Yliluutnantin nimi oli sama kuin tuolloin tunnetun ravihevosen, joten tietysti kysyin, onko havaittavissa sukulaisuutta.  Matkan edetessä havahduin kouluttajan töytäisyyn, roikuin näet turvatöissä sen kummallisella korkkiruuviilla (turvavyö antoi perään kun hitaasti mutta varmasti voivuin alas eturoikuntaan).  Kun tämä oli toistunut noin puolentusinaa kertaa, kusi (varusmies) huusi: herra vänrikki, herätkää, teidän pitää johtaa tätä kuljetusta.  Viimeinen mitä kuulin, oli yliluutnantti Kähön lempeä huomautus: Vänrikki on väsynyt, vänrikki saa nukkua.  Aloin hitaasti mutta varmasti valumaan valjaideni varaan.  Ja tähän pisteeseen lopetin myöskin uni-pöytäkirjani.  11 tuntia viikossa, unta, tuota eliksiiriä, maidonpehmeää pumpulia. Enkä edes tullut hulluksi. 

Pää ei ollut kipeä, hieman perustahneutta oli havaittavissa, mutta juttu luisti kun sotkussa joimme joukkueen kanssa kotiuttamiskahvit ja –munkit, jotka tarjosin pojille.

 

Yleensä tällaiset kokemukset pyritään mitätöimään väittämällä, että nukuit kuitenkin, eli et edes huomannut, miten nukuit välillä.  Mutta tässä(kin) tapauksessa nuo väitteet kilpistyvät reaalitodellisuuteen: olin toiminnassa, joten en voinut tehdä töitä ja täyttää käskyjä nukkuen, vaan olin varmuudella valveilla.  Joskushan sotilas voi esim. nukkua aivan epäluonnollisissa asennoissa ja tilanteissa, muun muassa laskiessaan hiihtävän joukkonsa kanssa hiemankaan pitempää loivannetta.  Itselläni on kokemuksia (varmaan monella muullakin) nukahtamisesta polkupyörämarssilla..  Tuolloin tosin on kyse vain joitakin sekunteja kestävästä napanterista… Unen lyhyyden takaa tasapainon menetys…  Eräs oppilastoverini nukkui sateisessa metsässä raskaan singon putken päällä, jne. – Mutta se, että tilanteessa, jossa henkilö on vastuullisessa asemassa, ja tehtävät painavat, nukkuminen on totaalinen mahdottomuus, ja vain huolehtivien läheisten avulla ja järjestelyillä (joskus omallakin) upseeri saattaa nukkua tunnin tai kaksi – ja sitten taas remmi päälle.

 

Loppu

 

Kun tilanne on päällä, miestä pitää pystyssä ja liikkeessä tehtävä, siitä koettu vastuu, jännitys ja pelko.  Siviilissä en koskaan ole kokenut mitään vastaavaa, joskus lehteä tehdessä olen raa´an kahvin voimalla ponnistellut aamusäkeisiin asti, kunnes rääpäle on ollut kasassa.  Mutta muuten siellä ei koskaan ole tarvetta eikä tilaisuutta vastaavaan, kuin intissä.  Sanotaan eversti Ehrnroothin valvoneen käytännöllisesti katsoen läpeensä Siiranmäestä Äyräpään sillanpään lopulliseen menettämiseen asti.  Se tekee toista viikkoa, välillä pervitiinin ja välillä morfiinin voimalla, lyhtyä sytyttäen ja sitä sammuttaen.  Ei siis ihme, että hän lopulta oli niin kypsä, että ammututti 6-tuuumaisilla täydet lastit Äyräpään kirkonraunoihin, jossa tiedettiin (ja nähtiin) olevan sinne vetäytyneet viimeiset suomalaiset.  Olen tavannut tuon suomalaisen porukan nuorimman jäsenen, vain 17-vuotiaan Mikon, joka on seikkaperäisesti kertonut mitä tapahtui.  En mitenkään voi pitää häntä luuserina, vielä vuosikymmenten jälkeen hän manasi ”kauniin-Aadolfin”, joka haukkui heidä valmiiksi, kun lähetti vaihtoon Suvannon yli sillanpäähän, ja vielä ammututti kuusituumaisilla päälle.  Sotavankileirin kautta Suomeen (laitan tänne joskus hänen haastattelukertomuksensa, voin luvata että se on kiinnostava), ja työttömyyden ja sopeutumisongelmien kautta Yhdysvaltoihin, ja siellä menestyväksi urakoitsijaksi – siinä tie, jonka edessä nostan lakkiani.  Ymmärrän hänen lausuntonsa Ehrnroothista.  Ymmärrän E:n työt ja toimet.  Kannatti panna hanttiin, vaikka hinta kova olikin.  Hanttiinlaiton vaihtoehto olisi ollut vielä kovempi.

 

PS.

Katson sotilaspassistani:

Valmistava harjoitus: 26.-29.9.1984: TamLSpE; 4 vrk.; Kivääripataljoona, erikoishenkilöstö, Kertausharjoitus.

 

Kertausharjoitus, pataljoonan perustaminen: 9.-20.11.1984: Taistelukoulu; 12 vrk.; Kivääripataljoonan kertausharjoitus, Raskassinkojoukkueen johtaja: Hyvä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Jari Nyberg

Kyllä valvominen hyvin onnistuu kun on pakko. Itse en ole armeijaa käynyt, vaan olin aikanaan siellä sisäministeriön joukkojen puolella. Siellä avantouinnit ja tuollaiset viikon valvomiset olivat käytännössä jokaisessa sotaharjoituksessa rutiinia.

Viikon valareissulla tuli nukuttua 7 tuntia, joista ruhtinaalliset 4 saimme nukkua juuri ennen valaa. Tuo tauko olikin varsin järkeenkäypää, sillä pökränneitä valanvannojia olisi varmaan muuten ollut huomattavasti enemmän.

Olotila oli muutenkin varsin vinkeä. Kun räpäytit silmiäsi, niin tunsit yhtäkkiä olevasi aivan toisessa maailmassa. Itse tunsin noissa silmäluomen räpäytyksissä olevani paikallisessa juottolassa jallucolan parissa. Olotila kun oli juuri sellainen.

Kaiken kaikkiaan näin jälkikäteen ajateltuna se oli varsin erikoinen kokemus, joka taatusti jäi mieleen. Nukkuminen näyttääkin olevan sellainen taiteenlaji, että kyllä se näyttää tarvittaessa onnistuvan vaikka silmänräpäyksenkin ajaksi.

William Green

Olen tavannut ihmisiä jotka ovat väittäneet valvoneensa yli viikon. Kemiallisesti, stimulanteilla. Harhoissaan ovat mutta pää yleensä kestää jotenkuten. Sydän pettää ennen pitkää. Tässä vähän suomalaista sissisotahistoriaa ja metamfetamiinipsykoosia:

" Seuraava muistikuva hänellä on seuraavana aamuna sadan kilometrin päässä. Hän on eksynyt partiostaan, eikä hänellä ole ammuksia eikä ruokaa. Alkaa todellinen selviytymistarina.
Seuraavien päivien aikana Koivunen pakenee venäläisiä partisaanijoukkoja, eksyttää ne, haavoittuu miinasta ja räjähdyspanoksesta sekä viruu viikon lumikuopassa odottamassa apua. Hiihtokilometrejä Koivuselle kertyy parinkymmenen asteen pakkasessa reilut 400. Kahden viikon aikana hänen ainoa ravintonsa on männynkasvaimet sekä yksi raakana syöty kuukkeli.
Kun hänet saadaan lopulta pelastetuksi sairaalaan, hänen sydämensä lyöntitiheys on lähes 200 kertaa minuutissa. Paino on pudonnut 43 kiloon.
Aimo Koivusen kertomus omasta seikkailustaan on osa kotimaista sissisotahistoriaa. Mutta aikakirjoihin tarina menee toisestakin syystä: Koivunen on yksi ensimmäisistä suomalaisista piriövereiden vetäjistä - vaikkakin kyseessä oli tahaton yliannostus."
http://www2.hs.fi/uutiset/juttu.asp?id=20020526ER2

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Armeija simuloi valvomisella sitä stressiä, joka todellisessa sotatilanteessa syntyy kuolemanpelosta. Koska koulutettavia ei rauha aikan oikeastaan mitenkään voida saada tuntemaan pelkoa, niin valvottamalla, rasittamalla, vilussa ja nälässä pitämällä saadaan jonkun verran jäljiteltyä tilannetta todellisissa taisteluissa.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Kun on juonut alkoholia riittävän pitkän putken, niin kun juominen katkaistaan, niin seurauksena on usein kyvyttömyys nukkua. Tällaiseta valvomisesta tulee vakavia lääketieteellisiä haittoja, ja siksi tällainen unettomuus tulee katkaista tehoavalla lääkityksellä.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"Miten kauan ihminen voi tulla toimeen ilman unta ja säilyttää toimintakykynsä?" Yksilöllinen juttu, mutta varmasti jonkinlainen keskiarvokin on olemassa. Jo pelkkä toimintakyvyn määritteleminen on vaikea asia.

Armeijamuistoista sen verran, että hyvin nukutti! Kovapanosammunnoissa uinahdin eräällä tauolla niin syvään uneen, että vasta ilmatorjuntajaoksen tulitus sai minut hereille. Toinen rokuli sattui sissiharjoituksessa, jossa vihollisen hyökkäys, sen johdosta tehty hälytys, sekä teltan lähistöllä käyty taistelu menivät kaikki minulta autuaasti ohi. Kun ryhmä palaili telttaan, minä jostain syystä havahduin: "Täh?"

A.A. Remes

Ihmiselle ovat tärkeimmät asiat seuraavassa järjestyksessä, vesi, uni,ravinto ja seksi.
Iskiastuskissani en saanut viikkoon unta, onneksi halvaus helpotti ennen itsemurhaa.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

5 päivää vetelee jokainen selvinpäin. 3 viikon pinnassa arvioisin maximin olevan (stimuilla tai ilman).

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset