Veikko Huuska

Suomalaisen runon alkujuurilla - ihmeellisiä ihmisiä

 

Suomalaisen runon alkujuurilla eli ”Vienan läänin runonlaulajat ja tietäjät”,

Eino Leinon ja suomalaisen runon päivää vietettiin, tai ainakin liputettiin tässä äsken (6.7.).  Kun juhlimme suomalaista runoa, mitä me silloin oikeastaan teemme.  Ehkä muistamme joillakin riveillä myöskin kansallisen runon alkumiehiä, runonlaulajia, joiden aika on kauan sitten ohi, ja jotka kieltämättä koemme omiksemme, melkeinpä kaikkein omimmiksemme – ja kuitenkin elivät he ja vaikuttivat alueella, joka ei koskaan ole ollut osa Suomea.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 1921 kansanrunouden tutkija A.R. Niemen toimittaman ”Vienan läänin runonlaulajat ja tietäjät”, joka oli ensimmäinen ja taitaapa olla samalla viimeinen matrikkeli tunnetuista ja tuntemattomaksi jääneistä menneitten aikojen runonlaulajista ja loitsujen taitajista.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Aukusti_Niemi 

http://vk.com/topic-2562309_24079389  

*

Tuon ”Vienan läänin runot” –teoksen eripainoksena julkaistun hakemiston alkusanoissa Niemi kertoo matrikkelin toimitusperiaatteista, ja kertoo miten aineisto on syntynyt.  Edeltävien tutkijoiden ja tallentajien lisäksi kiitokset saavat erityisesti syntyperäisten, venäjänkarjalaisten herrojen, I. Marttisen ja P. Lesosen hankkimat elämäkerralliset tiedot.  ”Lämmin kotiseudun ja oman heimon rakkaus on kummankin viimeksi mainitun askeleita ja kynää johtanut, joten he eivät kiitostamme kaipaa”, Niemi toteaa ja jatkaa:

”Toinen heistä, opettaja Lesoni, on sitä paitsi jo vuosia levännyt turpeen alla.  Petteri Sesoni [Lesonen] syntyi Kivijärvessä vuonna 1871 ja uhrasi parhaat harrastuksensa heimonsa valistustyölle.  Toimittuansa jonkun aikaa maakauppiaana Loimaalla, päätti Lesoni, jonka herkkää ja valistusta janoovaa mieltä ei liike-elämä tyydyttänyt, pyrkiä Sortavalan seminaariin, jonne vuonna 1895 pääsikin oppilaaksi.  Suoritettuaan seminaarikurssin v 1899, toimi Lesoni aluksi opettajana Impilahdella, jossa ollessaan perusti perheen.  Alusta alkaen lienee hän kuitenkin ajatellut kotiseutunsa valistustyötä; mutta opettajaksi sinne ei karjalaisen miehen suinkaan ollut helppo päästä. 

Viimein noin vuosina 1906-1908 Lesosen onnistui saada opettajantoimi Uhtuella ja apulaisekseen sisarensa Nasto.  Mutta ennen pitkää joutuivat sisarukset venäläisten epäluulon alaisiksi, jotka kaikin tavoin vaikeuttivat heidän toimintaansa.  Olo Uhtuessa kävi sietämättömäksi, matka Siperiaan näytti olevan edessä.  [huomaa: ns. sortovuodet,VH]  Kahden vuoden kuluttua täytyi Lesosen jättää toimensa; haikealla mielellä, kyynelsilmin löi hän syntymäkotinsa ikkunoihin laudat ja muutti opettajaksi Käsnäselän kouluun Impilahdelle. 

Pitkäaikainen ei hänen vaikutuksena kuitenkaan täällä ollut tuleva.  Suvussa ilmenevä keuhkotauti sai hänet valtoihinsa pian sen jälkeen ja vei maan poveen.  Lesoni oli innokas raittiusmies ja jätti jälkeensä valoisan muiston.  Olkoot mullat kepeät uutteran työmiehen haudalla!”

*

Jos oli näin vahvasti motivoituneen ja kutsumustietoisen kansanvalistajan ja koulutetun opettajan työ ja tie kivikkoinen, kaksin verroin se oli monellakin luonnonhelmasta nousseen koulutusta vailla olevan kansanmiehen tai –naisen, joka omasta elämänpiiristään ihmeellisellä tavalla näyttää saaneen muualla harvoin tavattavan taipumuksen luoda ja mielessään säilyttää alkuperäistä kansanrunoutta.

Niinpä aloitamme elämäkerrallisen tarkastuksen sen suurimman kaikista, Arhippa Perttusen pojan, Miihkali Arhippaisen elämäkerrasta, jonka Niemi kirjan alkupäässä tarjoilee:

Arhippaini Miihkali; Latvajärvi.

Latvajärven nimi liittyy läheisesti Kalevalan synnyinhistoriaan.  Tämä kylä ei ulkonaisesti suinkaan ole Karjalan paraimpia, päinvastoin harmaa, hajallinen, köyhä ja kurja se on, mutta se säilytti uskollisesti Suomen kansan heräämisen hetkeen ne kertovaiset runovarat, jotka nyt ovat kansamme kunnia ja ylpeys.  Latvajärveen luetaan lähellä olevat Vason-, Nauvun- ja Hoapovaarat sekä kauempana olevat Kossi tai Kossinvaara (2 taloutta) ja Lapukka, kaikkiaan yli puolen sadan talon.

Pääosa kylää on pienen Latvajärven pohjoisrannalla vaarojen välissä Maaselän liepeillä.  Latvajärveen saapui Lönnrot ensi kerran vuonna 1834 ja pani siellä huhtikuun 25. – 27. P:nä kuuluisan Arhippa Perttusen ja muiden kyläläisten runoja muistoon.  Lönnrotille vanha Arhippa valittaessaan runolaulun häviämistä ja silloisen nuoren väen välinpitämättömyyttä lausui:

”Pojistani ei tule yhdestäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen.  Ei enää pidetä vanhoista lauluista, niin kuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä”.

Onneksi ukko erehtyi, nuorin Arhipan pojista, Miihkali, säilytti isän runovarat, vaikka hänestä ei enää tullutkaan tämän vertaista.

Miihkali Perttunen [Miihkali Arhippainen] syntyi Vuokkiniemen kirkonkirjojen mukaan Latvajärven Valtasenvaaran Arhipassa vuonna 1815.  Kun Venäjän Karjalassa henkikirjoitus tapahtui kerran 25:ssä vuodessa ja henkikirjoihin pannusta lapsesta piti veroa maksaa, niin vanhemmat usein piilottivat poikalapsiansa joutumasta henki- ja kirkonkirjoihin. 

Vuonna 1904 eli Vuokkiniemessä mies, joka vasta isona poikana vietiin kastettavaksi ja silloin tarttui pappia partaan lausuen: ”elähän kassa milma veteh kuitenkaan!” [älähän kasta minua veteen kuitenkaan].  Miihkali voi siis hyvinkin olla niin vanha kuin hän itse ilmoitti, eikä niin, kuin kirkonkirjat näyttävät.  Oman käsityksensä mukaan oli Miihkali vanhempi, vuonna 1877 hän ilmoitti iäkseen  68-70 vuotta.  Naimisiin meni M. vuonna 1840 Saarijärvestä kotoisin olevan Huohvana Savinovan tyttären, Palagan, kanssa, tuli sokeaksi v. 1865, eli tämän jälkeen vielä kokonaista 34 vuotta, niistä viimeiset 17 poikansa Petrin hoidossa, ensin kirkonkylässä, sitten Latvajärven Suurisaari-nimisessä saaressa. 

[Miihkali] Sai, koska häntä pidettiin viimeisenä suurena runonlaulajana, loppuiällään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen. 

*

Miihkalin runovarat ovat Borenius ja Berner suurimmalta osalta panneet muistoon, vaikka monet muutkin häntä ovat laulattaneet.  Miihkali osasi lähes 70 runoa, yhteensä noin 3.500 säettä.  Niiden laadusta lausuu Borenius: ”Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein viidennekseen vanhan Kalevalan sisällystä”.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_August_Borenius 

Perheessä oli toinenkin veli, Matti, osannut runoja, häntä kiitettiin vielä taitavammaksi Miihkalia; Matti kuoli vuonna 1850 tai 1851, 60:n iässä. 

Kuten isänsä, piti Miihkalikin loitsurunoutta ala-arvoisempana, eikä häneltä sitä sen vuoksi ole sanottavasti saatukaan.  M:n laulusta huomauttaa Borenius, että hän isänsä laulun rinnalla noudatti jotakuta muutakin tai muita laulajia; siinä monessa kohden näyttäytyy esim. niin sanotun Rajaryhmän vaikutusta. 

Luonteeltaan oli Miihkali hyvänluontoinen, hilpeämielinen, ei varsin puhelias.  Hänen elämäntarinansa oli muuten tuo Venäjän-Karjalassa tavallinen: ylen ankaraa, melkein ylivoimaista taistelua olemassaolosta.  Neljästä veljestä oli hän nuorin ja asui ensin lapsuutensa kodissa yhdessä veljiensä Matin ja Riion kansa; mutta nämät kuolivat parhaassa iässä [yhtenä vuonna, samoihin aikoihin kuin vanha Arhippa, oli perheestä kuollut viisi henkeä [siis joko 1840 tai 1841, VH]] ja jättivät lapsensa Miihkalin elätettäväksi.  Itsellä oli Miihkalilla omia lapsia kaikkiaan seitsemän.  Nyt alkoi ankara aika.

”Vuosikausih ei nähty selkietä leipiä; syötih, konsa ruokua oli, toisin aijoin suatih syömättäki olla.”

Mutta Luojaansa luottaen ei M. heittänyt suurta perhettänsä mierontielle: kynti ahkerasti peltotilkkujansa, pyyti syksyt keväät kaloja Lapukan järvestä, viipyen pyyntikatkoilla useampia viikkoja kerrallaan, kuljeksi talvisin Suomessa turkinompelussa ja lampaannahan muokkaannassa, tyytyi elämässään mahdollisimman vähään.  Näin päästiin päivästä toiseen.  Varmaankin oikein on Marttini matkakertomuksessaan kuvannut karjalaista:

”Ei karjalainen köyhyyttä pidä onnettomuutena.  Sattuu kuten miten, että aa jauhosia kesän varaksi, kalanpyynti sattuu menestymään, antane ahvenuisia korvoon, peltotilkku uutista lupaa, ja  - karjalainen on onnellinen, eikä elämänsä yksinkertaisuutta, rauhaa vaihda kaupungin ahtaudessa asuvan pohatan elämään.”

Mahtui hänen lauluaarteeseensa sellaisiakin, eksistentialisia pohdintoja, kuin tässä ”syntymistään surevan” säkeessä:

”paremp ois ollut miun emolla se kesä mahona moata, talvi juossa joutavana”.  Tämä muoto ja teema löytyvät tosin varhemmista, monissa maakunnissa tunnetuista runoelmista, joten mitään erityistä karjalais-kalevalaista olemassaolon turhuuden tuntoja purkavaa linjaa ei Miihkalikaan luonut.

Miihkali ei paljon hänkään elämältä pyytänyt, hän ei milloinkaan maistanut teetä, ja kahviakin joi vaan kerran elämässään, Oulussa käydessään.  Mutta kova kohtalo teki hänen elämänsä raskasta raskaammaksi – hänen silmiensä valo sammui iäksi.  Niinkauan kuin voimat sallivat, teki M. sokeanakin sellaisia töitä, joihin kykeni: kävi kylässä käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, verkkoa kutomassa j.n.e. 

Suuri huojennus oli vanhalle laulajalle Kirjallisuuden Seuran pieni eläke, sillä se vapautti hänet kokonaan joutumasta lapsiensa elätettäväksi.  Hän tunsi siitä syvää kiitollisuutta, minkä puki runonkin sanoiksi, toivoen, että hyvä Jumala, kuten lintu poikasiaan, siivillään peittäisi suurta Suomennientä.

*

Arhippaisen elämästä lausuu Karjalainen v. 1894:

”Tyytyväinen näkyy ukkokin eloonsa olevan.  Hänellä on oma paikkansa pirtin pitkän sivuseinän ovisuu-akkunan vieressä, siinä on hänellä jakkaransa ja pärekoppa, jota käytetään sekä pöytänä että astiasäilönä; sinne on hänelle jumalankuva ikkunan pieleen kiinnitetty.  Tässä ja kiukaan päällä kuluttaa tuo sokea, ajan huonoksi ja raihnaiseksi syömä vanhus päivänsä, laulellen ja niitä näitä napraillen; ollessamme talosa hän hampain pureksi hienoksi uunin päälle kuivaan levitettyjä potakan varsia, jotta ne muka paremmin kuivaisivat.”

*

Meriläinen huomauttaa, että Miihkalilla lauluistansa oli väsymätön huvitus pimeässä elämässään.  Elämänsä iltana alkoi M. yhä enemmän hakea lohtua uskonnosta, ja usein nähtiin hänet pitkissä rukouksissa.

Viimein tuli vapauttava tuoni.  Rauhallisesti iltamyöhällä syyskuun 3:na vuonna 1899 siirtyi viimeisen suuren Kalevalanlaulajan henki ylempiin taivaisiin.  Ei toteutunut kyläläisten ajatus, että M. kuolinhetkenään laulaisi kaikki virtensä, kun eläessään muka oli laulamalla tehnyt niin paljon syntiä.

Latvajärven Kalmosaareen kuusten ja koivujen keskeen tehtiin vainajalle viimeinen leposija ja viisi itkijä-akkaa itki Miihkalin haudalla, kun hänet kätkettiin Karjalan, muinaisien muistojen, sadun ja laulelon maan poveen.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti vuonna 1909 haudalle hautakiven kunnioittaakseen suurta Karjalan laulajaa. 

Yksi Miihkalin pojista, Huotari, meni vävyksi Kivijärven Puavilaiseen.  Talossa vieläkin taikoihin vahvasti uskotaan ja emäntä, Manu, itkee mielellään äänellä, kun vaan tilaisuutta ilmenee.  Toisesta Petristä kerrotaan alempana.

*

Ennen kuin jatkamme Miihkali Perttusen suvun runotekojen tarkastuksen, luokaamme ansaittu huomio ensimmäisen tunnetulla tavalla kuulustellun vienalaisen runonlaulajan muiston äärellä.  Tämä mies oli Huotarisen Jouko, paikallisilla nimimuodoilla jotain muutakin, mutta kertokoon ”Vienan läänin runonlaulajat” –eripainoksen toimittaja A.R. Niemi tämän Joukon elonkaaresta ja lauleloista lisää:

Huotarini Jouhko, Uhtua. 

Huotarini Jouhko, sukuaan Voassilaisia, eli, kuten hänen virallinen nimensä oli: Jefim Feodoroff, oli monessa suhteessa merkillinen mies.

Kuten Borenius ensimmäiseksi on huomannut, on ensimäinen Vienan läänissä käynyt runonkerääjä, Sjögren, jo vuonna 1825 laulattanut Jouhkoa.  Saman runon, minkä eräs Uhtuen poika lauloi Sjögrenille, lauloi näet Jouhko aivan yhtäpitävästi Boreniukselle lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin.  Muista Sjögrenin Uhteussa muistoonpanemista runoista [katso: Eräs Uhtuen mies] Borenius kertoo Jouhkosta, että tämä hänen käydessään yli 60:n tai 70:n vanha ukko, eli tarkemmin v. 1877 oli 72 v. vanha.  Oli aikaisemmin ollut kunnanesimiehenä eli ”golovana” ja kutsuttiin sentähden herraksi.

Borenius sanoo hänen yhteen aikaan olleen Vuokkiniemen golovana ja arvelee hänen nuoruudessaan oleskelleen etelämpänä Aunuksen läänissä, koska sekä runojen kieli että sisällys viittasivat sinne.  Boreniuksen tiedustellessa tätä Jouhkilta, oli tämä kuitenkin puhunut vaan meren rannasta. 

Ukko kertoi Boreniukselle muuten, että hänen nuoruudessaan näillä seuduin laulettiin enemmän, mutta että runolaulu sittemmin oli jäänyt jokseenkin unohduksiin.  Sukunsa lähtökohdaksi ilmoitti Jouhki Boreniukselle v. 1871 Uudenlinnan eli Novgorodin ja olevansa papin kantaa Tuhkasia.  Tuhkaset, joiden pesäpaikka oli pieni Tuhkalan kylä Tuoppajärven ja Suomen rajan välillä, ovat tunnetut erityisen vanha-uskoisen lahkon perustajina (katso esim. Lönnrotin matkakertomusten I-osa ja Fellmanin Anteckningar I).  ”Tuhkasen vieruo” on aikaisemmin tavattu paljonkin Karjalassa.  Se jossain määrin eroaa ”mierolaisista” ja myöskin ”startsojen” lahkosta.  Boreniuksen Tuhkalassa saamien tietojen mukaan oli suku lähtenyt Holmogorista eli ”Kolmekorista” [Holmogori sijaitsee Argankelista etelään, syvän lahden perukassa, VH] ja ensin asettunut Uhtuen itäpuolelle Haikolan eli Jouhkolan seutuun. 

Jouhko oli [Petri] Lesosen mukaan syntynyt Voassilan talossa Uhtuessa v:n 1805:n paikoilla, kävi koulua Skiitan naisluostarissa (toisen tiedon mukaan Venäjän-Kemissä); Borenius mainitsee hänen nuoruudessaan oleskelleen venäläisten virkamiesten parissa. 

Antautui ensin kauppa-alalle – edelleen Lesosen mukaan – kävi tavaranetsossa Moskovassa, Pietarissa, Sungussa ja Arkangelissa y.m.  Kulkuneuvojen huonouden tähden veivät nuo kauppamatkat paljon aikaa, niin että Jouhko jätti ne.  Sittemmin tapaamme hänet kunnankirjurina Paanajärvellä, Jyskyjärvellä ja vihdoin kotikylässään.  Vanhemmalla iällään sitte kunnanesimiehenä Jyskyjärvessä ja Uhtuessa.  Saavutti näissä toimissa kuntalaisten täyden luottamuksen.  Pienissä, vähäpätöisissä asioissa oli Jouhkolla tapana sovittaa riitapuolet antamalla näille kovasti koivusesta kepistään. 

V. 1886, Varosen käydessä [runonkeruussa, VH] oli Jouhko jo vanhuuden heikko, koska Varonen on huomauttanut: ”liian vanha, ei muista”.  Jouhko kuoli v. 1892 (Karjalaisen mukaan 1891 eli 92 iässä) noin 85:n vuoden iässä Uhtuen Voassilassa kaikkien kunnioittamana.  Veli oli Voassilainen Kostja, eli Huotarisen Kostja, josta lisää alempana.

*

Huotarini Kostja, Uhtua:

Huotarini Kostja eli Kostja Feodoroff [Vaassilaisen Kostja, ks. edellä] oli Boreniuksen laulattaessa vanhemmanpuoleinen mies.  ”Kiitettiin Uhtuen parhaaksi laulajaksi, mutta täyttihe sangen sekavaksi loitsujen tietäjäksi”, Borenius kirjasi huomioinaan.

Kun Boreniuksen tehtävänä sillä kertaa oli etupäässä kertovaisten runojen etsiminen, ei hän Kostjaan ollut erikoisemmin mieltynyt, kuten näkyy seuraavista sanoista: ”Niin kuin tämmöiset ”tiedemiehet” yleensä” – lausuu Borenius – ”hän halveksi eepillisiä runoja eikä ruvennut niitä koskaan muistoonsa panemaan.  Minä siis häneltä en saanut yhtään tämmöistä runoa.  Koska hänen loitsurunoissaan, niinkuin muissakin Uhtuen loitsurunoissa tärkein osa, synty, oli supistunut muutamiin värssyihin, ja ukko oli äksy ohjata, päästin hänet, kirjoitettuani yhteensä ainoasti neljä runoa.  Loitsurunoja laulaessaan minulle hän tietäjäin tavalla aina piti muutamia ”sanoja” (eli säkeitä) lopulla runoa itselleen, ettei loitsuvoima häneltä siirtyisi minulle”.

Kostja oli, paitsi tietäjä, paljon käytetty patvaska.  Kostjan patvaskantointa kuvaa Lesonen:

”Kun ennen karjalaisten käsityskannan mukaan morsian ja sulhanen häissään rikottiin, niin koetettiin saada tietty, luotettava patvaska, joka taisi tehdä tyhjäksi kaikki pahainsuovain ihmisten aikeet.  Kostja oli sellainen mies ja hän on lähes parisataa parikuntaa patvaskoinut.  Kostja patvaskana oli mahtava mies ja tiesi hyvin arvokkaan asemansa.  Kun hän häätilaisuuksissa tuli viinasta puhetuulelle, niin silloin ei ollut hyvä mennä hänen kanssaan kamppailuun tiedoista.  Mutta niissä häissä, joissa hän ei ollut patvaskana, tietäjän tavan mukaan Kostja koetti rikkoa hääväkeä ja etupäässä nuorta paria”.

[Kostja oli] syntynyt Lesosen mukaan noin v. 1820, kuoli noin v. 1895.  Karjalainen kuitenkin, nähtävästi oikeammin, ilmoittaa Kostjan iäksi n. 1894 83 vuotta. 

Ei ollut tietäjä vaan muodon vuoksi.  Kostja uskoi itse täydellisesti sanan voimaan. 

”Kostja eli” – lausuu Lesonen – ”kuin henkimaailman ympäröimänä.  Hän ei koskaan verkkojaan järveen laskenut, jos ei edeltäpäin Vellamon emäntää sovittanut eikä metsään ansaa virittänyt ja lähtenyt karhuntappoon, jos ei metsän väkeä sovittanut”.

Mutta pojista polvi muuttui: Kostjan poikain talossa ei enää näy jälkeäkään ”tietohuisista”, se on uudenaikainen, rakennettu suomalaiseen malliin.

*

Vielä toinen tietäjä, mahdiltaan ehkä vahvempi Jouhkia, oli Huovisen Miina, joka nimestään huolimatta edusti ”vahvempaa sukupuolta”, mutta niin vain hänenkin jälkeensä katosi mahti maan rakoon, ja syy selviää seuraavasta:

Huovinen, Miina, Hietajärvi.

Rajaseudun epäilemättä kuuluisin tietäjä ja patvaska.

Osasi suuren joukon loitsuja ja taikoja loputtomiin.  Haettiin muihinkin kyliin, milloin patvaskaksi, milloin tautia parantamaan, pyssy-, metsästys-, nuotta- y.m. lykkyä parantamaan.

Miina eli Timosen Miina, puhuteltu myös ”Pikku Miinaksi”, omisti paitsi suvun kantaäidin, Latvajärvestä kotoisin olleen Toarie Lesosen suuren mahdin, vielä sivulta opittua viisautta.  Niinpä hän sanoi metsästystaiat pääasiallisesti oppineensa Akonlahdesta Jeyssei-vainajalta, joka kuoli noin v. 1865 90:n vanhana.  Karja- y.m. taiat taas ämmöltään (Huovinen Toarie), jolla oli ollut sellainen mahti, että parannettava parani, parantamaan kun vaan läksi, ennen kuin ehti taikaa tekemäänkään. 

Luja oli Miina uskossaan.  Niinpä hän selittäessään Marttiselle, kuinka pilattu pyssy on päästettävä silmäyksistä siten että siitä ammutaan leppänen luoti, sanoi: ”mutta ampuu hänen, laukauksen, ylöspäin”.  ”Miksikä ylöspäin?” kysyi Marttini.  Miina vastasi: ”Jos muata myöte ampuu, kuolou se pyssyn piluaja kohta, vaikka ois toisessa maailman rannassa.  Antau hänen, pisan, jiähä eloh”.  Kun Marttini kuitenkin uskalsi tätä epäillä, vakuutti Miina kivenkovaan sen kuolevan ja luetteli joukon vakuuttavia esimerkkejä.  Miina kertoi auliisti taikojaan ja avusti m.m. I. Marttista tämän Vienan läänin häätapojen kuvauksen laatimisessa. 

Miinan erikoisala oli taikuus, lausuu I. Marttinen, ”jota hän vieläkin harjoittaa, vaikka sen merkitys paikkakunnalla on heikonnut.  Yleensä mestari-tietäjät eivät vieraille kerro tietojaan, mutta Miina kyllä minulle kertoi, milloin suinkin mitä muisti, ja sanoi kertoneensa taikoja Meriläisellekin useat kerrat.  Miinalla on minun ymmärtääkseni terävämpi ”järjen juoksu” ja huomiokyky kun jollakulla muulla vertaisellaan”. 

V. 1904 kertoo eräs kerääjä Miinan siihen asti panneen 52 sulhasparia yhteen ja elävän siinä uskossa, että mitä hän on tehnyt eläissään tietäjänä, on niin tapahtunut, kuin hän sen teki (ks. Jouhkin kertomaa 1904:n kokoelmassa). 

Rattoisa, iloinen ja vieraanvarainen ukko oli Miina; monet runonkerääjät ovat hänen pienessä pirtissään viivähtäneet oppimassa syntyjä syviä.  Marttini m.m. kertoo: ”Sananlaskut ja muu runontaito kuuluvat läheisesti toisiinsa.  Kelpasi sitä sananlaskujen viisasta vilinää kuunnella, kun Pikku-Miina ja Maura Marttini sekä lisäksi Muarie Remsuni sattuivat ”pakinaisilla”.”  - Miina oli peräänantava mies.  Kun Marttini noin v. 1913 taikoja Miinalta muistiinkirjoittaessa lausui epäilyksensä taikojen ja ”rikkeijen” voimasta, myönteli Miinakin asian niin olevan.  Heti kuitenkin – puhetta kun jatkettiin – huomasi, että Miina lujasti taikoihin uskoi. 

Kooltaan Miina oli pieni, valkoverinen, punapartainen mies, syntynyt v. 1837 (Jouhki mainitsee syntymävuodeksi v. 1834), aloitti tietäjäntoimensa 18:lla ikävuodellaan isoäitinsä kehoituksesta, hänellä kun oli edellytyksest tietäjän ammattiin; jo syntyessä hampaita suussa ja hiuksia päässä.  Nai Luvajärvestä Tomenttien tyttären Iron, Valtasia. 

Miina kuoli maailmansodan alussa, luultavasti v. 1915 noin 77:n vuoden vanhana; leski jäi eloon miehensä jälkeen.  Suuresta tietäjänmaineesta huolimatta oli Miina ikänsä köyhä eläjä; hän viljeli vain viidettä osaa Hietajärven 1/8 manttaalin suuruista perintötilaa.  Kauppamatkat eivät onnistuneet, suuria vahinkoja sattui kotonakin: kerrankin karhu söi lehmän ja seitsemän lammasta.  Mutta oikea vanhan kansan tietäjä oli Miina, ja tuntuvasti köyhemmäksi jäi raukka raja hänen lähdettyänsä, sillä hänen kanssaan mahti meni maan rakoon, sillä Miinalla ei ollut lapsia.

*

Koskapa tässä Miinan-tarinassa tuli mainituksi Marttinin Maura, kerrottakoon lyhykäisesti hänen äitinsä, hänen itsensä ja poikansa Iivana Marttinin elämänjuoksu, ja eritoten sen henkisten puolten kehitys mitä ankarimmissa ja niukimmissa oloissa:

Marttini Maura, Kivijärvestä.

Maura Marttisen suku juontaa alkunsa Vuokkiniemestä, josta hänen isovanhempansa muuttivat Kivijärveen kuuluvaan Törsimöön.

Mauran äiti, joka oli syntynyt noin v. 1850, joutui 20-vuotiaana suoraan kisapirtistä naimisiin Outokkaisen Olokan kanssa, jonka koti oli kylän parhaita, mutta morsian oli köyhästä kodista.  Sulhasen äiti oli toivonut rikasta ja kuuluisaa vaimoa pojallensa ja ilmaisi tyytymättömyytensä joikumalla morsiamen tulijaisissa, että hänen poikansa muka ”toi Törsimöltä tyhmän ja mösläkielen” (mösläkieleksi sanotaan sellaista, joka rikkoo s:ää tai k:ta).  Jeli, se oli nuoren miniän nimi, eli ikänsä ”pohattana”, vieläpä antoi kuollessaan miehelleen 400 ruplaa, joita oli monta kymmentä vuotta säilyttänyt ullakkoaitan katossa tuohien välissä ja joiden olemassaolosta ei kukaan tiennyt.  Oli melkoisen taitava tietäjä ja kuoli Kivijärvessä noin v. 1870.

Lapsia oli vaan kaksi tytärtä, joisat vanhempi, Anni, oli naimisissa Kivijärvessä Vasken Riiolla, nuorempi Maura, syntynyt noin v. 1835, Malahvien Ontrolle samassa kylässä.  Maura eli ikänsä tyypillisenä vanhan kansan käsitysten ja uskomusten edustajana, jotka hänen poikansa Iivana on uskollisesti jälkimaailmalle pelastanut.  Ämmöltään, Outi Jyrintytär Remsuselta, joka niinikään oli tietäjä, hän kerääjille sanoi runonsa oppineensa, mutta itse asiassa on hänen muistoonsa kerännyt useiden ennen eläneiden seudun asukkaiden taiat ja temput, kuten esim. ukkosen Outokkaisen, joka oli syntynyt noin v. 1760, Niskajären Hilatan akan (syntynyt noin v. 1800) y.m. tullen siten sangen suureksi vanhan kansanuskon ja pitämysten tuntijaksi. 

Omassa elämässäänkin hän piti tiukasti kiinni vanhan rahvaan opetuksista ja esimerkistä.  Lauloi mielellään vanhoja runoja – parhaat nykyaikaiset laulut olivat hänestä niiden rinnalla mitättömiä – varsinkin ”Ahti Saarelaisen virsi” oli hänen lempivirtensä.  ”Kotona ollessani”, näin kertoo hänen poikansa Iivana, ”täytyi minun usein lukea hänelle Kalevalaa.  Sitä hän ymmärsi, se löysi vastakaikua hänessä, vaikka muusta suomalaisen kirjan lukemisesta ei sanonut ymmärtävänsä”. 

Suuren, toiselle kymmenelle nousevan lapsisarjan äitinä, oli Mauran elämä ankaraa taistelua Pohjolan karun luonnon kanssa.  Vuosikausiin perheen elättäjät itse eivät saaneet muuta kuin petäjärieskaa syödäkseen.  Kerrassaan merkillistä on, että näin ankaran olemassaolon taistelun ohessa korkeampia harrastuksia saattoi pysyä vireillä. 

Lukemisen opetuksestaan kertoo Iivana Marttini, että naapurissa Juakkosen Oleksei, joka itse ei osannut lukea – Kivijärvessä ei ollut koulua – piti Vuokkiniemessä vähäsen koulua käyneiden poikiensa avulla koulua siten, että antoi kylän lapsille viikon varrella opittavaksi muutamia venäläisiä kirjaimia ja lupasi ”puaskoja” palkinnoksi, jos kirjaimet muistetaan.  Laukkumiesten mukana käärepapereina kulkeutuneista sanomalehtinumeroista oppi lukuhaluinen poika sitten suomea lukemaan ja kirjoittamaan liitupalalla seiniin piirtelemällä ja varsinkin kiukaalla päreihin piirtelemällä. 

Mutta näinkin alkeellisilla opinnoilla kehittyi pojasta mieheksi vartuttuaan ensimäinen ja erittäin taitava kotiseutunsa kansanrunouden kerääjä, jonka keräykset usein koskevat kansanelämän vaikeimmin tulkittavia aloja, jotka tilapäisiltä matkaajilta tavallisesti jäävät salaan ja vasta aukeavat seudun omille lapsille.  Kaukonäköinen Lönnrot jo aikoinaan ymmärsi kotiseudun tutkimuksen suomalaisten heimojen omasta keskuudesta kasvatettujen tutkijaiin kautta parhaiten edistyvän (Lönnrotin matkat I-osa). 

Maura Marttini elää vielä (1921) ja on melkoisen virkeissä voimissa.  Paitsi poikaa, Iivanaa, on perheen Vuokkiniemeen naitu tytär, Muarie, ollut suuresti huvitettu kansanrunouden tuntemisesta ja keruusta.  - 

*

Ja niinpä ansaitsee tämä Iivanan sisar, Muarie (Ontro ja Maura Marttisen tytär Kivijärvestä) jonkun sanasen sellaisen vireän kansanrunouden osaajan ja tallentajan tehtävästä, jonka hän varhain suurella mielen kiinteydellä omaksui:

Muarie Remsujeff, sukujaan Marttini/Marttinen, Iivana Martisen vanhempi sisar.  Syntynyt v. 1865; lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Kivijärvessä, vuodesta 1888 naimisissa kirvesmies Miihkali Remsujeffin kanssa Vuokkiniemessä. 

Muarielta sanoo hänen veljensä Iivana saaneensa, lukuun ottamatta Miina Huovista, suurimmat runosaaliinsa, ja vielä v. 1918 sai tohtori V. Salminen Muarielta huomattavan saaliin.  Varsinkin taikoja ja sananlaskuja tietää Moarie paljon, mutta myöskin muuta kansanrunoutta.  Hän on ollut yhtä aulis antamaan tietojansa, kuin veljensä keräämään. 

Paitsi omalta äidiltään [Maura Marttini], on Muarie saanut tietonsa etupäässä Päntin akalta, kuuluisalta suomalaiselta tietäjältä Kellon-Jussilta, joka usein kulki tietäjänä Karjalassa, sekä Sisson akalta.  Oppinut runovaransa jo kasvanta-aikanaan Kivijärvessä.  Muarie Remsujeffin asianharrastus meni niin pitkälle, että hän monet kerrat varta vasten kertoi veljelleen jonkun sattumalta kylässä kuulemansa runon tai sananlaskun. 

”Varsinkin vuonna 1900”, kertoo veli, ”olen viikkokausia ollut hänen luonaan, olemme erikoisella uutteruudella muistelleet ja muistiin kirjoittaneet runoja y.m. ja aina on hän ollut yhtä innokas kuin minäkin.  Kaikista laulajista olen hänelle suurimmassa kiitollisuuden velassa.  Mitä taikoihin tulee, omistaa hän niitä melkoisen paljon”. 

Taloudellisesti ei Muarienkaan elämä ole ollut helppoa.  Koko kasvanta-aikansa sai hän kärsiä äärimmäistä köyhyyttä, myöhemmin, vaikka miehensä olikin kelpo kirvesmies, on suuren perheen elättäminen silti ollut raskas tehtävä.  Sitä suuremman tunnustuksen hän sen vuoksi ansaitsee arvokkaasta työstänsä Karjalan heimon muinaisten runovarojen, pitämysten ja uskomusten pelastamisesta ainaiseen unhoon joutumasta.  Muarie miehensä kanssa elää vielä [Niemi kirjoitti tekstin v. 1921] entisessä mökissään Vuokkiniemen Kaskolassa.

*

Luonnonlasten, näiden kansanlaulajien muistin äärimmäisestä toimivuudesta esimerkki:

Prokkosen Iivanan vaimo Melanie, Vuonnisesta:

Oli Boreniuksen laulattaessa kolmannenkymmenen alulla tai keskivälillä.  Omaa sukua Lehtoni ja kotoisin Vuonnisesta.  Hyvä häävirsien laulaja, myös tietäjä ja itkettäjä.  Ajoi poikineen rahtikuormia Oulusta viisin, kuusin kerroin talvessa, kevätpuolella toi tarpeita itselleenkin ja piti pientä kauppaa.  Runot pani Borenius muistoon vuonna 1872 perheen uudistalossa Kuvassaaressa, eräällä saarella lähellä Piston suuta ja Haapakuotkutta, noin 5-7 virstan päässä pääkylästä. 

Silloisesta laulattamisesta kertoo Borenius:

”Vähän matkan päässä Kuotkuesta on eräässä Kuittijärven saaressa talo, jonka nuori miniä myöskin osasi runoja laulaa.  Mitään merkillistä uutta ei näissä runoissa ollut, vaan laulettuina asuloisella äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys hyvästi sopi hänen kivulloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut tavallisesti ovat.  Täällä, niin kuin usein, sai myöskin ihmetellä näiden luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta.  Mainittu Prokon miniä oli kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnosta, joka on hänen pitimpiä.  Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei sitä sen enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena.”

Anni Lesosen vuonna 1911 antaman tiedon mukaan kuoli Melanie [Prokkonen] ”5:s vuosi takaperin” noin 50 vuoden vaiheilla; Lesosen mukaan vuonna 1906 [Melanie kuoli] yli 60:n vanhana.

*

Arhippaisen Miihkalin vaimo Palaka, Latvajärvi; alk. Saarijärvestä kotoisin oleva Huohvanan Savinovan tytär, Palaga, joka avioon Miihkali Arhippaisen kanssa v. 1840.

Palaka kasvoi Saarijävessä, oli viimeiset vuotensa sokeana, kuten miehensä, ja eleli poikansa Huotarin luona Kivijärven Puavilaisessa.  Kuoli vuonna 1901 hyvin vanhan ja heikkona. [ei tietoa syntymävuodesta, mutta arvatenkin kuollessaan yli 80:n vuoden, VH].

*

Arhippaisen Miihkalin poika, Petri, Lavajärvi: ´

Laulajaa ei Arhippaisen Miihkalin jälkeen enää Perttusien sukuun syntynyt, sen sijaan tietäjä ja patvaska.  Arhippaisen Miihkalin poika Petri on, vasten sukutraditsionia, varsinaisen toimensa, maanviljelyksen, ohella myöskin melkoinen tietäjä.

 

Kotinsa on Petri raivannut Latvajärvessä olevalle saarelle ja on siitä saanut yleisesti tunnetun nimen ”Suaren Pekko”.  Nuorempana kulki Petrikin kaupoilla, mutta halu veti maatyöhön ja niin on hän ahosta kuokkinut itselleen pellot, joita nyt uutteruudella ja taidolla viljelee.

Petri on syntynyt vuonna 1848 ja kooltaan pienenläntä, ”helpponi”, kuten isänsä. 

Kuten mainittiin, päästää ja parantaa Pekko kiroista, metsännenästä y.m. pulmista, kuten ainakin aito tietäjä: lämmittää saunan, hankkii uuden vastan, nostaa luontonsa, kylvettää sairaan loitsujen kera j.n.e.  Esimerkkinä esiintulevien tautien laadusta ja parannettavien sieluntilasta on seuraava tapaus sangen kuvaava.

Mies sairastuu yhtäkkiä kiroihin ja metsännenään, kun kuulee iltapäivällä metsästä palatessaan humauksen; ei ollut enää kotiin päästä, ja sinne tultuaan huitoi käsillään, puri kieltänsä ja väänteli itseään.

Sattui Pekko paikalle; hänelle kävi karvalle, nousi luonnolle.  Pekko suuttui, hyppäsi istualtaan, retuutti ja repi sairasta ja pani lopuksi sairaan maata, asettuen itse viereen, nähdäkseen mitä yöllä tapahtuisi.  Yöllä näki potilas horroksissa ollessaan unissaan sen naishenkilön tulevan, joka oli hänet rikkonut, ja kurkistavan yli pöydän, mutta kun tietäjä oli sairaan vieressä, ei tämä uskaltanut mitään tehdä.  Sairas parani, mutta vain puolittain, talvella perästä hän kävi vielä Suomessa kuuluisan tietäjän, Hätämaan, luona, jossa hänelle sanottiin, että sama mies, joka kesällä paransi, parantaa.  Pekko paransi miehen aivan terveeksi – jäljellä, näet, oli vielä metsännenä.  ”Suaren Pekko” elää vielä (v. 1921) vaimoineen saarellaan.”

*

Suurin kaikista runonlaulajista, Arhippa Iivananpoika Perttunen (1769 – 7.12.1841 Latvajärvi)

Mutta kerrottakoon tässä vielä itse pääjehusta, kansanrunon suurimmasta, Arhippa Perttusesta, Latvajärven miehestä, Vuokkiniemen pitäjästä Venäjältä, läheltä Suopmen rajaa.:

Kalevalan kehityshistoriassa tulivat Arhippa Perttusen runot käänteen muodostaviksi.  Vasta sen jälkeen kuin Lönnrot huhtikuussa vuonna 1834 oli tämän Vienan läänin etevimmän runonlaulajan tavannut ja hänen tavattoman runsaat runovaransa muistoonpannut, saattoi Kalevala kasvaa kansaneepokseksi, jonka puitteisiin mahtui koko vanha runoutemme – Arhipan laulamia runoja on lähes 60 (silloin eri runoiksi luettu muihin liittyneet johdatus- ja loppusanat) – että niiden sisällysen ja muodon puolesta on tämä suuri mestari yläpuolella muiden.

Hänen runoissaan, huomauttaa Borenius, ei yleensä tavat sitä eri runojen yhteen sekoittumista,joka huonommilla laulajilla on tavallista.  Se kaunis kuva, minkä Lönnrot matkakertomuksessaan ja Vanhan Kalevalan esipuheessaan Arhipasta ihmisenä piirsi, on niin tunnettu että emme sitä tässä toista; Arhippa oli todella kuin suuri patriarkka, joka osoitti tien nuorisolle nousevalle, polvelle ylenevälle. 

Perttusien suku oli neljä tai viisi sukupolvea siten tullut Oulujoen varsilta [tälle näkemykselle myöhempi tutkimus asettaa monta kyseenalaistusta, VH] Arhippaisen Miihkalin tiedon mukaan ”Perttulan kylästä”, jonka nimellisiä taloja Borenius on maaverokirjoista löytänyt vuonna 1680 Oulunsuun kylästä ja Muhoksen Laiasaarelta.  Runonsa sanoi Arhippa oppineensa koostaan ja väkevyydestään ”Suureksi Iivanaksi” kutsutulta isältään.  Arhippa oli perheen ainoa poika, jota paitsi oli kolme tytärtä: Moarie (naitu Kellovaaraan), Salomanja (Torohvein Piminänpojan vaimo) ja Maura (vaimona Miihkali Jeremeinpojalla).

Lapukka-järven rannalla nuotalla ollessa oppi Arhippa pienenä poikana runonsa, kuunnellessaan isävainajan ja erään lapukkalaisen apumiehen laulua: yökaudet olivat nämä laulaneet käsitysten valkean ääressä eivätkä samaa runoa koskaan kahdesti.  [Sittemmin on laskettu, että Arhippa isänsä katoamisen aikaan oli 7-vuotias, ja kyseeseen laitettu, saattoiko noin nuori poikanen pysyvästi omaksua niin vaativan runoaarteen, kuin sanoi suoraan isältään varhaisesti perineensä: uskottavampaa on myöhemmin saatujen vaikutteiden olennaisempi osuus, VH]. 

”Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena netelinä et hänen lauluja kirjoittaisi.  Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häviävät ne vanhat laulut pois kansasta”, virkkoi Arhippa Lönnrotille.  Myöhemmin on arveltu, että  Arhipan isän laulukumppani oli kotoisin Venehjärven Lesosia, joka tuli talolliseksi Latvajärven Kuikkalahteen ja oli nimeltään Torohveinen Iivana eli ”Kuikka-Iivana”.  Mutta Vanhan Kalevalan alkuperäisen käsikirjoituksen alkulauseessa Lönnrot ilmoittaa miehen nimeksi Mitron. 

Lönnrot laulatti Arhippaa kolmatta päivää; vähien varojensa vuoksi hän saattoi Arhipalle antaa vaivanpalkkaa vain 3½ pankkoriksiä, mutta lausuu kirjeessään Keckmanille 1/5 1834, että hän, jos olisi varakkaampi, tahtoisi Arhipalle antaa kunniapalkinnoksi 20 ruplaa.  Lönnrotin käynnin [1834] jälkeen eli tuo jo silloin 80-vuotias vanhus vielä puolenkymmentä vuotta ja runonkerääjiä kävi kahdesti hänen luonansa, nimittäin vuonna 1836 laulatti Arhippaa J.Fr. Cajan ja 1839 M.A. Castrén, jotka, ikävä kyllä, eivät enää panneet kirjaan kuin muutamia harvoja runoja. 

Castrén oli toivonut saavansa Arhipalta loitsuja, mutta pettyi, sellaisia hän ei saanut, sillä Arhippa oli sanonut, ettei hän niitä ollut opetellut, koska piti taikuutta synnillisenä ja jumalattomana (Castrénin matkakertomuksen mukaan).  Castrén muuten kehui Arhipaan vapaamielisyyttä siinä, että hän salli Castrénin ja hänen matkakumppaniensa käyttää talon ruoka-astioita ja veitsiä ja salli heidän polttaa tupakkaakin tuvassa, jota muualla ei missään suvaittu.  Sukutietoina mainitaan, että Arhippakin, kuten isänsä, oli väkevä; ei ollut pitkä, mutta tukeva mies.  Kerran Arhippa rukiita kannettaessa ehdotti tovereilleen Ivaskaiselle Jyrille ja Iivanalle: ”kuotetah, vellet, kuka pitimmän matkan juokson” [Koitetaanpa, veljet, kuka pisimmän matkan juoksee].  Arhippa 5 nelikkoa [1 nelikko = 4½ meidän vanhaa kappaa] rukiita selässä juoksi pitkän matkan muiden edelle, toiset eivät voineet kuin pikkusen matkaa [kantaa, Boreniuksen mukaan].

Lönnrotille Arhippa Perttunen lausui Latvajärellä 1834:

”Nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa”.

Arhippa Perttunen on kuollut luultavasti v. 1840 tai viimeistään seuraavana vuonna.

Huom.:

Nykynäkemyksen mukaan Arhippa Perttunen kuoli 7.12.1841.  Hänen ulkonäkönsä, tuon alkupatriarkan, on kiinnostanut monessakin mielessä, ei vähiten muistopatsaiden tekijöitä.  Hänen haudakseen arveltu kohta Latvajären kylän kalmismaalla, Kalmosaaressa, avattiin 1983 ja sieltä nostettiin kohtalaisen hyvin säilynyt kallo, jonka osviittojen pohjalta tehtiin muotokuva, joka on olemassa kolmena kappaleena, Uhtualla, Petroskoissa ja Komin tasavallan pääkaupungissa Syktyvkarissa. 

Kansallisbiografiaan Arhippa Perttusen pienoiselämäkarran laatinut Jukka Saarinen pitää kalloa todennäköisesti vääränä, joten emme edelleenkään varmuudella tiedä, minkä näköinen Arhippa todellisuudessa oli.  Jotain osviittaa toki voimme ottaa hänen nuorimman poikansa, runon mestarin Miihkali Perttusta kuvaavista valokuvista. 

Jos on avoin Arhipan ulkoinen muoto, on hänen runoissaankin yhä tulkittavaa.  Perttusen mukaan Kalevalan Sampo on valmistettava ”yhden joukosen sulasta” – eli joutsenen sulasta, tarkoittaako se kirjaimellisesti valkoisen joutsenen sulkaa, vai onko kysymys kirjoitusvehkeen kautta – runolla –tapahtuvasta ”Sammon luomisesta”?

*

Lönnrot teki rajaseudulle ja Vienan kyliin kuusi keräysmatkaa, joista toinen ja kolmas eivät täyttäneet lainkaan toiveita.  Edelliseltä hänen täytyi lääkintöhallituksen kutsumana palata takaisin Helsinkiin Suomussalmen Kuusamon kylästä, aivan Vienan porteilta, ennen kuin oli edes päässyt keruutyöne alkuun.  Kolmannella matkalla hän pääsi käväisemään rajan yli toisella puolella Miinoassa ja Akonlahdessa, mutta saattoi viipyä siellä vain viisi päivää.  Akonlahtelaiselta Trohkimaisen Soavalta Lönnrot sai sampojakson toisinnon, ensimmäisensä. 

Palatessaan runonkeruusta Akonlahden kautta Kajaaniin syksyllä v. 1833 poikkesi Lönnrot Akonlahdessa Trohkimossa.  ”Akonlahdessa poikkesin” – näin kertoo Lönnrot – ”Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin.  Sauna pantiin heti lämpiämän huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin, näet, sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 3 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman vaikutuksen”.  - 

Trohkimaisen Soavan kuolemasta on eräs akonlahtelainen ilmoittanut A.R. Niemelle, että hän hukkui poikansa kanssa kulkiessaan lautalla Livojoen yli, kun palasi Vuokkiniemestä lehmänostosta; Soava jätti kuitenkin jälkeensä kaksi poikaa. –

Taas kertoo Lönnrot, miten hän samaten syyskuussa 1833 osui Vuonniseen.  Täällä tapasi hän hyvän kertovaisten runojen laulajan, Ontrei Malisen, joka oli myös suuri tietäjä, ja jonka Lönnrot viimeisen runonlaulajan tavoin luuli säilyttäneen muistossaan kertovaisten sankarirunojen yhteisen juonen ja jolta hän senvuoksi hartaasti tiedusteli kertovaisten runojen järjestystä.

*

Mutta Kieleävisen Saassila, Iknatan poika, oli se ukko, joka omasi avaimen tähän lukkoon.  Käynnistään Vaassila Kieleväisen luona kertoo siis Lönnrot tähän tapaan:

”Mutta illalla, Ontrei Malisen mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella.  Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko.  Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen.  Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt.  J akun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin.  Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt hänestä tunnetut runot”. 

Näin Vaassilalta kyselemällä syntynyt runo on itse asiassa kokoomus katkelmia, hämärästi muistelevan vanhuksen tapailemisia, mutta Lönnrot tässä näki yhtenäisen kokonaisuuden pirstaleita, ja näin käynti Vaassilan luona tavattomasti kiihoitti hänen muutenkin herkkää mielikuvitustaan.  Matkalta palattuaan hän kiireimmiten rupesi kokoamaan Väinämöisestä kertovaisia runoja yhteen ja noudatti Vaassilan runon viittaamaa järjestystä ensimmäisessä kokoonapanoyrityksessään ”Väinämöisessä”, vaikka huonolla menestyksellä, sillä mitään varsinaista kertomuksen yhteyttä ei näin vielä syntynyt.  Mutta seuraava askel johti jo Kalevalaan.  -

*

Perttunen, Matro, Lapukan kylä, Vuokkiniemi.  Matro oli Iivana Perttusen tytär Latvajärvestä, vuonna 1915 yli 80 vuoden vanha.  Kuullut lauluja isävainaaltaan, Iivana Perttuselta.  Eli Lapukassa.  Arhippaisen Miihkalin serkku.  Tiesi loitsuja. –

Perttunen Moarie, Kellovaaran kylä.  Suuren Latvajärven laulajan Arhippa Perttusen sisar.  Oli Kellovaarassa naimisissa taitavan laulajan, Miihkalin, kanssa, jonka isä oli Ponkalahdesta syntyisin.  Moarieta laulatti Lönnrot huhtikuussa 1835.  Lönnrotin käydessä oli Moarie jo vanha, kuten näkyy seuraavasta kohdasta Lönnrotin matkakertomuksesta: ”Tulin ensinnä Kellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta, kirjoitin usiampia runoja.” 

Vanha Moarie lauloi Lönnrotille m.m. morsiamen neuvokkivirren ohjesäkeistöistä näin ikän:

”Morsian sisarueni,

elä kengättä kävele,

elä suhka sussunatta.

 Pyhät on pihlajat pihalla,

marjaset sitäi pyhemmät”.

Moarie kuoli vuonna 1854 tahi 1855 toisella sadalla [iältään], melkein 120 v. vanhana (?).  Matkalla Kellovaarasta Jyskyjärveen kirjoitti Lönnrot Moarien pojalta, Simanalta, metsäpirtissä kaksi tuntia runoja; katso Miihkalinen Simana.

*

Perttunen, Simana, Latvajärvi.  Iivanan poika.  Mainitaan kuolleeksi vuonna 1894.

*

Miihkalinen, Simana, Kellovaaran kylä:

Borenius lausuu matkakertomuksessaan vuonna 1872:

”Mehiläisessä Lönnrot mainitsee Karjalan paremmiksi runopaikoiksi Kellovaaran, ja samaa kylää lähetessä kuulee nytkin jo kaukana ”Konovoalaiseen” eli Miihkaliseen Simanaan viitattavan, jota koko tienoo taitavimmaksi tietäjäksi ja laulajaksi sanotaan.  Eikä perille päästyä toivossaan pety.  Muutamia virstoja Kemin kahden eteläisen latvajoen yhtymäpaikasta etelään on Tsirkkemin [Tsirkka-Kemi] oikealla varrella 7 pienoista mökkiä, vaan niiden asukkaista ovat mainittu Simana ja hänen serkkunsa (?) Maksima [katso: Riikoini Maksima] epäilemättä parhaita nykyään elävistä laulajista.”

Simana oli Boreniuksen käydessä 60:n ikäinen ja laulanut aikaisemmin Lönnrotille kahden tunnin ajan tätä Jyskyjärveen kyyditessään, [kuten näkyy Lönnrotin matkakertomuksesta [matkalta 1835], eräässä metsäpirtissä matkalla Kellovaarasta Jyskyjärveen] samoin kuin äitinsä Moarie, Latvajärven Arhipan [Perttusen] sisar [ks. Perttunen Moarie], jota silloin oli kiitetty parahiksi ruononlaulajiksi ja jota ympäristössä vieläkin sellaisena muisteltiin.

Simanan isä oli niinikään ollut taitava laulaja ja kuohari eli ”konovoala”.  Tämän isä, Jeremie, Simanan isänisä (toisen tiedon mukaan Simanan isä Miihkali ja hänen veljensä Pedri, Jeremien pojat, Tokkoasia = Kielöväisiä) olivat ensin tänne muuttaneet Ponkalahdesta, Ylisen Kuittijärven länsirannalta.  Suku Suomesta alkuisin, kuten Latvajärven ja Vuonnisen laulajasuvut, Perttuset ja Maliset.  Simana lauloi etupäässä kertovaisia runoja, mutta osasi jonkun verran loitsurunoja y.m. runoutta, joita kaikkia sillä kertaa ei kumminkaan ruvennut laulamaan.  Yhteensä on häneltä saatu 13 runoa.  Simana kuoli 1876 keväällä 70:n vuotiaana.  Pojat Dementie ja Miihkali samoin laulajia.  Sisaresta, ks. Déuhtin vaimo Vaze.  Simanan serkku oli Trohkiman vaimo Oudi Tsolmossa.

*

Deuhtin vaimo Vaze, Liedma.  -  Latvajärven Arhipan [Perttusen] sisaren, Moarein, ja Kellovaaran ”konovoalan” [kuoharin] Miihkalin tytär, Miihkalisen Simanan [ks. Simana] sisar ja melkein veljensä ikäinen.  Boreniuksen laulattama; mutta kun Vaze ei oikeastaan ollut laulaja, lauloi hän vastahakoisesti, miten muisti, runon … ja seuraavan äitinsä runon… -

Trohkiman vaimo Oudi, Tsolmon kylä:

Kellovaarasta tuotu pieneen Tsolmon kylään, joka on lähes pk. Liedmasa lounaaseen.  ”Konovoalan” [kuohari Miihkali Simanan] veljentytär ja Simanan [ks. Miihkalinen Simana] sekä Vazen serkku [ks. Deuhtin vaimo].  Oli runon oppinut ”konovoalan” akalta.

*

Kuten edellä esitetystä luettelosta ja osin sukukartasta selkiää, esiintyi runonlaulanta, kuten moni muukin lahjakkuutta vaativa toimi vahvasti suvuttain ja ko. toiminnalle suopeissa ympäristöissä.  Jos lahjakkuutta ei siunaantunut suvun kautta, saattoi sitä esiintyä maantieteelliseen läheisyyteen liittyen, ikään kuin naapuri-ilmiönä.  Tässä tarina kademielisestä naapurista, joka nureksi sitä että runonkerääjät aina menivät naapuriin, ei koskaan meille:

Petrini Timo, Latvajärvi, puhuttelunimeltään ”Karhu-Timo”.

”Oli miehien mies nuorena, oli miehen muikku.”  Boreniuksen tiedon mukaan ovat Latvajärven Karhut = Karhuset, joita oli lähes puoli kylää, tulleet Orihvedeltä [Orivedeltä] Suomesta, noin kahdeksan miespolvea sitten.  Timo oli [kansatieteilijä] Karjalaisen käydessä 81 v. vanha, muistinsa menettänyt ja heittänyt pois ”syntiset” lorut, ei ruvennut enää laulamaan, koska ”kirja sanou, jotta siitä tulou synti”.  Kertoi ukkonsa [isoisänsä], Roto Piminänpojan, ja Piminän olleen suuria tietäjiä ja laulajia. 

Niinpä oli Piminä kerran loitsinut vetehisen kivelle ja pakottanut hänet pyytämään anteeksi sitä, että oli vaivannut erästä ihmistä.  Tästä Rotka Piminänpojasta, kuollut Latvajärvessä noin vuonna 1884 yli 70:n vuoden vanhana, on opettaja Petri Lesoni muistoonpannut sivistyshistoriallisesti hauskan muistelman.  Rotka oli ikänsä köyhä eläjä ja hänen nimeensä liittyi eräs paha kolttonen: hän oli kerran lehmikarjasta varastanut härän, jonka metsässä keitti tuohiropposessa ja pisti poskeensa!  Tähän oli hänet nälkä pakottanut. –

Vanhana kärsi Timokin köyhyyttä ja puutetta.  Eli vielä vuonna 1908 90:n vuoden vanhana.  Oli osannut paljon runoutta ja kerrotaan hänen ennen nureksineen sitä, että runojen kerääjät aina kääntyivät Timon naapurin, Arhippaisen Miihkalin, puoleen, vaikka hän, Timo, olisi muka ollut ainakin yhtä etevä, etevämpikin runomies, kuin Arhippainen Miihkali.

*

Tässä toinenkin ”Miihkali Arhippaista parempi” laulaja:

Piirteini eli Spiireini Mossei [Mooses Spiireinen], Latvajären kylältä.

Matkamuistelmissaan vuodelta 1872 lausuu Borenius:

”Aivan hyvällä mielellä ja oma[lla] tunnolla en lähtenyt kuitenkaan matkaan [nimittäin Latvajärvestä], koska ne pienet runopalast, jotka Kusman vanha sairas isä, Moisei, vuoteeltaan luki, muutamissa, vaikkei tärkeissä kohdissa, poikkesivat muista Latvajärven runoista”. 

Tässä mainittu Mossei oli Ahosia, suuri noita ja tietäjä, jota käytettiin paljon patvaskana.  Nuorempana kotonaan, kun huuhtaa raadettiin runsaasti, eli Moissei ”väki hyvänä”.  Köyhtyi vanhemmalla puolen ikäänsä, mutta eli kumminkin ”pöksän paikalla” ikänsä loppuun.

Mosseista sanottiin: ”Runoloista, tietohuksista luajittu koko Mossei” [Runoista ja tiedonjyvistä on tehty koko tämä Mossei].  Karjalaiselle kerrottiin, kuinka Mossei muka oli Miihkalia [Perttusta] etevämpi, mutta vei laulunsa manalle.  Mossein loitsijantoimesta kertoo [Petri] Lesoni/Lesonen erään esimerkin:

Puavilaisen Kauro odotti Teppanaisen Joukoa sulhaseksi tyttärelleen, mutta Joukopa menikin toiseen paikkaan.  Tästä sydäntyi Kauro, ja kun hääpäivä tuli, varotti väkensä, kiersi raudalla kotinsa, luki lujat luvut, synnyt syvät, ja meni Jouhkon häihin.  Siellä Kauro kutsui Joukon pihalle, tarjosi tälle viinaa pullostansa, josta Jouhkolle kävi ylen läylemäksi ja hän pian kovasti sairastui.  Spiireinin Mossei kutsuttiin tietäjäksi.

”Mossei meni, nousi luonto, kävi karvalle, telmi halteissaan ja kylvetteli hyväsistä Jouhkoa ja tuosta paikasta Jouhko tuli terveheksi.”

Mossein isä, Pikku Spiire eli Piirre [tutkija Marttiini huomauttanut tähän seikkaan: Piire tai Piirre ovat Latvajärvellä tuntemattomat], (kuollut noin vuonna 1865) oli kova tietomies, ”hullu tietäjä”, ja ensimäinen, joka tupakoi Latvajärvessä.  Vielä muistellaan, kuinka rahvas tuota savutusta kummakseen katseli: mies panee törtön suuhunsa, sitten imee, imee, ja vihdoin tuprahuttaa savua suustaan, - kyllä hän ei ollut oikea rissitty henki! –

Mosseita laulatti Borenius kolmannella matkallaan 4/9 1877 Hoapovaaran uudistaloilla, lähellä Latvajärveä.  Ja samalta tietäjältä on Meriläinen vielä v. 1888 pannut muistoon taikoja ja loitsuja, sillä epäilemätöntä lienee, että Meriläisen ”Ahonen Mouses” on sama mies [ks. Ahoni Mossei].  Iästään lausui Mossei Boreniukselle: ”Jo on 9:s kymmen miulla, ei lie vielä yli puolivälin eikä alla”.  Mossein kuolemasta ovat tiedot eriävät:

Boreniukselle on hänet mainittu kuolleeksi (Kuopiossa saatu tieto) jo vuonna 1879; Karjalaisen mukaan olisi Mossei elänyt toista sataa vuotta vanhaksi ja kuollut vuonna ”1891 keväällä”.  Jos, niin kuin varmalta näyttää, Meriläinen on vielä vuonna 1888 tavannut Mossein elossa, on Karjalaisen tieto varmaankin oikea.  Latvajärven laulaja Iknattaini Iiivana on vuonna 1879 Boreniukselle antanut loitsun, jonka sanoi oppineensa Spiiren Mossein veljeltä, Mikitältä. –

*

Ahoni Mossei eli Ahosen Mooses, Latvajärvi:

Runotutkija Meriläisellä: Mousses Ahonen, nähtävästi  = Piirteini [eli oikeammin: Spiireini Mossei] Mossei.  Ollut aikanaan etevimpiä tietäjiä, oli Meriläisen käydessä vuonna 1888 noin 100 v:n vanha; vanhuksen kuulo, puhe ja muisti suuressa määrin heikontuneet, niin että ei loitsuja enää paljon ensinkään muistanut.  Oppinut isoisältään ja omalta isältään Latvajärven Hoapovaaralla.  Nämä Meriläisen antamat tiedot sopivat täydellisesti Piirteiseen Moisseen, joka perin vanha tietäjä oli Ahosia ja eli Hoapovaaralla; ks. Piirteini eli Spiireini Moisssei.

*

Vielä pari naispuolisen runonlaulajan ja tietäjän kohtaloa:

Edellä mainitun, tunnetun tietäjän ja laulajan ”Karhu-Timon” [ks. Petrini Timo] tytär tunnettiin nimellä Trohkiman leski Anni, Vuokkiniemestä.  Naitiin nuorena Latvajärvestä isoon ja varakkaaseen taloon Vuokkiniemeen, ”Tsena-Kauron” pojalle.  Oli kahdesti naimisissa.  Myöhemmin, kun miehensä kuolivat, kohtasi Anniakin venäjän-karjalaisten leskien tavallinen osa: köyhyys.  Vielä eli leskenä vuonna 1908.  ”Olisi vähän peltoa ja nurmea, mutta ei jaksa tehdä työtä eikä lehmää pitää.  Kerjuullakin täytyy käydä”, I. Marttinin kertoman mukaan.

Joskus voi runsaslauluisen eukon laulut jäädä tietymättömiin:

Muuan noin 70-vuotias eukko, Miinoan kylä.

Vuoden 1894 matkalla kertoo Blomstedt Miinoassa pitäneensä majaa Outokan Iivanan talossa, josta kaikki raavas väki oli poissa takamailla heinänteossa.  Täällä (runonkeruussa ollessaan Blomstedt kävi entisessä Savinan talossa) laulatti Blomstedt vanhaa, lähes 70-vuotiasta eukkoa, joka oli vanhauskolainen eli ”tarovieru” [starovertsi] eikä  mitenkään antanut nimeänsä kirjaan, koska pelkäsi, että jos ”mierolaiset” tai ”ristiveljet” saisivat tietää, että hän oli laulanut, siitä olisi hänelle tullut reähkä eli synti.  Eukko sanoi ennenkin laulaneensa runonkerääjille, Helsingin herroille, olipa hän omien sanojensa mukaan ollut kerran Oulussakin, sinne kutsuttuna, laulatettavana.

Blomstedtin tiedonannot verrattuina A.V. Ervastin matkakertomuksen ”Muistelmia matkalta Venäjän-Karjalassa” vuodelta 1879 tekevät todennäköiseksi, melkeinpä varmaksi, että laulaja-eukko oli Savinan vanhan isännän leski.  Ervasti nimittäin kertoo majailustaan ukko Savinan eli ”Sampan” talossa, että silloin tämä vaimoinensa oli ainoa talossa kotona-olija, koska muu väki – aivan kuin Blomstedtin käydessä – oli kaukana niityllä tai kaskella, vaimonpuolet nuotalla.  Ukko oli ”starovertsi”, jonka vuoksi Ervasti kumppaneineen meni naapuritaloon syömään, saadakseen maitoa ja voita, joita paastonaikana ei luultu Savinassa saatavan.  Yöksi palasivat matkailijat Savinan taloon.  Laulattamisesta ei Ervasti puhu, eikä matkailijoilla siihen näy olleen aikaakaan, seuraavana aamuna varhain kun jo jatkoivat matkaa.  Mutta mahdollista on, että Ervasti myöhemmin olisi Oulussa, jossa hän eli sanomalehdentoimittajana 1880-luvun alkupuolella, eukkoa tuttavapiirissä laulattanut, panematta runoja paperille; sillä toistaiseksi ovat nämät ja muut aikaisemmat eukon runot tietymättömissä.

Puhe ”Helsingin herroista” voi johtua tosin siitäkin, että runonkerääjät Savinan varakkaaseen taloon usein kyllä olivat poikenneet, mutta taas menneet runoja sillä kertaa kysymättä.  Muun muassa on Meriläinen kertonut v. 1889 matkalla viipyneensä Miinoassa pari päivää ”erään ystävällisen Savina-nimisen ukon luona”.

*

Vielä muuan Sisson akka, Kivijärven Törsimöstä:

Sisson akka; Kivijärvi, Törsimö.  Etevä loitsijen ja taikojen tuntija.  Säilytti sangen vanhoja muistotietoja, muun muassa sellaisia, joita oli kuullut noin v. 1840 kuolleelta mummolaan, Kapulan akalta, joka oli elänyt 120 v. vanhaksi (I. Marttini kertonut).  Puolimatkassa Kivijärven ja Latvajärven välillä on Törsimön kyläpahanen, joka karjalaisenkin käsityksen mukaan on oikea kurjuuden pesä.  Miespolvia ovat kylän kolme mökkiä olleet yhtä köyhät ja kurjat.  Täällä eleli hauskan ja tyytyväisen näköisenä Sisson akka päivästä toiseen, kävi tietäjänä pienemmissä asioissa, kuten ostettua elukkaa pidätettäessä, lehmiä laitumelle laskettaessa j.n.e.  Uskoi tai ainakin oli uskovinaan taikojen voimaan. 

Viimeksi v. 1913 pani Marttini Sisson akalta loitsuja ja taikojatemppuja muistoon, jotka muistoonpanijasta niiden vanhan alkuperän vuoksi näyttivät olevan tavallista huomattavampia.  ”Sisson akka itse” – jatkaa kerääjä – ”on nyt 77 v. vanha, ja kaikki taikansa on pienenä tyttönä kuullut muori-vainajaltaan, Livojärven Hotolta, Vuokkiniemestä, joka oli syntynyt noin 1730 ja kuollut 120 v. vanhana.  Kertoja ehdottomasti itse uskoi”.

*

Ja vielä yksi akka.

Päntin akka, Kivijärvi.  Iro Mihhein tytär.  Melko laajasti tunnettu tietäjä.  Tähän Vuonnisesta tuotuun naiseen johtavat useat keräyksissä tavattavat taiat ja muut muinaistiedot; moni Kivijärven nainen on kerääjille sanonut oppineensa runonsa tai taikansa Päntin naiselta.  Pidettiin kylän paraana naislaulajana Boreniuksen retkikunnan v. 1872 aloittaessa runonkeruunsa Kivijärvessä, mutta oli silloin poissa ativoilla Pirttiniemessä.  Varsinkin leskeksi tultuaan harjoitti tietäjän ammattia ja kävi häissä laulamassa tavanmukaisia häävirsiä.  Päntin akka oli v. 1877 73 v. vanha. 

Seitsemän tyttären äiti, mies, joka kuoli noin v. 1860, sokea.  Näitä elättäessään sai perheen äiti olla monena: ”suitsinaki, päitsinäki, kerran vesikelkkanaki” [suitsinakin, päitsinäkin, kerran vesikelkkanakin].  Loppuiällään kerjäsi ja elätti itseään ”tietohuolla”.  Vuonna 1921 lausuu hänestä I. Martini: ”Oli aikansa tietorikkaimpia ihmisiä.  Miero-matkoiltaan Venäjältä päin ”merenrannasta” oli saanut muistiinsa tavattomat sananlasku- ja satuaarteet.  Jessu [Bogdanoff], tuo tunnettu Kivijären ensimäisiä luku- ja kirjoitustaitoisai, oli Päntin akan tyttären poika”.  Tyttärentytär Ontrein vaimo.  Tiedot Päntin akan kuolinvuodesta epävarmat; kuolema on sattunut vuosien 1886-1894 välillä, Marttini sanoo v. 1887 [akan olevan] 90:n vanhana, Lesosen mukaan oli Iro syntynyt v. 1808, kuollut v. 1887-1890.

*

Päättäköön tämän kansanrunouden muisti-ihmeiden ja taikurimaisten tietäjien kavalkadin mitä ihastuttavin kertomus alkuperäisten runojen kaikkein alkuperäisimmästä tarkoituksesta, viehättää ja lumota kuulija, oli hän sitten jo runolle täysin antautunut tai vastahakoisesti suhtautuva.  Aidosti kuultuna ja vastaanotettuna vanha runo puhuttelee, kuten tässä I.K. Inhan Kalevalan laulumailla” –teoksessaa esittämässä kohtauksessa:

 

Ryysä; Kiimasjärvi.  Todennäköisesti kyseessä sama Ryysä, josta Inha teoksessaan ”Kalevalan laulumailta” antaa mestarillisen kuvan.  Ryysä oli varakas talonisäntä, toimen ja tarmon mies.  Tavattoman vilkas ja suuri suunpieksäjä; halveksi vanhoja loruja, mutta kun Inha alkoi lukea Kalevalaa, kiintyi niin runoja kuulemaan, että unohti kaiken muun. 

Seuraava kuvaus Kalevalan runojen esityksestä Ryysän talossa vuonna 1894 muistuttaa melkoisesti muinaisten sankarilaulujen parasta laulanta-aikaa. 

”Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla kuunneltiin Kullervo-runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä, ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia säkeitä.  Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan, vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä.  Vilkkaasti he niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden kuin luin. 

Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa.  Sekös nauratti heitä makeasti, kutkutti ihka sydänaloja.  Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus minun lukiessani, kuinka uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin, että sydet lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi noitumaan.  Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten ja vaati, että se oli luettava uudestaan.  Ja minä luin sen vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä”.

                                                                 * * *

Oltiinpa siis Suomalaisen runon alkujuurilla...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Urpo Vento tiivistää A.R. Niemen elämäntyön Kansallisbiografiassa näin:

Niemi, Aukusti Robert (1869 - 1931)
kansanrunoudentutkimuksen professori
A. R. Niemi loi ansiokkaan uran Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja Helsingin yliopistossa kansanrunouden tutkijana ja opettajana sekä koulunopettajana Helsingissä. Merkittävän elämäntyön hän teki liettualaisen folkloren tallentajana ja tutkijana sekä Liettuan koululaitoksen kehittäjänä ja kulttuurin tunnetuksi tekijänä. Suomessa Niemi tunnetaan erityisesti Elias Lönnrotin ja kalevalaisen muinaisrunouden tutkijana, ja liettualaiset arvostavat häntä omana lönnrotinaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset