Veikko Huuska

F.E. Sillanpään syntymän 125-juhlavuoden mietteitä

 

ANKKURINA SILLANPÄÄ  -   F.E. Sillanpään syntymän 125-juhlavuoden mietteitä

 

Motto:  ”Taata” – Hän elää!

 

Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö3. kesäkuuta 1964 Helsinki) Nobel-kirjailija.

 

Eikä elä vain Taata, vaan – ja erityisesti – 1930-luvun Frans Emil Sillanpää, voimainsa päivien lailla, täynnä mahtia, puhtia ja näkemystä. 

 

125-vuotissyntymänsä aikaan F.E. Sillanpään figuuri nousee sotienvälisen Suomen henkilöhistoriassa ylväänä ilmestyksenä, päätään pitempänä näkijänä, kannanottajana ja – taistelevana humanistina.

 

F.E. Sillanpään näkemykset kansallisesta yhteisedusta, ja kansallisen järkevästä soveltamisesta kansainväliseen kestää yhä tänään. 

 

Johdanto

 

Tulenkantajien ”kummisetä” – F.E. Sillanpää.

 

Keitä he olivat ja mitä heistä tuli?

1930-luvun kulttuuririntamien eräitä ilmentymiä olivat kulttuurilehdet, Tulenkantajat, Kulttuurilehti ja Soihtu.  Niiden perustajat ja sidoshenkilöt olivat osin samoja tai ainakin samoissa vesissä liikkuvia, mutta myös toisia ja toisenlaisia. 

 

Setämäisenä ”mettiäiskummina” tulenkantajien taustahahmona hääräili F.E. Sillanpää.  Hänen omakätinen tervehdyksensä Tulenkantajat II-albumissa 1925 [Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi] oli hyvin miehen itsensä näköinen ja kuuloinen:

 

”Tervehdys nuoremmilleni.

 

On mieluista käyttää tätä tarjottua tilaisuutta.

Vaikka siis voin todeta, etten vielä ole sedän kirjoissa,

niin vuotaa sittenkin eräänlainen viehättävä- ja täytynee sanoa:

kateudensekainen kaiho kaikkiin tajuntani kerroksiin,

kun ajattelen Teitä,

jotka täytätte tämän kirjan seuraavat sivut.

 

Te useimmat lienette siinä ihanassa vaiheessa,

jonka minä juuri parahiksi tunnen sivuuttaneeni:

olen imenyt heleimmät hunajat niistä kukista,

joita kohden Teidän imukärsänne parhaillaan kurkoittavat (biologinen vertaus):

 

Tosin tunnen oman imukupuni vielä olevan pullollaan noiden aurinkovuosien saalista,

mutta kerranhan sekin ohenee ja

silloin voi sattua,

että tavataan ”asemasodassa”.

 

Nyt tervehdin Teitä,

arvoisat hunajanimijät.

Imekää runsaasti runon ja viisauden mettä,

hyvän ja pahan tiedon hunajaa.

Keskipäivän kekkosessa sitä on soma sulattaa

oman itsensä kautta koko

ihmiskunnan ravinnoksi.

 

F.E. Sillanpää

 

(Sillanpää oli ”setämäisestä mettiäiskummiudestaan” huolimatta tuolloin vuonna 1925 niinkin nuori kuin 37-vuotias.)

 

xx

 

Taistelu Suomesta

 

Akateemisen Karjalaseuran - AKS:n mieskäsitys oli kaksijakoinen.  Toinen oli pastori Eljas Simojoen ja nuorten körttipappien asketismi.  Toinen tuli sotilaiden suunnalta, miehen kuului elää väkevää, vaarallista elämää, puhua karkeita, ryypätä rankasti, käyttää naisia, ja testata omaa ja toisten pelottomuutta erilaisin tempauksin. 

 

Itse asiassa pastori-askeetti Simojokikin teki tempauksia, kaikkein hurjimpia.  IKL:n kansanedustajana Simojoki johtamansa nuorisojärjestö Sinimustien kera tuki asetoimituksin Viron vapsien (vapaussoturien) kapinahankkeita Pätsin hallintoa vastaan joulukuussa 1935.  Kapina kavallettiin ja kuivui kasaan.  Marraskuussa 1935 Helsingin Sinimustien nuorten höyrypäiden keskuudessa käytiin kiihtyvää keskustelua, pitäisikö Kustaa Adolfin päivänä eli Svenska dagenina osallistui katutaisteluihin ”hurreja” vastaan.  Kokouksessa aie torjuttiin, mutta Svenska Dagenina ilmestyi Sinimustat-lehti, jossa oli Elias Simojoen pääkirjoitus ”Katu auki” – homma oli sillä selvä.  Seuraavana tammikuuna vuodettiin lehdistölle Simojoen edelliskesänä kirjoittamat yksityiset kirjeet aatetoverilleen Jaakko Virkkuselle, ne sisälsivät räväköitä suunnitelmia ja toimintaohjeita.  Suomen Sosialidemokraatti julkaisi suurjutun 22.1.1936 otsikolla: ”Sasun paikka on oleva Heinäsaarilla linnunkakkaa keräämässä”.  Sinimustat-järjestö lakkautettiin päivää myöhemmin 23.1.1936 ulkovaltojen sisäisiin asioihin sekaantumisesta. 

 

Simojoki kielsi olleensa lainkaan tietoinen vapsien hankkeista.  Hän joutui eduskunnassa tilille toiminnastaan ja valehtelustaan.  Väinö Hakkila sanoi, että ”valehtelussa Kiuruveden-pastorillamme [Simojoki] on Suomen ennätys, joka lienee samalla maailmanennätys”.  Maalaisliiton Antti Kukkonen, tuleva ”sotasyyllinen”, moitti pastoria jesuiittamoraalista.  Jopa IKL:n johtomiehet kritisoivat pastoria.  Vilho Annala on kertonut IKL:ssä olleen tapana sanoa, että Simojoki kulkee laillisuuden raja-aidan seipäitä myöden ja vähän välillä puikahtaa aidan toisellekin puolelle. Simojoki oli lähettänyt Virkkuselle vuoden 1935 kuluessa useita kirjeitä, jotka poliisin suorittamassa kotietsinnässä tulivat julki, ja vuodatettiin lehdistölle.  15.6.1935 Simojoki määritteli Neuvostoliiton ulkoministeri Litvinovia, että tällä on ”tyypilliset rasvaiset narikkajuutalaisen kasvot”.  Samassa kirjeessä hän jatkoi kuvaamalla miten kansallisen IKL-rintaman voitettua vastapuolen toimijoita käsitellään:

 

Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, [Helsingin Sanomain pakinoitsijan] Eeron ja muiden matelijain kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnelleen Sinimustien tahdikkaita askeleita vartiotulien ääreltä”. 

 

Suomen kirkon pastori noitui poliittisia vastustajia, vasemmistomielisiä, mutta liberaalejakin, keskitysleiriin rautasaappaiden alle kesällä 1935.  Erittäin maltillisia ja kokoavia lausuntoja antanut kirjailija F.E. Sillanpää joutui hänkin Simojoen hyökkäysten kohteeksi.

 

Kappale Suomen eduskunnan historiaa:

Kansanedustaja E. Simojoki:

 - Eduskunnassa on hyökätty sinimustanuorison kimppuun (välihuutoja salista: Ei, vaan puhujan! Että ilkeää vielä puhua!) joka on koettanut auttaa Viron vapaussotureita.  Sinimustien motiivit tässä asiassa ovat puhtaat. (Puhemies: Kiellän ylistämästä rikosta!) Punaisten keskuudessa vallitsevan riemun ymmärrän, mutta en sitä, että eräät porvarillisetkin piirit yhtyvät samaan ajojahtiin. (kansanedustaja Fränti: Valhetta emme hyväksy!)  Kaikesta huolimatta minulla on puhdas omatunto (Eduskunnassa: Naurua.).  Vapaaehtoisesti menin puhumaan poliisille ottaakseni kaiken vastuun.

 

Lopuksi Simojoki vakuutti, että oikeuden asia voittaa vielä Suomenlahden eteläpuolellakin.

 

Rovasti K.R. Karekselta ei tässäkään tilanteessa puuttunut rohkeutta ryhmätoverinsa puolustamiseen:

 

 - Nuorisolle on kouluissamme opetettu, että tyranneja vastaan ovat kaikki keinot luvallisia.  Sitä on opetettu ihannoimaan Brutusta, joka löi tikarin ystävänsä Cassiuksen sydämeen.  On myös muistettava, että vallankaappaajat aina, kun onnistuvat, saavat jälkimaailmalta muistopatsaan, jos epäonnistuvat, niin saavat he hirttonuoran.

 

Vapseja avustaneiden rikosta edustaja Kares piti verrattain kyseenalaisena.  Hän muistutti, että vapaustaisteluamme valmisteltaessa lukuisat jalot Ruotsin naiset avustivat jääkäreitämme.  ”He siis oikeastaan olivat samanlaisia rikollisiakin kuin nyt syytteeseen pannut sinimustat!”

 

Nuori aloitteleva kirjailija, työläisälykkö Olavi Siippainen kertoo, miten hän 20-vuotiaana seurasi Simojoki-debattia Eduskunnan parvella talvella 1936.  Näytelmä piirtyi lähtemättömänä nuorukaismieleen:

 

”En muista koskaan teatterissakaan eläneeni niin tihentyneen tunnelman hetkiä kuin istuessani tuolloin eduskunnan lehterillä.  Väinö Hakkila oli myrkyllisimmillään, keskusta kiihkoutunut ja Simojoki kierteli istuntosalia kuin ärsytetty leijona.  Vähän matkan päässä minusta istui F. E. Sillanpää koko voimiensa päivien kolossaalisessa mahdikkuudessa: oli tiedossa, että Väinö Hakkila käsitteli myös FES:ää vastaan  kohdistettua hyökkäystä.  Muuten: kun puhutaan 30-luvun poliittisesta kuvasta, ei voi unohtaa Sillanpäätä.  Olematta poleemikko – päinvastoin kuin Leino ja Koskenniemi – Sillanpää vain harvoin tarttui yleisiin kysymyksiin.  Mutta kun hän sen teki, humahti koko maa sanojen alle”. 

 

Mitähän Sillanpään perheessä isän ja Esko-pojan kesken puhuttiin tammikuussa 1936?  Vai puhuttiinko mitään.  Joka tapauksessa Esko, 16 v. liittyi 16.1.1936 Helsingin nuorisosuojeluskuntaan.  (Asiakirjojen mukaan hän liittyi IM-Sk:aan, eli Ikämies Suojeluskuntaan, joka oli vapaussodan veteraanien ikämiesporukka, ei aivan ilmeisin viiteryhmä 16-vuotiaalle oppikoulun IV luokan yksityisoppilaana suorittaneelle, itsenäiselle mutta joidenkin mielestä hemmotellulle nuorukaiselle; joko tässä on hämäystä tai sitten se oli isän kautta tapahtunut koukkaus, jolla ilmeisesti tähdättiin Simojoen sinipaitojen viehätysvoiman laimentamiseen. 

 

Selitys löytyy Stig Roudasmaan kirjoittamasta ”Helsingin Ikämiessuojelukunta 1919-1944” –historiasta (Ikämiessuojelukunnan Säätiö, 2007).  Nähdään, että kyseinen suojeluskunta syntyi kieliriitojen seurauksena kun kaksikielisen Oldboys-Regementin suomenkieliset erosivat siitä.  IM-Suojeluskuntaan perustettiin jo lokakuussa 1919 Oravakomppania, josta tuli myöhemmin Poikakomppania.  Siinä oli vuoden 1935 alussa 145 poikaa, ja lisää siis tuli.  Muissa suojeluskunnissa oli yleensä vain 30 – 45.  Roudasmaa kertoo, miten Poikakomppania kokoontui sunnuntaisin harjoituksiin Töölön tullissa, josta raitiotievaunut kääntyivät silloin takaisin keskustaan.  Sinne se Eskokin sitten kotoaan Ratakatu 1:stä, ja vuodesta 1937 Fredrikinkatu 74 A:sta, paineli.  Tämänkin suojelusunnan arkisto on hävinnyt [hävitetty tai tallennettu syksyllä 1944?].  Merkille pantavaa on, että IM-Suojeluskunnan riveistä nousi ainakin yksi Mannerheim-ristin ritari, nimittäin Arvid Janhunen, entinen punakaartilainen (ritari n:o 43).

 

Hämeenkyrön seudun suojeluskuntahistorian sivuille ikuistettiin jokunen vuosi sitten kertomus, jonka mukaan FES oli torpparinpoika Arvo Lautasalon, Ikaalislaisen nuorukaisen kanssa tehnyt lähtöä Tallinnan kautta Saksaan, jääkärioppiin, mutta Suomenlahden takana tuli toppi, Taatan kohdalla varsinainen motiivi taisikin olla muunlainen irtiotto, kuin sotakouluun lähtö, (tällaisia pohdimme Panu Rajalan kanssa, kun tiedustelin oliko hänellä jotain vihiä moisesta aikeesta.) 

 

Mustapaitainen tulenpalava demagogi, puheen hypnootikko Eljas Simojoki viehätti tuhansia nuoria, miksei myös tulista Eskoa.  Sinimustiin hän oli liittynyt jo 14-vuotiaana, syksyllä 1933, kun Simojoesta oli tullut uudesti lämmitetyn järjestön kiistaton johtohahmo.  Pappa Sillanpää ei lainkaan pitänyt siitä, että perheenjäsen lähestyi ääriliikettä, mutta poika Esko ei ollut turhaan saanut nimeään Nummisuutarien junkkarin mukaan..  -  Esko Sillanpäästä tuli sitten paljon myöhemmin – vuonna 1974 – minun esimieheni ja varsin läheinen mies muutenkin.  Opin tuntemaan hänet tinkimättömänä periaatteen miehenä, jonka kanssa muutoin oli mitä mielenkiintoisinta ja hienointa päästä tekemisiin.  Teimme mm. pari Lapin reissua, joilla tulimme hyvin tuntemaan toistemme aatoksen kulkuja.  Osasin arvostaa häntä – ja erityisesti juuri siitä syystä, että vaikka hän tiesi yhteiskunnallisen näkemykseni lähtevän hieman toisista jalansijoista hän ei antanut sen millään tavoin hiertää tai häiritä suhdettamme ihmisinä ja miehinä.

 

Viron kapinahommiin sekaantumisesta sai kymmenen keskeistä aktiivia rangaistuksen tuomioistuimessa.  Ankarimmat tuomiot saivat Jaakko Virkkunen 1 vuosi 1 kuukausi kuritushuonetta, Vilho Helanen 1 vuosi 2 kuukautta vankeutta ja Bernhard Heimolainen 10 kuukautta vankeutta.  Oulun tuomiokapituli määräsi Simojoen menettämään 3 kuukauden palkkansa osallistumisesta ”pappisviralle sopimattomaan, valtiolle ja yhteiskunnalle vahingolliseen kiihoitukseen, joka aikaansaa pahennusta ja tuottaa vahinkoa evankelisluterialiselle kirkolle”.  Ruotuväen aikaiselle ystävälleen Väinö Heikkiselle Simojoki kirjoitti: ”…luuletko Väinö, että .sisu loppuisi kesken?  Ei, ennen kuin ”Heinäsaarten unelma” on saavuttanut täyttymyksensä.  Polttakaa kuitenkin tämä kirje, jos en mitään muuta ole oppinut niin kirjeitä polttamaan ja poltattamaan”.  Kirjeen allekirjoituksena oli:

”Elias Simojoki, Heinäsaarten Herra, Korpraali”.

 

Viron ulkoministeri Seljamaa sanoi tammikuussa 1936:  - On käynyt selville, että Viron ja Suomen aateveljillä [tarkoittaa vapseja ja ikl:läisiä] oli sopimus siitä, että kun Virossa olisi saatu vallankaappaus onnistumaan, olisi pantu yksissä tuumin hulinaksi Suomessa. [Virkkunen: Elias Simojoki, 1974]

 

Pastori Simojoki ei enää ollut elämässä sitä aikaa, viitisen vuotta myöhemmin, kun Barbarossa-operaation alettua 22.6.1941 Petsamoon ja ylä-Lappiin varsin pian syntyi vankileirien saarikko, saksalaisten sotavoimien ylläpitämä, jossa pidettiin ankarissa oloissa ei vain joitakin suomalaisia vankeja, vaan venäläisiä sotavankeja ja antautuneita, ja saksalaisten omia vankeja, joskus hyvinkin mitättömistä rikkeistä ja palvelulaiminlyönneistä.  Kaukana oli aateromantiikka ja partioleirien nuotiotulet.  http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=1780

                                                                 *

 

Panu Rajala kertoo:

”Parhaan luomiskautensa keskellä Sillanpää intoutui ahkerasti julkisiin kannanottoihin.  Hän naulasi teesinsä Suomen suuntautumisesta jo Tulenkantajan näytenumerossa vuonna 1928.

 

Hänen näkemyksensä mukana suomalaiset kuuluivat eurooppalaisen kulttuurin piiriin.  Slaavilaiset kansat eivät kuuluneet siihen.  Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä taas pohjoismaisella kulttuurilla oli erikoisasema. – [Siispä pohjoismainen suuntaus, veljeskansa Virolla ryyditettynä.]

 

Sillanpää liitti kulttuuripoliittisiin näkemyksiinsä ulkopoliittisia viittauksia joskin peitellysti: ”kysymys on olemassaolosta ja perikadon lykkäämisestä mahdollisimman kauas”.

 

Tällä linjalla Sillanpää jatkoi julistuksiaan 1930-luvun alun kuohuvina vuosina.  Nouseva sinimusta ja aitosuomalainen nuoriso ei pitänyt Sillanpään ajatuksista.  Tulenkantajan teesit herättivät kirjailija Unto Karrin seuraavassa numerossa vastalauseisiin.  Hän vaati selvää rajaa sekä kommunismia että vanhaa Ruotsia vastaan.  Suomi selviäisi kyllä uudistuvassa Euroopassa omillaan.  Juuri tätä yltiökansallista asennoitumista Sillanpää piti sokeana ja epähistoriallisena.  Se veisi Suomen suoraan turmioon [tehostus VH:n].

 

Kaksi mustapaitaista ylioppilasta astui syksyllä 1933 pelottomasti suoraan pohjoismaisen karhun pesään.  Uuden Pohjatuuli-lehden näytenumeron toimittajat Eino Mikkola ja Yrjö Koivukari kävivät tapaamassa Sillanpäätä tämän uudessa kodissa Ratakatu 1:ssä. – Kun mustapaidat astuivat Ratakadun tilavaan halliin, ”kirjailija perääntyi kuin säikähtäen pari askelta”.  Tapahtui jotain ennen kuulumatonta: hänen kotiinsa uskaltautui poliittisin symbolein varustautuneita henkilöitä, ”hänen luokseen, joka oli aina osoittanut inhoa kaikkea politiikkaa kohtaan”.  – Vieraat selittivät asiansa: he halusivat liittää Sillanpään yritykseen, jonka tarkoituksena oli ”uuden sisäiseen näkemykseen perustuvan suunnan tuominen kirjallisuuteemme”… - Kun keskustelussa tulee esiin sana isänmaa, Sillanpää kimmastuu:

 

”Isänmaa, isänmaa… Älkää mainitko enää toista kertaa tuota sana, joka nykyisin kaduilla kaikuu.  Tyhjä sana!  Me emme tarvitse mitään isänmaallisuutta.  Eivät ole sitä tarvinneet ne lukemattomat sukupolvat, jotka ennen ovat työtä tehneet, peltoja raivanneet, ojia kaivaneet…”

 

Eino Mikkolan kuvauksen mukaan ”kirjailijan kaulasuonet punertuivat ja kiristyivät, veri kohosi kasvoille, ja suurista silmistä leimahti syvä viha”.

 

”Nyt kun Eurooppa voi minä hetkenä hyvänsä alkaa kuohua ja myllertää, mistä me tukea saamme?  Yksin olemme jätetyt, yksin idän ja lännen väliin.  Tästä saamme kiittää Suomen nuorisoa”.

 

Kesken tilaisuuden tulee puhelu Hufvudstadsbladetista: - Sillanpää nautti saadessaan puhua leveästi ruotsia väijyvien vieraittensa kuullen.  Lopuksi hän sanelee jyrkän lausuntonsa:

 

”Musertakaa IKL!  Sillä lehdellä ei tule olemaan tulevaisuutta, sitä ei kerta kaikkiaan tarvita, Suomen kansa kaipaa työrauhaa, ei muuta, työrauhaa ja leipää”.

 

Lähtöhetki koittaa.  Kirjailijan kädenpuristus on lämmin, mutta huulilta tulevat sanat: ”Me tapamme sitten eri puolilla barrikadia”.  Hän vetoaa vielä hallissa häliseviin lapsiinsa: ”Tuossa on kaunein saalis, minkä elämältä olen saanut.  Siinä on minun tulevaisuuteni, siinä on myös Suomen tulevaisuus.  Se on oleva oikeata nuorisoa”.

 

Vielä oven takaa haastattelijat huikkaavat:

 

”Siitä on tuleva mustapaitaista nuorisoa”.

 

He olivat tietämättään osaksi oikeassa.  Kirjailijan vanhin poika, 14-vuotias Esko Sillanpää oli liittynyt mustapaitaiseen nuorisojärjestöön ja jatkaa harrastuksiaan myöhemmin suojeluskunnassa ja vapaaehtoisena sotaväessä.  [Minusta tuntuu, että mustapaitojen organisaatio oli hyvinkin tietoinen Esko-pojan ratkaisusta ja pyrki noteeraamaan sen seikan täyteen nimellis- ja markkina-arvoonsa, - tapahtuihan tämä ”audienssi” heti kohta Eskon ratkaisun jälkeen, VH]

 

Taistelua käytiin Sillanpään kodissakin.”

 

Rukkaset saanut ”Pohjatuuli” hieman annatteli Sillanpään näkemysrajoitteisuudesta ja ounasteli, että… jos hän näkisi henkisen maailman todellisuuden, sillon syntyisi suurta taidetta.

 

Sillanpää sai lehdeltä vastinevuoron ja tekstasi täsmennyksen sanoihinsa:

 

”Minä vihaan maalle ja kansalle turmiollisia, hämäriä poliittisia kohinoita, joiden ensimmäisenä tehtävänä valtaan päästyään olisi minunkin kaikinpuolisen vapauteni perinpohjainen tuhoaminen… ja ennen kaikkea minun syvimmän ja arvokkaimman vapauteni: vapauteni ajatella niin kuin tahdon ja sanoa niin kuin ajattelen, vastaten sanoistani julkisen arvostelun – tai laillisen tuomioistuimen edessä lakien mukaan, joita minä itse joko välittömästi tai välillisesti olen ollut laatimassa.  ”Isänmaa”, joka ei täysin loukkaamattomana voi taata minulle noita vapauksia, ei ole minun isänmaani.”;

Näin siis Panu Rajala: Korkea päivä ja ehtoo.  F.E Sillanpää vuosina 1931-1964, SKS 1993.

 

Tulkoon todetuksi, että Pohjatuuli sai nimensä V.A. Koskenniemen Lapuan liikettä ihannoineesta runosta.  Tämän kirjallis-taiteellisen julkaisun perustivat 1933 kirjailija Koivukari ja maisteri Mikkola ajamaan IKL:n kulttuuripoliittisia ajatuksia, mutta ollen alituiseen kulttuurijulkaisujen ikiaikaiseen tyyliin jatkuvissa rahoitusongelmissa, he pyrkivät saamaan liikkeen tahola rahoitusta siinä kuitenkaan onnistumatta.  Niinpä Pohjatuulta ei pidettykään IKL:n äänenkannattajana vaan vapaana julkaisuna.: Mikko Uola: IKL 1932-1944, Otava 1982.

                                                                 *

 

F.E. Sillanpää ei ollut mikään kamariherra, ”kamreerityyppi”, vaan hänellä oli nykykielellä sanottuna ”toimivat kontaktit” eri tahoille ulkomailla.  Myös kahteen Eurooppalaisen valtakentän mahtinapaan, Saksaan ja Neuvostoliittoon.  Mutta rajansa hän osasi pitää visusti.

 

Panu Rajala jatkaa, ei enää mustista paidoista, vaan mustasta autosta:

 

”Kesäkuussa 1935 musta auto vieri ilman ennakkovaroitusta Saavutuksen [Sillanpään Hämeenkyrön Kierikkalassa sijaitsevan huvilan] pihaan.

 

Autosta purkautui pihaan kirjava seurue, jota ainoa tuttu hahmo, ylväästi asteleva Olavi Paavolainen lähti johdattamaan huvilan paraatiovelle.

 

Sillanpäälle tuotiin harvinainen vieras: neuvostoliittolainen kirjailija Boris Pilnjak (1894-1941), 20-luvun modernisti, ”Alastoman vuoden” kirjoittaja.  Hän oli Suomessa Hella Wuolijoen vieraana, ja tämä lähetti Pilnjakin gruusialaisen rouvansa kanssa tapaamaan Sillanpäätä.  Rouva oli kuvankaunis näyttelijätär Androni Kashvili.  Oppaana oli Olavi Paavolaisen lisäksi Vappu Wuolijoki.  Mukaan varustettiin kaksi tulkkia, muutkin osasivat liioitella kuin Sillanpää.  [toinen tulkki lienee ollut kirjailijaliiton oma, ja toinen valvovanviraston, VH]  …Sillanpää suli konjakin ja iltapäivän mittaan kyselemään vierailta nuoren naapurivaltion oloista.  Pilnjakin vastaukset olivat vältteleviä.  Hän oli toiminut sikäläisen kirjailijaliiton puheenjohtajana, mutta oli syrjäytymässä ja joutumassa vaikeuksiin”.  - 

 

”Sillanpäätä alkoi kiehtoa matka Moskovaan, suureen tuntemattomaan.  Hänen [hämeen]kyröläinen ystävänsä Arvo Poika Tuominen oli vastikään kadonnut punaisen hämärän tapulikaupunkiin.  Mitä siellä oikein oli tekeillä?  Oliko valo nouseva idästä vanhan Euroopan mennessä mailleen, barbarian nosutessa Saksassa?  Toisaalta bolshevismi kammotti Sillanpäätä yhtä paljon kuin natsismi.  Hän oli itse toimittanut aikanaan Porvoossa WSOY:n virkailijana julkisuuteen Albert Engströmin kirjan ”Ryssiä” (Moskoviter), joka irvaili neuvostovaltion alkeellisuutta.  Hän ei ryhtynyt vakaviin matkavalmisteluihin”.  Näin siis Rajala, joka toisaalla kertoo:

 

”Kaikkiaan Sillanpää nousi Saksassa huomattuun asemaan, ja häneen kiinnitettiin sekä taiteellisia että ideologisia toiveita.  Nordiche Gesellschaftin viralliset kutsut saapua Saksaan Travemunden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin Sillanpää kuitenkin torjui; hän ei halunnut olla lähemmin tekemisissä natsien kanssa.  Vähitellen ilmeni myös, ettei Sillanpään tuotanto sittenkään kovin hyvin soveltunut kansallissosialistien ”Blut und Boden” –kirjallisuuden [Veri ja maa] näyteikkunaksi.  Karu totuus Sillanpään poliittisista asenteista paljastui saksalaisille vasta 1930-luvun lopulla, kun hänen ”Joulukirjeensä diktaattoreille” ilmestyi.  Samalla hänen markkinansa Keski-Euroopassa romahtivat”.: Rajala: emt.

 

Eräille kirjailijoille ja taiteilijoille kutsu Saksaan sen sijaan kelpasi  Yksi jälkikäteen näkyvimmistä vierailijoista oli, kukapa muu kuin Pilnjakin matkaopas Saavutuksen-reissulla 1935, eli Olavi Paavolainen, jonka saksalaisesta odysseiasta kerrotaan toisella kertaa.

 

Luokaamme vielä Mikko Ylikankaan avustuksella silmays tämän jo niin monesti mainitun kirjailija Boris Pilnjakin uraan ja asemaan Neuvostoparnassolla:

 

  -  Venäjälle jääneiden kirjailijoiden sekalaiseen joukkoon kuului myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät aktiivisesti tukeneet neuvostovaltaa, mutta jotka eivät toisaalta asettuneet aktiivisesti vastarintaankaan.  Lev Trotski lanseerasi tällaisille kirjailijoille 1920-luvun alussa nimityksen myötäilijät, ”poputtsiki”.  Kyseessä ei ollut mikään selkeästi rajattavissa oleva ryhmä, vaan Trotskin antama yleisnimitys kirjailijoille, joiden poliittista tulevaisuutta ei voinut tarkasti ennustaa.  Trotski luki tällaisiksi vallankumouksen myötäilijöiksi mm. Boris Pilnjakin, Vsevolod Ivanovin, Nikolai Tihonovin sekä ns. Serapion-veljekset (Konstantin Fedin, Venjamin Kaverin, Mihail Zostsenko ym).  Trotskin mukaan myötäilijöitä yhdisti se, että heidän kirjallinen uransa oli pääosin alkanut vallankumouksen jälkeen.  He olivat kaikki kasvaneet kirjailijoina vallankumouksen mukana, mutta kommunismin idea oli heille vieras.  Siitä huolimatta Trotski katsoi, että myötäilijöillä oli hyvin tärkeä osa uudessa venäläisessä kirjallisuudessa.  ”Lokakuun ulkopuolinen” ja lokakuuta vastustava porvarillinen kirjallisuus oli Trotskin mukaan nimittäin kuolemassa. – Poliittisen kontrollin osasto teki tiivistä yhteistyötä Glavlitin, valtiollisen sensuurilaitoksen, kanssa.  Glavlitin toimintaohjeissa määrättiin, että OGPU:n (Yhdistetty valtiollinen poliittinen hallinto) tuli antaa sille teknistä apua painotuotteiden levityksen, kirjapainojen ja kirjakaupan valvonnassa jne.  Sekä Glavlitin että OGPU:n yläpuolella toimi puolueen keskuskomitean politbyroo, joka tarvittaessa ratkaisi niiden väliset riitakysymykset.  Esimerkiksi vuonna 1922, kun OGPU määräsi takavarikoitavaksi Boris Pilnjakin teoksen ”Smertelnoje manit” (Kuolettava kutsu), jonka julkaisun Glavlit oli hyväksynyt, määräsi politbyroo perumaan takavarikoinnin. – [Stalinin kirjailijaliiton keulaan vonkaama ja kaikin tavoin makeuttama proletaarikirjailija] Maksim Gorki avasi elokuun 17. päivänä 1934 Moskovassa neuvostokirjailijain liiton ensimmäisen yleiskokouksen.  …Gorkin nostaminen liiton kunniapuheenjohtajaksi ei vakuuttanut kaikkia kirjailijoita.  Boris Pilnjak ihmetteli sitä, että NKL:n hallinnon kokouksessa Gorkille oli osoitettu suosiota kaksi kertaa.  Hänen mukaansa tilanne näytti olevan menossa siihen, että vaikka Gorki jäisi jonkun henkilön kanssa kahden kesken, niin sittenkin hänelle pitäisi taputtaa [kuten Pilnjakin spravkassa, neuvostoyhteiskunnallisessa ceevessä 9.9.1934 jälkeen tehdyin päivityksin seisoo].: Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Helsinki 2004.

 

Boris Andrejevits Pilnjak (oik. Vogau), syntyi 11.10.1894 Mozaiskissa, volgansaksalaisen isän ja venäläisen äidin perheeseen, valmistui Moskovan kauppakorkeasta 1920, matkusteli vuosikymmen alkuvuosina Saksassa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Japanissa ja Lähi-Idässä.  Saavutti nopeasti menestystä kirjailijana.  Romaanissaan Alaston vuosi (Goyi god, 1922) hän kuvaa vallankumousta alkuvoiman ja rationalismin yhteentörmäyksenä.  Romaanin ansiosta Pilnjak oli 1920-luvulla vaikutusvaltaisimpia ja kiistellyimpiä venäläisiä kirjailijoita.  Berliinissä julkaistu romaani Krasnoje derevo (1929) kuvasi myötätuntoisesti pettyneitä vallankumouksellisia, mitkä yhdessä aiheuttivat P:n erottamisen kirjailijaliiton puheenjohtajan virasta.  Spectrum-tietosanakirjan (1979) mukaan ”hänen romaaninsa ja kertomuksensa, jotka usein ovat rohkeita tyyli- ja muotokokeiluja, tulkitsevat persoonallisella tavalla Venäjän olemusta ja historiaa.  Hänen vaikutuksensa venäläiseen kirjallisuuteen katkesi 1930-luvulla, sillä hänen kirjojaan ei julkaistu Neuvostoliitossa 1936-1976.  Jo 1920-luvun lopulla Pilnjak joutui poliittisiin vaikeuksiin, ja sopeutumisyrityksistä huolimatta hänet pidätettiin 1937.  Uusimpien tietojen mukaan Pilnjak kuoli 9.9.1941”.  Liittyypä Pilnjakin tuotantoon häivähtävä kosketus suomettumiseenkin: kun Suomessa vuonna 1969 julkaistiin ”Neuvostoproosaa 1” –valikoimassa hänen kertomuksensa Sammumattoman kuun tarina (”Povest nepogastsennoi luny”, 1926), herätti se närkästystä esittäähän kirjailija vallankumousupseeri Frunzen kuoleman murhana. - Pilnjakista on tiivis pienoiselämäkerta mm. Otavan kirjallisuustiedossa, 1990. 

 

Joidenkin tietojen mukaan Boris Andrejevits menehtyi vankileirillä jo terrorin huippuvuonna 1938, siis kolme vuotta F.E. Sillanpään Saavutuksessa visiteeraamisen jälkeen.

                                                                 *

 

 

Kesä 1930 – Ajan arvot

 

Kun alempana kerron lähemmin kesän 1930 tapahtumista Suomessa, käytän sitä keskeisenä tarkastelukohteena, jonkinlaisena väliarviona 1918 kapinan ja 1939 Talvisodan välillä, lienee paikallaan tiivistää ajan, siis kesän 1930, vallinneet arvot.  Miten sen tekisin?

 

Tuskin parempaa järjellistä keinoa onkaan, kuin esittää tässä Ikaalisten Kurkelassa, tuossa yhdentoista kilometrin päässä 1893 syntyneen teatteriohjaaja Eino Salmelaisen lista.  Hän F.E. Sillanpään ikäluokkaa, viisi vuotta nuorempi.  Samanlaisista elinoloista, köyhistä, mutta henkisesti elävistä, lähtöisin. 

 

Lista on Salmelaisen artikkelista, joka julkaistiin Aamulehden Sunnuntailiitteessä sunnuntaina 10.8.1930, jolloin alempana yksityiskohtaisesti kuvaillut tapahtumat Suomessa ovat jo kaikkien tiedossa, kiihkeät tapahtumat Vaasan torilla 4.6.1930, ensimmäiset muilutukset, joista kaikkein ensimmäisin kohdistui hovioikeuden auskultantti Asser Saloon, talonpoikaismarssi kaikkine kuvioineen Helsingissä heinäkuun alussa.  Kun mies tuossa vaiheessa kirjoittaa artikkelin ”vuoden 1930 suurimmat sankarit”, voinee sitä pitää jonkinlaisena indikaattorina, ajan hengen ilmentymänä, hieman laajemminkin kuin vain yhden henkilön näkemyksenä. 

 

Eino Salmelainen (1893-1975) kertoo moniosaisissa muistelmissaan omat lähtökohtansa, jotka ovat köyhät ja aineellisesti puutteelliset, mutta joista hän kuitenkin vastuksia ja tukahduttavia voimia (joita hän epäilemättä ylikorostaa, ja kuten Kalevi Kalemaa Salmelainen-elämäkerrassa pitävästi osoittaa: niissä muutenkin esiintyy voimakasta hajamielisyyttä ja taiteellista vapautta, eli kuten Kalemaa toteaa: ”muutama muistivirhe ja epäjohdonmukaisuus”, mutta itse mentaliteetti ja kokonaisuus on tarkasti ja havainnollisesti kuvattu) vastaan, silminnäkijän voimalla hän kuvaa Ikaalisten taustakylien työväenliikkeen heräämisen ja nousun voimainsa harjalle;

 

”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.  Katsellessani kotini pirtin akkunasta torpparien ja mökkiläisten tarpomista paksussa lumessa punaista lippua kantaen kohti Ikaalisten kirkonkylää harmaan talvisen taivaan alla käsittivät toki lapsen aivoni, että tuohon täytyi olla jokin syy – eivät nuo ihmiset leikillä tuollaiseen puuhaan ryhtyneet.  Ja kyllin tuttua olikin minulle elämä noissa pienissä torpissa ja mökeissä, vastaanotto aina ystävällinen.  Kun ei muuta tarjottavaa ollut, pistettiin iso sokeripala käteeni.  Viha ei heitä pannut liikkeelle, se tuli vasta myöhemmin, kun ymmärtämystä puuttui”.: Eino Salmelainen, Kun olin nuori.

 

[Kerrottakoon, että kapinan aikana Eino Salmelainen oli Heinolassa ja osallistui johtamiensa partiopoikien kanssa sikäläisen punaisen rintaman murruttua huhtikuun 19. päivän jälkeen polkupyörällä liikkuviin tiedustelu- ja puhdistusjoukkoihin.  Porukan kouluttajina toimivat kapteeni Uimonen ja jääkäri Jalmari Kara ja mukana olivat ainakin veljekset Bruno ja Benni Schildt, Kalle Tuomivuori, Uuno Lavén ja 15-vuotias Mauri Rauanheimo, jonka 13-vuotias veli Yrjö Rauanheimo ja nuori Uuno Kailas joutuivat jäämään ikänsä vuoksi pois.  Kailas otti sitten revanssin Aunuksen retkellä, ja houkutteli sinne vielä sydänystävänsä Bruno Schildtin, joka onnettomasti siellä menehtyi, aiheuttaen läheisilleen, mutta erityisesti Kailaalle parantumattoman, syyllisyydenhohkaisen tuskamuiston.  Salmelaisen joukko kävi verisiä kahakoita muun muassa Valkealassa, Kaipaisissa, Sippolassa, Liikkolassa ja Inkeroisissa. [Omalta asevelvollisuusajalta, 1970-luvun alusta, muistan näitä paikannimiä, harjoituksista ja sotaharjoituksista; näin nämä asiat kiertyvä kummasti kerälle..]  Muistelmissaan hän kauhistelee, miten parhaista hänen johtamistaan partiopojista kehittyi lyhyessä ajassa kylmäverisiä teloittajia.  Välittömästi sodan jälkeen kirjoitetuissa sanomalehtikuvauksissa samat pojat ovat reippaita ja urheita isänmaan vapauden puolustajia – aikansa sankareita siis.

 

Keväällä oli kotiin Ikaalisiin tullut tieto, että Eino Salmelainen oli kaatunut ”isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta mikä meille on pyhää ja kallista”.  Häntä oli surtu kotona ja kylässä asianmukaisesti.  Sankari löytyi kuitenkin Santahaminasta – vankileirin vartijan tehtävistä. 

 

Kotona Ikaalisissa (ES:n muistelmien mukaan) kaksi parasta lapsuuden leikkitoveria oli kuollut kansalaissodassa, toinen ”valkoisena vapaussoturina”, toinen teloitettu punikkina sodan jälkiselvittelyissä.  Ja kuin ”kohtalon sanelemana” heidän molempien nimi oli Jussi.  – Aivan oma juttunsa on se, että en monipuolisista ensilähteiden lippoamisesta huolimatta ole löytänyt Ikaalisten Kurkelan kylästä tai edes siitä lähiseuduilta tällaista sotasurmaparia, VH]

 

Eino Salmelainen 10. päivä elokuuta 1930:

 

”Sankarit muuttavat maailman kuvaa.  Siksi myös jokaisella ajalla on omat sankarinsa sen mukaan mitä sen aikakauden yleinen, kehityksen synnyttämä kaipaus edellyttää”.

 

Salmelainen nostaa Sunnuntailiitteen artikkelissaan 10.8. esiin vuoden 1930 suurimmat sankarit.  Heitä ovat:

 

Max Schmeling,

Ivan Petrovitsh,

Erich Maria Remarque,

Franz Lederer,

Ernst Deutsch,

Benito Mussolini ja

Krishnamurti.

 

He olivat Salmelaisen mukaan henkilöitä, joilla oli sankarin tärkein ominaisuus:

 

”he yllyttävät muitakin sankarillisiin tekoihin“.

 

Listan nimistä monet tunnistavat Länsirintamalta ei mitään uutta –kirjan kirjoittaneen Remarquen sekä fascistista Italiaa johtaneen Mussolinin.

 

Lederer, Petrovitsh ja Deutsch olivat aikansa miehekkäimpiä näyttelijöitä.  Schmeling oli Saksan suurin urheilusankari, raskaan sarjan hetkenaikainen maailmanmestari, ja hänellä oli suorat henkilösuhteet natsijohtoon.  Krishnamurti oli Intiassa syntynyt filosofi, joka pyrki saamaan ihmiset ymmärtämään todellisuus itsessään, ilman ajattelun luomia heijastuksia. 

 

Kannattaa analysoida, ketkä olivat päässeet Eino Salmelaisen listalle.  Yksi muotikirjailija, yksi sankari Natsi-Saksasta ja yksi sankari Italiasta.  Sekä omaan fakkiin liittyen näyttelijöitä, mutta minkälaisia näyttelijöitä?  Ryhmä ”miehekkäimpiä” näyttelijöitä.  Voisiko tätä pitää hieman kapeana, jossain määrin toiseuden leimaamana näkökulmana? 

 

Ei yhtään sankaria Suomesta. 

 

Ei yhtään naista.  Ei yhtään vasemmistolaista, tai sellaiselta haiskahtavaakaan, ei edes liberaalia.  Vähän ei-saksalaisia.

 

Mutta tämähän on siitä huolimatta, ja ehkäpä juuri siksi, oiva ajankuva.

 

Mitä Eino Salmelainen sanoikaan 10.8.1930:

 

”Nykyajan ihminen ihailee toisaalta mystillisen outoa, yliherkkää [Krishnamurti], mutta hän näkee hyvin mielellään noihin ominaisuuksiin yhtyvän terveen, jalon ruumiin.  Linjan toisena äärimmäisyytenä on urheilusankari, fyysillinen huippukyky [Schmeling].

 

Mutta vain rajoitetussa piirissä voittaa ihailua urheilija, joka on vailla sulokkuutta, jonka ulkomuoto jälleen muodostuu erään aineellisuuden ylistykseksi, vailla kaikkea sielullista ilmettä”.

 

Näin Ikaalisten poika, teatteriohjaaja Eino Salmelainen kesällä 1930.

 

 

                                                                 *

 

Toinen ajankuva 1930

 

KUN SUOMI RAASTOI ITSEÄÄN HAJALLE – kaksin käsin

 

Tuleva akateemikko Matti Kuusi matkasi isänsä ja erään professorin kanssa Hämeenkyrön [lienee visiteerannut Sillanpäällä] kautta Ruovedelle heinäkuussa 1930.  Siellä kunnanlääkäri, vapaaherra P. otti hilpeän ja sydämellisen kahvipöytäkeskustelun päätteeksi lukitusta piironginlaatikosta kaksi kangaspalaa ja leikkasi niistä kummastakin vieraille muistolahjan.  Punainen tilkku oli peräisin Ruoveden työväenyhdistyksen takavarikoidusta lipusta.  Vaaleanharmaa kangaspala oli pienempi, siitä liikeni vain sormenpään kokoinen siipale: se oli kuulunut housuihin, jotka lapualaiset raastoivat väkivalloin faktori Eino Niemisen jalasta Vaasan raastuvanoikeuden, nykyisen kaupungintalon, edessä oikeusistunnon väliajalla kesäkuun 4. päivänä 1930 noin kello 4 aikaan jälkeen puolenpäivän.

 

Pari kuukautta aikaisemmin lapualaiset olivat kangin ja kirvein hakanneet vaasalaisen vasemmistolehden Työn Äänen kirjapainon, Niemisen työpaikan, käyttökelvottomaksi.  Oikeusistunnossa Nieminen oli todistajana.  Myöhemmin tästä ”kunniakkaasta” huligaaniteosta veistettiin seinätaulu ”Koneiden murskaajat”, joka koristi Vaasan Suomalaisen Klubin salia aina klubin lakkauttamiseen saakka.  Seuraavana päivänä, 5.6.1930 Lapuan liike julisti ”Lapuan lain”, lapualaisten oman käden oikeuden, voimaan Etelä-Pohjanmaalla.  Niemisen flanellisten alushousujen kohtalo oli kumma.  Housut leikattiin pieniksi paloiksi, jotka kiinnitettiin hakaneuloilla Akateemisen Karjala Seuran, AKS:n kokelaitten rintapieliin seuran initiaatiomenoissa. Eino Nieminen pakeni väkivaltaa ja muilutusuhkaa Merenkurkun yli Ruotsiin ja edelleen Tukholman kautta Petroskoihin.  Hänen vaimonsa Svea seurasi Folke-pojan kanssa perässä.  Isä-Eino ammuttiin Stalinin vainoissa, äiti-Svea kulki mierolaisen pitkän tien Siperian kautta, palasi poikansa kanssa Suomeen 1983 ja kuoli Porissa 1994.  Perheen pojasta, Folke Niemisestä tuli kuvataiteilija ja Karjalan Taiteilijaliiton puheenjohtaja, hänkin palasi synnyinmaahansa 1983.

 

Kolme päivää myöhemmin, 8.6.1930 Työn Äänen kirjapainon murskajaisiin osallistuneista kaksi miestä, Yrjö Hissa ja Jussi Perämäki tekivät kaksoisitsemurhan.  Arveltiin että hermot pettivät, tai omantunnonkriisi iski, jotkut tiesivät, että kovat sällit olivat helluntaiaattona Seinäjoen seurahuoneella vetäneet tikkua, keiden tehtäväksi tuli ampua Kyösti Kallio..  Elettiin kiihkeitä aikoja Suomessa. 

 

Itsenäisyyspäivän saarnansa 6.12.1933 tekstiksi nuori körttipappi, Julius Krohnin jälkeläinen, valitsi: ”Olkaa kovat! Pehmeäin ei pidä perimän valtakuntaa” [rovasti Erkki Kurki-Suonio, VH]. 

 

Matti Kuusen esikoisrunokokoelma 1935 oli nimeltään ”Runon ja raudan kirja”.  Vihainen nuori mies ei ollut valttia vain politiikassa, kirkossa ja yliopistossa, vaan jopa lyriikassa.  Aivan tulenpalavan vihainen Kuusi oli kun kustantaja WSOY ”vetelöitti”(Kuusen oma ilmaus) hänen päätäntärunonsa ”Uralin huudon” muotoon ”Vuoren huuto”.  Sen keskeinen isku kuului:

 

”ken itse polkua polje ei/

se poluksi poljetaan”. 

 

Näkyvä äärioikeistolainen Matti Kuusi sai von Humboldt-stipendin, joka mahdollisti opiskelun natsi-Saksassa lukuvuotena 1936-1937.  Vierailu oli silmiä avaava.  Kaukaa näkee tarkemmin.  Kuusi näki Berliinistä jo keväällä 1937: ”Sota ei enää ollut retorinen koriste taivaanrannalla vaan väistämättömästi, välittömästi edessämme”.  Niinpä tehtävien tärkeysjärjestys oli arvioitava jyrkästi uudelleen.  Matti Kuusi teki sen sinä yönä Berliinissä. 

 

Sen jälkeen Kuusen työ kohdistui ”tulevan sodan, jokaisen kansalaisen elämään syvästi vaikuttavan totaalisen sodan” aihepiiriin.  Helmikuussa 1938 hän kykeni artikkelissaan ”Maanpuolustuksemme kolmas rintama” hahmottamaan tulevat suurtapahtumat tarkasti. 

 

Miten [Suomen] kansa tuhotaan? Kuusi kysyi.

 

Hän vastaa: ”Sodan syttyessä voidaan valmistua siihen, että vihollinen [=Neuvostoliitto] tulee käyttämään Lahden aaltopituutta ja hukuttamaan radiokuuntelijat neuvostopropagandaan. … Suomen oloissa on pelättävä, että henkilökohtainen propaganda vihollisen hyväksi tulee saavuttamaan kohtalokkaat mittasuhteet.  Organisaatioitten sota on solutussotaa; jo rauhan aikana valtiot huolehtivat salaisista tukikohdista vihollismaassa.  Pala palalta salaisten asiamiesten myyräntyö murentaa kansan vastustuskyvyn; tuhopoltot, joukkomyrkytykset, siltojen räjäytykset ja paniikkia aiheuttavat tekoset järjestetään heidän avullaan; ja ratkaisun lähetessä, aseellisen tappion tai elintarvepulan kärjistettyä yleistilan soveliaaksi, on salaisten asiamiesten verkosto se taistelevan organisaation alkio, jonka johtoon kaikki ”opposition” voimat voivat keskittyä.  Upseerimurhat alkavat, jossakin puhkeaa lakkoja ja kapinoita, ja lopputuloksena on kansalaissota, svoboda ja vallankumous: psyykkisen rintaman luhistuminen”.

 

”Entäpä sitten?  Joudumme taas [Venäjän] alusmaaksi ja tilaisuuden tullen kapinoimme itsemme vapaaksi?

 

  - Mitä jyrkimmin on torjuttava tällaiset kuvitelmat.  Kansa, joka tulevaisuuden sodassa joutuu tappiolle, lakkaa olemasta”. 

 

Näin Matti Kuusi sydäntalvella 1938, kaksi kuukautta ennen ns. Jartsev-neuvottelujen salaisia kosketuksia.  Saksan-terveisinä, suoraan Berliinistä, hän jatkaa: ”Ken on tutustunut vaikkapa nykysaksalaiseen mentaliteettiin, ei epäile, että esim. puheilla Ranskan kansan likvidoimisesta tai Itä-Euroopan tyhjentämisestä kaasun tai sterilisaation avulla tarkoitetaan veristä totta”.  ”Nykyaikaisen propagandatekniikan avulla voidaan kansasta, jonka kädet on sidottu ja selkäranka katkaistu, vaikeudetta ”kasvattaa” vakaumuksellisia stalinisteja, hitleristejä t.m.s. – ilman väestönsiirtojakin.  Omasta puolestani uskon, että siirtyminen sodanaikaisesta vankityöstä rauhanaikaiseen orjatyöhön on ratkaiseva monen häviölle joutuneen kansan vastaisuuden”. 

 

Matti Kuusi kiihdyttää huolensa Suomen tulevaisuudesta näihin sanoihin: ”Aatteellisia hölmöjä on kaikkialla ja erityisen sakeasti Suomenmaassa.  ”Oman valtakunnan etu” on liian pieni ja liian arkipäiväinen asia heidän aatteekseen.  He tarvitsevat jotakin suurta, mullistavaa, yleismaailmallista.  He tarvitsevat uskonliikkeen, joka tosiaan menee eteenpäin, jolla on miljoonia kannattajia, joka sytyttää kaikki kansat.  He tarvitsevat ylivaltiollisen työnantajan”.  ”…pystyykö valtiovalta ratkaisevana hetkenä saamaan koko kansan samalle puolelle rintamaa vai toistuuko vuoden 1918 surkeus?  Ja vihdoin: pystyykö valtiovaltamme selvittämään kansalle, että ystävät eivät totaalisessa sodassa ole vaarattomampia kuin viholliset, että ”kansakunnan tulee kaikissa olosuhteissa luottaa ainoastaan itseensä”.  Kuusen kansallista yhteisymmärrystä kaipaava credo on mahdikas: ”Suomalaista uskonpuhdistusta kaivataan.  Keskipolvi, fascistis-marksilais-suomenruotsalainen riitasointu, havahtunee tuskin koskaan tuomitsemaan ”viattomia” muukalaissympatioita – muuten kuin vastapuoluelaisten kohdalta.  Vuoden 1918 kirot elävät.  Ellei uusi nuoriso kykene uudelleen arvioimaan suomalaisen vastustajan ja muukalaisen aateystävän keskinäistä arvojärjestystä, on sangen samantekevää, piirretäänkö FINIS FINLANDIAE punikin vai lahtarin verellä”.

                                                                

Samassa lähes profeetallisessa artikkelissaan Matti Kuusi kysyy: Kestämmekö?  Hän vastaa:

Kansaa, joka tahtoo elää, ei mikään mahti maailmassa pysty musertamaan.  Ken epäilee, muistakoon juutalaisten historiaa.

Jos kansallamme olisi sisua taistella viimeiseen mieheen, se olisi voittamaton nykyisessä Euroopassa.  Suomea ei murskaa ryssä vaan suomalainen efialtes. Jokaisessa kansassa, jokaisessa joukko-osastossa ja jokaisessa yksilössä vaanii kavaltaja, ensimmäinen rintamakarkuri.  - -

Ilman yhtä miestä, Clemenceauta, olisi Ranskan kansa luhistunut vuonna 1918 ennen Saksaa. 

Ei ole ainoatakaan suomalaista, jolle tulevaisuuden sodassa ei tarjoutuisi tilaisuutta olla oman piirinsä Clemenceau.  Jokaisessa maalaiskylässä, jokaisessa työläiskorttelissa, jokaisessa juoksuhautaparakissa, partioryhmässä ja ihmissielussa vastavoimat sotivat.”

 

Housuja meillä on, mutta onko miehiä?”, kysyi Matti Kuusi.

 

 

                                                                 *

VIHASSA VELJESI ELIAS

 

Kun Sakari Virkkusen ”Elias Simojoki” legenda jo eläessään –elämäkerta ilmestyi 1974 lainasin sen Esko ja Sirkka (s. Tavela) Sillanpäälle ja keskustelimme innokkaasti teoksesta ja sen herättämistä muistikuvista, leirinuotioiden hehku oli vielä voimakas.  Minä olin, aavistamatta kaikkineen miten ärsyttävää se oli, laveasti kertoillut, omasta vapunvietostani samana vuonna, miten olin mukana Kilvakkalan työväentalon vappujuhlassa, jossa juhlapuhujaksi oli saapunut sinellinsiniseen pukuun pukeutunut Rauno Setälä ja miten sinipaitainen helsinkiläisten nuorten kuoro lauloi iskeviä esityksiään, niin että tupaten täytinen sali melkein suu auki kuunteli.  Kierros oli täyttynyt, sinisiä paitoja kantoi skp:n vähemmistöläinen sektio.  Juhlapuhuja joutui sittemmin, ei niinkään kauan myöhemmin omaan kriisiinsä, jossa polut umpeutuivat.

                                                                 *

Eljas Simojoki (Simelius)

 

Hän nauroi ja nauroi paljon.  Kerran hän nauroi niin, että oksensi.

Hän sanoi: Ei minun tarvitse juoda viinaa, minä teen selvin päin sen mihin muut tarvitsevat viinaa.

 

Isä Simelius (Simojoki) oli 1918 Uudenkaupungin kirkkoherrana.  Hän joutui punaisten vangiksi.  Joka yö vankilasta vietiin 1-2 miestä ulos ja kohta kuului laukauksia, eikä miehiä enää nähty.  Kerran joku tiesi sanoa, että tänä iltana Simelius viedään.  Niin tapahtui.  Mutta eräs punainen sanoi: Simelius on kastanut yhden minun lapistani.  Hän saa mennä.

 

Eljas sanoi Vienasta ja Aunuksesta:

Hongatkin siellä huokuvat suomeksi!

 

AKS oli kaksitahoinen:

toisaalta viha

toisaalta rakkaus;

viha kohdistui ryssään

rakkaus isänmaahan;

näiden palavien kahden mielenliikkeen

tavoitteena oli Suur-Suomi.

 

Kiuruveden kirkko oli remontissa ja tellinkien ympäröimä.  Simojoki kapusi tellinkejä kirkon torniin ristin juurelle ja piti sieltä jyrisevän saarnansa, niin että kaikki kuulivat, nekin, jotka eivät mahtuneet sisälle kirkkoon.  (Miten mahtoivat kuulla ne jotka istuivat paikoillaan kirkossa?).

 

Kirjeensä hän allekirjoitti ”Ryssän ja Ruotsin vihassa veljesi E.S.”.  Simojoen ryöpytyksen kohteeksi joutunut Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professori, myöhempi Tampereen piispa Elis Gulin arvioi: ”Hänen vastaanottokykynsä saattoi olla eräällä tavalla tukossa”.

 

Simojoki oli tietoinen imagonrakentaja.

Puhujanpöydän reunalla piti olla ruskea lamppu.  Hän oli havainnut että ruskea valo teki hänet erityisen hyvännäköiseksi.

 

1.12.1938 (muistiinmerkintä):  AKS:n marssi.  Varma ja peloton.  En tahtonut kyetä laulamaan.

 

Nuoruuden into ja palava henki.  Se into, että me teemme tämän Suur-Suomen.

 

1930-luvun selittävä tekijä: Viha.

Vihan kohteet.

Ryssä.  Hurri.  Porvari.  Polsevikki.

 

Pastori Eljas Simojoki oli vetävänä tekijänä mukana kun porukka kaappasi työmies Aarne Hiltusen, Skp:n toimihenkilön Kuopiosta ja muilutti hänet Neuvostoliittoon 16.6.1930.  Äiti kitisi Eljakselle tästä osallistumisesta. 

 - Äit kulta, eihän se nyt niin vaarallista ollut!

 

Kun pastori Simojoki oli käräjillä syytettynä [vasemmistolaisen miehen] kyydityksestä tuomiokapitulin edustaja asettui Simojoen kannalle, koska kyyditetty Hiltunen ”oli suuressa määrin esiintynyt pahennusta herättävästi ja rienannut

uskontoa

ja

kirkkoa sekä

ollut kommunisti”.(Kuopion Raastuvanoikeus, ptk, 27.5.1931 § 979).

 

”Ennen Heinävedelle lähtöä kysyttiin Hiltuselta oliko hänellä isänmaata, johon tämä vastasi kieltävästi.  Sitten kysyttiin häneltä oliko hänellä syntymämaata, johon hän vähän aikaa mietittyään vastasi myöntävästi.  Hiltunen ei sanonut muistavansa isänmaallisia lauluja, vaan kyllä ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”.  Kertoja [Hokkanen] tuli siihen käsitykseen, että Hiltunen oli kouluutettu kommunisti”. (Leppävirtain etapin hoitaja, eläinlääkäri Aaro Hokkanen, kuulustelupöytäkirja 24.10.1930, Kuopion Raastuvanoikeuden pöytäkirja 2.4.1931, § 618.)

 

Simojoki oli antidemokraatti.

Hän meni politiikkaan lopettaakseen politiikan.

 

Sini-Mustien usko:

1. Isänmaa

2. Uhrivalmius

3. Sankarihurskaus.

 

Nuorison täytyy uhrautua.

Mitä nuorempi uhri.

Sitä parempi uhri.

 

Mammanpoika.  Hänen morsiamensa oli Isänmaa.  Kun hän kiersi ympäri maata hurmaamassa ja loihtimassa puheillaan, ei hän koskaan mennyt tervehtimään hauskan näköisiä tyttöjä.  Kerran hän joutui ravintolaan, jossa kaunis harsoon verhoutunut tanssija melkein lumosi hänet; sitten ilmeni, että tanssija oli mies.  Naimisiin hän meni ystäviltäänkin yllättäen.

 

Hevosen lopettaminen Konnunsaaren edustalla Laatokalla.  Se oli itsemurha. 

                                                                 *

 

F.E. Sillanpäästä, itsenäisyytemme alkuvuosikymmenten kosmopoliiteimmasta kirjailijasta ja suomalaisesta vielä vähän, kontrastina:

 

Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbi [Suomen päärabbi] Simon Federbuchin (1892-1969) aloitteesta perustettiin Pohjoismaiden rabbien konferenssi.  Rabbien ensimmäinen tapaaminen oli Kööpenhaminassa tammikuussa 1937; rabbi Federbuch oli kuitenkin viime tingassa estynyt osallistumasta konferenssiin.  Hän osallistui Euroopan päärabbien kokoukseen Lontoossa 1935, jolloin kokouksen aiheen oli juutalaisten puolustus natsien uhan alla.  Federbuchin tiedetään auttaneen monia natsi-Saksan juutalaisia pakolaisia saamaan viisumin Suomeen.

 

Rabbi Federbuch julkaisi suomeksi ja ruotsiksi kirjan ”Siionin viisaitten pöytäkirjat totuuden valossa”.  Hän tapasi monia suomalaisia merkkihenkilöitä, joiden kanssa hän keskusteli natsiuhasta.  Federbuch vetosi vaikutusvaltaisiin henkilöihin, jotta nämä ilmaisisivat mielipiteensä julkisesti.  Yksi hänen saamistaan vastauksista tuli Nobel-palkitulta kirjailijalta F.E. Sillanpäältä, joka kirjoitti rabbille kirjeen ja ilmaisi myötätuntonsa Euroopan vainotuille juutalaisille.:

 

Lähde: Kansallisbiografia; nimiartikkeli, Moshe Edelmann ja Simo Muir, julkaistu 15.1.2010.

                                                                 *

 

ROUTA LIIKKUU

 

Mutta jotain merkittävää tapahtui Suomessa noina vuosina juuri ennen sotaa.  Olavi Siippainen opiskeli Työväen Akatemiassa 1935-1936, mutta katsoo, että runoudessa ei tunnettu mitään rajoja.  ”Matti Kuusen lyriikkaa ihailtiin piirissämme aivan yhtä suuresti kuin konsanaan Viljo Kajavan ja Oiva Paloheimon”.  Ensimmäiset tunnustukset kirjallisista töistään hän sai erään nuoren IKL:läisen toimittajan taholta.  Kalevi Pousin kanssa hän kävi IKL:n nuorisojuhlissa Kuopiossa.  Pousi kaatui sitten Talvisodassa.  ”Niinikään armeijaan 1937 jouduttuani havaitsin, että routa alkoi liikkua.”, Siippainen kuvaa.  Joukkueenjohtaja, vänrikki K. oli tyylipuhdas IKL:läinen Horst Wesseliä joukkueellaan laulattava upseeri, mutta suhtautui komppanian ainoaan leimautuneesti vasemmistolaiseen, Siippaiseen, ymmärtävästi ja jopa tukien. 

 

Siippaisesta kehittyi patrioottinen vasemmistolainen, rintamaveteraani, ja lopulta omalla tavallaan myöhäinen sodan uhri. 

 

V.A. Koskenniemi –elämäkerrassa Martti Häikiö toteaa:

 

”Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946) sai vastaansa ankaraa kritiikkiä…Kaikkein kovimmin sitä vastaan hyökkäsi entinen TK-kirjeenvaihtaja, kirjailija ja sosialidemokraatti Olavi Siippainen Suomen Kuvalehdessä.  Hän piti teosta epäaitona.  Siippaisen mukaan Paavolaisen sodanaikaiset kirjoitukset eivät eronneet muusta Suur-Suomi –hymistyksestä”.

 

Toisaalta Siippainen saattoi reippaasti, ja oman etunsa kulttuuririntamassa uhraten säilyttää aidot ystävyyssuhteensa kansallisen rintamalinjan yli.  Sotien jälkeen syntynyt ystävyys IKL:n johajan Vilho Helasen kanssa piti vaikeinakin hetkinä.  Yhdistäviä tekijöitä oli yhteinen inho ”karvanvaihtajia” kohtaan, kärkenä juuri Paavolainen.  Eräät kun muuttavat koko karvansakin, ”vaikka ei sitä olisi uskonut muutama vuosi sitten, jolloin muuan tiptop-luutnantti ilmestyi meidänkin tietoisuuteemme silloiselle sotatoimialueelle. Silloin makeiltiin korkeille saksalaisille vieraille niin että tavallisen suomalaisen mieltä etoi”, Helanen kirjoitti.  Helanen itse oli Heikki Brotheruksen mukaan ollut vilpittömän  heimorakkautensa takia aikamoinen riesa saksalaisille jatkosodan aikana ja saanut Gestapolta profiloinnin: ”Ein fanatischer Chauvinist”, kiihkeä kansallismielinen.

 

F.E. Sillanpään monumentaalinen hahmo

 

Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun loppua kohden F.E. Sillanpää erottui hämmentävän miehekkäänä ja täysipäisenä poikkeuksena kansallisen kolmikentän eturivistä:  oikeistolaisen ja vasemmistolaisen sekä perinnepainotteisen kansallisen lähestymistavan hyläten hän kohosi kosmopoliittisen näkijän asemaan.  Kaiken sen keskellä, mitä Suomessa 1930-luvun mittaan kirjoitettiin ja präntättiin, eräät Sillanpään tekstit loistavat kuin lyhty pimeydessä.  Niinkin varhain kuin elokuussa 1935 ruotiessaan päättyvän kesän antia Hannes Reenpäälle hän kirjoitti:

 

”Ellei suuripiirteinen yleiseurooppalainen idiotia taas aloita suurteurastusta, jonka ns. mainingeiksi tietysti täälläkin lyödään lihoiksi erinäisiä joukkohaudallisia”. 

 

Suomen Sosialidemokraatissa 1938 julkaistu ”Joulukirje diktaattoreille” puhutteli suorasukaisesti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia – ruskeaa, punaista ja mustaa diktaattoria – ja johti muun muassa Sillanpään saksankielisten käännösten makulointiin ja markkinoiden tyrehtymiseen.

 

Niin monet muut suomalaiset taiteen ja kulttuurielämän figuurit toimivat toisin.

 

Eurooppalaiset kansat, jotka ajautuivat ennen toista maailmansotaa yksivärisen yksinvaltiuden tilaan, tai muutoin menettivät hajanaisuudessaan ja toraisuudessaan yhteisen leirinuotion lämmön, kokivat kovia sekä sodan aikana että sen jälkeen muotoutuneissa yhteiskunnallisissa oloissa.  Suomi pystyi säilyttämään kansanvaltaisen yhteiskuntamuotonsa, vaikka kovin kaukana sen menettäminen ei ollut, mutta kuitenkin se säilyi.  Nykyisin aletaan entistä selkeämmin näkemään tämä seikka, 1930-luvun taistelu Suomen linjasta ja siinä toimineiden säilyttävien voimien saavutukset sotien yhteisvoiman keskeiseksi lähteeksi.  Suomen kohtalo ratkaistiin kieltämättä rajuissa taisteluissa maan rajoilla, mutta ratkaisevia, kauaskantoisia ja siunauksellisia olivat myöskin sisäisissä otteluissa saavutetut näkyvät ja monesti varsin näkymättömätkin voitot jo sitä ennen. 

                                                                 *

 

Keuhkotaudin riuduttama Edith Södergran, kulttuurien risteyksessä, Kannakselle, runoili modernistien etummaisena, varhain:

 

Olla tuli ja vesi

suorassa yhteydessä

ilman ehtoja…

 

  • * * *

Tulenkantajista – ikkunat auki Eurooppaan –tyypeistä

 

 

Tulenkantajia:

 

Yrjö Jylhä, 1903-1956, tutustui Helsingissä opiskellessaan Brondan ja Hattupään kahviloissa viihtyvien kirjallisten nuorten piiriin, Tulenkantajiin.  Jylhä kuului Nuoret runoilijat –kokoelman kirjoittajiin 1924 P. Mustapään ja Katri Valan ohella.  Jylhästä tuli oman tiensä kulkija, mies, joka piti Talvisodan Taipaleessa sen mikä oli luvattu tiheässä ei-runomuotoisessa proosapätkässä, joka oli painettu jokaisen sotaväen käyneen miehen sotilaspassiin: sotilasvalan velvoitukset.  Siitä tuli lopulta hänen tiukin kirjallinen ohjenuoransa.  Jatkosodan aikana kirjoitti natsien valvoman Euroopan kirjailijaliiton Norden-lehteen VAK:n, Waltarin, Kivimaan, Bertel Gripenbergin ja Maila Talvion ohella.  Mies ja sielu jäi Taipaleen juoksuhautoihin, mies kuoli kuppaa potevana erakoituneena ja unohdettuna, oman liipasinsormen kautta 1956.

 

Olavi Paavolainen, tulenkantajien kaikkein artistisin taiteilijasielu, suomalainen dandy ja aatteiden esteetikko, kauniin innostuksen mies, kohteet vain vaihtuivat.  ”Hermafrodiitti ja narri” ja ”fröökynä, akka enemmän kuin akat itse” (VA Koskenniemen määritelmiä).  Nurnbergin natsipäivien ja Travemunden kirjailijaseminaarin vieras 1936, tuloksena hurmioitunut ”Kolmannen valtakunnan vieraana”.  Välirauhan levottomina aikoina Paavolainen pyrki Jarno Pennasen tavoin lähetystöneuvos Teo Snellmanin piskuiseen natsiryhmään, Suomen kansallissosialistiseen työjärjestöön.  Sekava poliittinen risteilijä Pennanen torjuttiin, mutta Paavolainen hyväksyttiin, seurantajäseneksi, symbolisesti merkitsevästi 23.12.1940, samana päivänä kuin Helsingin Raastuvanoikeus lakkautti Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran.  Kun Paasikiven hallitus 26.4.1945 nimitti Otto Brusiinin valtiollisen poliisin [”punainen valpo”] päälliköksi, Paavolainen korusähkötti: ”Riemastuneet onnitteluni!”.  Viritteli viivepäiväkirjansa ”Synkän yksinpuhelun” sivuilla nuottitelineelle 1946 uusia, muuttuneen ajan säveliä. 

 

Katri Vala, 1901-1944, runoilija, tulenkantaja, jolla oli lyhyt suhde Jylhään.  Kiilan ja Ihmisoikeuksien liiton jäsen, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja.  Espanjan tasavaltalaistaistelijoiden kirjan toimituskunnassa 1939.  Elämänvaiheiden myötä eksoottisten kauneusnäkyjen runoilija muuttui vasemmistolaiseksi sodan ja yhteiskunnan kriitikoksi, katkeroitui ja kuoli nurjien olojen lannistamana keuhkotautiin Ruotsissa 1944.  Jarno Pennanen on muistellut, miten kielletyn Skp:n ja joidenkin salaisten ammattijärjestöjen mielenosoitusta katsomaan tullut ja raskaana ollut Katri Vala hädin tuskin ennätti paeta porraskäytävään ratsuhevosten jaloista.  Tämä tapahtui vuonna 1934.  Katri ruoski 1936 Tulenkantajat-lehdessä fasismia ja puolusti sen uhreja mm. artikkelipakinassaan, jossa hän ironisoi vahingossa paljastunutta Etsivän Keskuspoliisin salaisista urkintakortistoa:

” - Rekisteröityjen yhdistys –

Voisimme esim. perustaa uuden yhdistyksen.  EKn kirjoihin kuuluvien yhdistyksen.  Siitä paisuisi eräs maamme suurimmista yhdistyksistä.  Jäsenkirjan ylimmät järjestysnumerot olisivat viisi- ehkä kuusinumeroisia.  Tämä yhdistys olisi jo eräänlainen kansankokonaisuus, käsittäen jäseniä ministereistä ja Nobel-palkintoehdokkaista [F.E. Sillanpää, VH:n huomautus] aina työläisiin saakka.  Rekisteröimisvaikeudet on ennakolta voitettu.  Koska jokainen jäsen on rekisteröity, on sitä myös koko yhdistys.  Jäsenhankinnasta huolehtii EK, jonka määrärahaa, mikä ennestään ylittää huikeasti kirjallisuuteen ja taiteeseen uhratun, ajansuuntalais-kokoomuslainen huutosakki luonnollisesti korottaa.

On katsottava asioita niiden valoisammalta puolelta.  EKn nimiluettelot ovat tulleet nykyisessä Suomessa eräänlaisiksi henkisiksi aateliskalentereiksi.  Kuvittelen keskusteluja tämän jälkeen Suomessa.  Teatteriin astuu eräs henkilö.  Ihailevia kuiskauksia: Kuuluu EKn aateliskalenteriin.

 - Älä, miten hän on päässyt?

 - Käytti sanoja ”rauha” ja ”kulttuuri” ilman sitaatteja.

 - Esittele minut hänelle.

Kuvittelen tilanteen jatkuvan: kalenteriin pyrkiväin lukumäärä paisuu niin suureksi ja EKn rekisteröimättömien määrä palkankorotuksista huolimatta pienenee pienenemistään, nämä kun eivät ajanpitkään jaksa kestää hiljaisen halveksunnan painoa niin että EKn on pakko liikarasittuneena pyytää sairaslomaa, mikä humaaneja kun ollaan, kernaasti myönnetään, vieläpä vapaa matka Göbbelsin kulttuurikamariin”.

 

Erkki Vala, 1902-1991, edellisen veli, edistyspuolueen puoluesihteeri 1930, toimittaja, julkaisija, kirjailija.  Tulenkantajat-lehden päätoimittaja 1933-1939, paljasti EK:n salaiset muistiot 1936. Jatkosodan ajan oli Ruotsissa.

 

Nyrki Tapiovaara, elokuvaohjaaja, osallistuja.  Ohjasi näkemyksellisiä huippuelokuvia: Juha 1937, Varastettu kuolema 1938, Kaksi Vihtoria 1939, postuumi F.E. Sillanpää –elokuvasovitus, Hämeenkyrössä kuvattu Miehen tie 1940.  Vapaaehtoisena Talvisotaan.  Vänrikki.  Katosi partioretkellä helmikuun 29. päivä 1940 Suojärvellä.  Keskeneräisyys leimasi kaikkia hänen töitään, ja lopulta elämäänsä, mutta sellaisenakin kaikki tuo oli vahvaa ja luovaa.  Kun Puola jaettiin syksyllä 1939, Nyrki sanoi: - ”Tämä aika ei ole meidänlaistemme, tämä aika ei ole tuntevien, ei taiteilijoiden eikä kulttuuri-ihmisten.  Täytyy omata pirulliset aivot ja rautanaamio voidakseen elää tämän ajan läpi”.

 

Tapio Tapiovaara, edellisen veli, graafikko, taiteilija, kuvittaja, vasemmistovaikuttaja.  Otti kantaa Espanjan tasavaltalaisarmeijan puolesta, mukana perustamassa Suomi-Neuvostoliitto Seuraa kesällä 1940.

 

Viljo Kajava, 1909-1998, runoilija, Tulenkantaja- ja Kirjallisuuslehden toimittaja, Kiilan jäsen, Espanjan vapaaehtoiskirjan toimittajia 1939 (Suomen pojat Espanjassa, painos 3000 kpl, toimituskunnassa lisäksi: Jarno Pennanen, Paavo Pajunen, Elvi Sinervo, Cay Sundström, Taimi Torvinen, Arvo Turtiainen, Katri Vala ja Hella Wuolijoki), vasemmistolainen, joka 30-luvulla liukui oikealle, mukana Göbbelsin perustaman Euroopan Kirjailijaliiton vuosipäivillä Saksassa 1942, adoptoi inkeriläisen tytön ja välttääkseen palautuksen Neuvostoliittoon muutti perheineen turvaan Ruotsiin

 

Lauri Viljanen, runoilija, kriitikko, josta kehittyi kulttuurliberaali, tasapainoilija, joka kirjoitti sekä patavanhoillisen porvarillisen Suomen poeetan VAK:n elämäkerran että elämänvoimaa korostavan kulttuurisen diversiteetin manifestin Taisteleva humanismi.  Tulenkantajien piiristä löytyi ensimmäinen puoliso (1926-1930), runoilija Elina Vaara.

 

Kaisu-Mirjami Rydberg, 1905-1959, toimittaja, kriitikko, kirjailija.  Naisylioppilaiden Karjala-Seuran kesäkiertueella 1924, Tulenkantajat, Ylioppilasteatteri, Maila Talvion lukupiiri, opettajan sijaisuus Lapuan yhteiskoulussa Hilja Riipisen kollegana, Akateeminen Sosialistiseura 1932, SDP 1933, Toveriseura 1934, Kiila 1935, Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittaja 1933, ohjauksia Helsingin Työväen Näyttämöllä, opintomatka Moskovaan 1935, toimi tasavaltalaisen Espanjan puolesta, Brysselin ja Geneven rauhankokouksissa.  SDP:n kansanedustaja 1939 Hannes Ryömän tilalle, kiinnittyi K.H. Wiikin lähipiiriin ”kuutosiin”, Talvisodan aikana oppositiossa Tannerin linjaa nähden, erotettiin SDP:stä 1940.  Jatkosodan alettua 1941 kuutoset pidätettiin, Rydberg sai 3 vuoden vankeustuomion valtiopetoksen valmistelusta.  Vankilassa liittyi politvankien toveripiiriin, jossa hengenheimolaisia olivat Elvi Sinervo ja Hertta Kuusinen.  Liittyi SKP:en, SKDL:n listoilta eduskuntaan 1945.

 

Sylvi-Kyllikki Kilpi, 1899-1987, osaa sukua Sinervo, Elvi Sinervon sisar, fil.maist., toimittaja, ASS:n puheenjohtaja 1925-1926, kansanedustaja; 1934-1946 SDP, 1946-1957 SKDL.  Työläisnaisliiton pj 1941, SNS:n puheenjohtaja 1946-1961.

 

Aira Sinervo, myöh. Kolula, 1914-1968, kirjailija, ASS:n ja Kiilan jäsen, Tulenkantajat-lehden avustaja 1935.  Elvi ja Sylvi-Kyllikki Sinervon sisar.

 

Elvi Sinervo, (Ryömä), 1912-1986, runoilija, kirjailija, kulttuuripoliitikko, syntyi Sörnäisissä, isä osallistui kapinaan 1918, lapsuus Laihialla, ASS:n ja Kiilan jäsen, Toveriseuran puheenjohtaja, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden toimittaja.  Espanjan-kirjan toimituskunnassa 1939.  Poliitikko Mauri Ryömän puoliso.  SNS:n varasihteeri 1940, sai kolme vuotta vankeutta, Mauri Ryömä sai 7 vuotta..  Meni vankilaan demarina astui ulos kommunistina, Hertta Kuusisen ja kumppanien marxismi-leninismi puri.  Alkuperäisesti Hämeenlinnan keskusvankilan kopeissa wc-papereille kirjoitettu Pilvet-kokoelma on Kalevi Kalemaan kuvauksen mukaan ”väkevin, todistusvoimaisin ja taiteellisesti pätevin suomalainen runomuotoinen kuvaus vankilasta ja poliittisen vangin tunnoista”.

 

Mauri Ryömä, 1911-1958, helsinkiläinen lääkäri, Soidun päätoimittaja 1931-1936 ja 1938-1940, kansanedustaja 1936 SDP, joutui asepalveluksen takia eroamaan eduskunnasta ja [politiikan seurauksena] SDP:stä 1937, turvasäilössä 1940-1944, Suomi-Neuvostoliitto Seura I:n perustajia keväällä 1940, Kansanedustaja 1945-1958 SKDL.  SKP:n johtajia.  Kuoli auto-onnettomuudessa jossain määrin epäilyttävissä oloissa 1958.  Isä: lääkintöhallituksen pääjohtaja, SDP:n kansanedustaja, ministeri Hannes Ryömä, puoliso kirjailija Elvi Sinervo.  Ryömä kirjoitti vuoden 1939 lopulla kriittisen kirjeen Tannerille, hän toimitti sen julkisuuteen, ja joutui syytteeseen.  Talvisodan alussa Ryömä komennettiin Kokkolan sotilassairaalan palvelukseen.  Sinne hän sai vaimoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi Helsingin pommituksista.  Ryömä ei suostunut uskomaan moista, vaan väitti niitä lentolehtisiksi.  Eero A. Wuori joutui kysymän Ryömän kälyltä, Sylvi-Kyllikki Kilveltä, pitikö tämä Ryömää normaalina.  Ryömä sai SNS:stä 7 vuotta ja Tanner-kirjeestä 8 eli yhteensä 15 vuotta linnaa.  Vankila-aika oli vaikea, sielullinen tasapaino horjui, kaiken lopuksi juuri ennen välirauhaa elo-syyskuussa 1944 hän koki desantti Risto Westerlundin uhmakkaan teloituksen, jonka perään hän vielä 1950-luvulla eduskunnassa peräsi.  Mauri Ryömä on karkkulaissyntyisen vaimoni pikkuserkku.

 

Hertta Kuusinen, 1904-1974, O.V. Kuusisen tytär, Neuvostoliitossa 1922-1934, Tuure Lehénin puoliso 1923-1933, Lenin-koulussa, peitenimi Grete Kraft, palasi Suomeen, vankilassa poliittisista syistä 1934-1939 ja turvasäilössä 1941-1944, kansanedustaja 1945-1972 SKDL.  Elvi Sinervon vankilatoveri, Olavi Paavolaisen elämänkumppani.  Kun Hertta Kuusinen sodan jälkeen kuuli Paavo Koskiselta, että eräs Espanjassa taistellut suomalainen konekivääriryhmä oli omistettu Hertan nimelle, tämä kertoi, että olisi halunnut lähteä hänkin Espanjaan aatetaisteluun , vaikka sairaalatyöhön, mutta vankilan seinät pidättelivät.  Kuusisen ex-puoliso valvontaupseeri Lehén oli tuomitsemassa Paavo Pajusta kuolemaan Terijoella tammikuussa 1940.

 

Paavo Pajunen, 1904-1940, helsinkiläinen kivityömies, satamamies, reservin alikersantti, kommunisti, Valpo valvoi ja kuulusteli, meni Espanjaan 1937, taisteli kansainvälisessä XI prikaatissa, sissikoulutus, tasavaltalaisarmeijan kersantti, eräiden tietojen mukaan luutnantti, julkikommunistina määrättiin aja astui palvelukseen syskyllä 1939, loikkasi Talvisodassa Neuvostoliittoon, teloitettiin tammikuussa 1940 Terijoella.  Kirjoitti ahkerasti Espanjasta, tunnelatautuneita miehekkäitä tekstejä.  Kirjoitteli Espanjasta mm. Haanpäälle.  Espanjassa suomalaiset tasavaltalaistaistelijat nimesivät joukkueensa Jaakko Ilkan ja Toivo Antikaisen mukaan.  Muuan Ilkka-joukkueen maxim-konekivääri ristittiin ”Hertaksi”, Hämeenlinnan lääninvankilassa poliittisessa vankeudessa istuvan Hertta Kuusisen mukaan. 

 

Jenny ”Jenkka” Pajunen, 1909-1978, helsinkiläinen toimittaja, kirjailija, kommunisti, Paavo Pajusen puoliso, ASS:n toimistonhoitaja, Espanjan omaisten vastaanotto- ja huoltotoimikunnan puheenjohtaja 1938.  SNS I:n perustajajäseniä 1940.  EK:n valvoma ja pidättämä.  Tammisaaren vankilassa kuolleiden poliittisten vankien hautajaisissa Malmilla valtiollisen poliisin miehet eristivät hautausmaan saattoväeltä, mutta haudoille laskettiin nimikkoseppele, hajoittaakseen väen valpo:n miehet hakkasivat seppeleillä hautajaisvieraita.  Jenny Pajunen ja Elvi Sinervo olivat samaan aikaan raskaana, Paavon ollessa Espanjassa, mutta Pajuset menettivät lapsen, Sinervo ei.  Keväällä 1941 Jenkka seurasi Vaasan lääninvankilan yläkerrosten ikkunasta muurin yli saksalaisten sotilaiden maihinnousua ja leiriytymistä vankilan ulkopuoliselle kentälle.  Hänet oli toistamiseen suljettu turvasäilöön tammikuussa 1941.  Ankarin rangaistus poliittisille vangeille seurasi luvattoman opintoluntan hallussapidosta.  Jenkalla oli Leninin Valtio ja vallankumous.  Se merkitsi 8 vuorokauden vettä-leipää kylmässä ja valottomassa kellarikerroksen karhukopissa.  Vankitoverinsa kanssa hän yritti niellä paperinipun ennen kuin vartija sai sen käsiinsä.

 

Jarno Pennanen, 1906-1969, runoilija, debatööri, häilyjä, kommunisti.  Aamulehden ja Uuden Suomen toimittaja 1923 ja 1930, Suomen Paneurooppalaisen seuran perustajajäsen ja sihteeri, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon ja Viljo Suutarin lähipiirissä päätyi kommunistisiin näkemyksiin, SKP:n rahoittamana perusti Kirjallisuuslehden 1932 toimi päätoimittajana lakkauttamiseen 1938 asti, SKP:n jäsen 1934, Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija 1938-1940, esiintyi marraskuussa 1939 AKS:n Matti Kuusen kanssa Maan Turvan järjestämässä tilaisuudessa, Helsingin työnvälitystoimiston virkailijana, erotettiin, Helsingin Sanomien pakinoitsija, vangittiin 1943 Hella Wuolijoen jutun yhteydessä.  Naimisissa Anja Vammelvuon kanssa, hänen hurmaajanotteensa eivät jättäneet rauhaan edes hänen parhaimpien ystäviensä avio-onnea, suhteita mm. Jenny Pajunen, Elvi Sinervo.  -  Äidillään, Ain-Elisabeth Pennasella oli vahva suhde dandy Paavolaisen kanssa, kun taas poika, suvun teatteriperinnettä kunniakkaasti jatkanut Jotaarkka Pennanen (s. 1946) kertoo muistelmissaan Elämää pienempi näytelmä, miten hän kasvoi kommunistien keskellä, asui ja kävi koulua Moskovassa (Jarno toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa 1957-1960), oppi täydellisen venäjän kielen ja pelasi kyykkää, tuota karjalan heimon kansallispeliä, Otto Wille Kuusisen kanssa etuoikeutettujen datshalla, joten hän uskoi tuntevansa Neuvostoliiton, ja sen januskasvot.

 

Helmer Adler, 1908-1940, helsinkiläinen toimittaja, vartensa vuoksi kutsuttiin nimellä ”Lilliputti”, ”kulttuuribolshevikki”, Ssd 1934, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja, Soihdun toimittaja, Kiilan jäsen, SNS:n iskuryhmissä 1940.  Kävi laillisesti Neuvostoliitossa 1935, pyrki ulkoministeriön palvelukseen ja omasi laajat kansainväliset yhteydet.  Dramaatikko, jonka merkittävimmäksi saavutukseksi sillä lohkolla jäi elokuvakomedia ”Herrat ovat herkkäuskoisia”.  Huhuttiin seksuaalisista taipumuksista (Uuno Kailaan poikaystävä?) [eli samassa taitelijasektorissa kuin teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja muutamat muut] ja tajunnan laajentamiskokeiluista.  SNS:n riveissä kannatti kesällä 1940 suoraa toimintaa, mutta tuli taustalla Moskovan tahtoa ilmentäen nyörejä vedelleiden Yrjö Leinon, Hertta Kuusisen ja Lauri Kantolan toimesta erotetuksi seuran johdosta Elvi Sinervon ja tämän sisaren Aira Sinervon sekä Jarno Pennasen tavoin.  Lähes kaikki muut julkijohtoon kuuluneet olivatkin jo pidätettyinä turvasäilössä.  Adler kutsuttiin syyskuun alussa 1940 armeijaan; hän toimi kirjurina Helsingin suojeluskuntapiirissä (sic!), jossa hän jatkoi iskuryhmien organisointia.  Tähän (mies ja olosuhteet huomioiden) eriskummalliseen sijoituspaikkaan Valpo katsoi hänet sopimattomaksi (Rentola: KJS).  Helmer teki itsemurhan kaasulla joulukuussa 1940.

 

Aimo Rikka, 1915- , kotkalainen, ASS:n puheenjohtaja, Soihdun päätoimittaja, vastaanottamassa Espanjan tasavaltalaisveteraaneja, SNS:n sihteeri 1940, kuolemantuomio 1942, armahdettiin, SNS:n pääsihteeri 1944-1947, konsuli.  Aimo Rikka ja Lauri Vilenius pidätettiin Jenny Pajusen leskenasunnosta 12.1.1940 valtiollisen poliisin toimesta.  Suomi-Neuvostoliitto Seura I perustettiin Aimo Rikan asunnossa 22.5.1940, asunto toimi samalla Soihtu-lehden toimituksena.  Kokouksessa oli läsnä kymmenkunta henkilöä; lääkäri Mauri Ryömä valittiin pj:ksi, sihteeriksi ylioppilas Aimo Rikka, varapuheenjohtajaksi satamatyömies, Espanjan veteraani Lauri Vilenius, jäsenkirjan n:o 1 sai kirvesmies Herman Haapaniemi, Espanjassa tasavaltalaisarmeijassa sikäläisestä Amicos de la Union Sovietica –järjestöstä vaikutteita saaneena, toimistosihteeri Jenny Pajunen, toimittaja Helmer Adler sekä insinööri Ahti Myrsky.

 

Maissi Erkko, 1894-1937, liberaali talous- ja kulttuurivaikuttaja, ulkoministeri Eljas Erkon äiti, Tulenkantajat-lehden rahoittajia, marraskuussa 1935 perustetun Ihmisoikeuksien liiton johtokunnassa, jossa muina jäseninä Karl Nickul, Toivo Pekkanen, Mauri Ryömä, Erkki Vala, ja valiokunnassa, jossa  mm. Katri Vala, rehtori Laurin Zilliacus, kirjailija Selma Anttila, tutkimusmatkailija Gunnar Landtman sekä kommunistiaktiivi Betty Peltonen.

 

Pentti Haanpää, 1905-1955, kirjailija, Tulenkantajat- ja Kirjallisuuslehden avustaja, otettiin maalaisnerona vastaan, sai kohdata vastuksia, kirjeenvaihdossa Espanjassa taistelleen Paavo Pajusen kanssa, Talvisodassa Sallan rintamalla, omakohtainen realistinen Korpisotaa -romaani 1940.  Paavolainen tuohtui ja määritteli Kentän ja kasarmin kirjoittajan olevan jätkä, ei taitelija.  Waltari kirjoitti ”vastakirjan” teemalla Siellä missä miehiä tehdään.  Boikotissa pitkään. 

                                                                 *

 

Amerikkalaisten toinen maailmansota tiivisti tietysti myös amerikkalaista nationalismia, mutta paradoksaalisesti se oli sotaa vielä suurempaa nationalismia (Hitleriä) vastaan”, kirjoittaa Matti Mäkelä (HS 7.2.2010) arvioidessaan Jack Kerouacin myöhäistuotantoon kuuluvaa Turha mies Duluoz –romaania (1969).

 

”Nämä amerikkalaisten ”löysät” asenteet olivat mahdollisia sodanajan suuren Amerikan älyköille.  Samaan aikaan olemassaolostaan taistelevan pienen Suomen kirjailijat olivat [Valtion] Tiedotuslaitoksen palveluksessa oikealta vasemmalle, ja jos eivät olleet , olivat vankiloissa”, Mäkelä jatkaa.

 - ”Täytyy vain ihailla tuon ajan joustavaa amerikkalaista yhteiskuntaa eurooppalaisen jäykistelyn rinnalla.  Ja pitää mielessä hämmästyttävältä tuntuva ajallinen rinnastus: kun vuonna 1922 syntynyt Kerouac loikoi Columbian yliopiston kampuksen ruohikolla, suomalaiset miehet taistelivat Talvisodan ”Kirvesmäissä”. … Oikeastaanhan Kerouac oli yliopistollinen drop-out, kuten parasta aikaa Nobel-palkintoa Tukholmasta hakeva F.E. Sillanpää oli ollut hetkeä aiemmin.  mutta ei Kerouac siitä samanlaista identiteettiä kasvatellut, hän harrasti …”seikkailukasvatusta”.

 

                                                                 *

 

1930-luvun Suomen kulttuurielämän kaanon – keskeisin ydin

Ja kukas sieltä löytyykään kaikkein keskimmäisestä keinutuolista?  -  FES!

 

Edellä mainittujen 1930-luvun kulttuuripoliittisen kentän vaikuttajien asema ja keskinäinen verkosto näkyy hyvin Kansallisbiografian sivuja selaamalla.  Alle olen luonnostellut tilaston, josta ilmenee näistä henkilöistä Kansallisbiografiaan laadittujen pienoiselämäkertojen/henkilöartikkelien sisältämät viittaukset muihin ”kaanonissa” esiintyviin vaikuttajiin.  Lisäksi olen laskenut muissa henkilöartikkeleissa esiintyvät viittaukset kuhunkin henkilöön itseensä.  Listaus on epätieteellinen, mutta suuntaa antava.:

 

Esimerkki: Yrjö Jylhä: Jylhä-artikkelissa esiintyy 16 henkilöviittausta muihin Kansallisbiografiassa elämäkerta-artikkelein esiteltyihin Suomen kansallisiin merkkihenkilöihin.  Jylhään viitataan Kansallisbiografiassa yhteensä 12 kertaa =

Jylhä 16+12= 28 esiintymää.

 

Lista:

 

F.E. Sillanpää: 29+51 = 80 esiintymää

V.A. Koskenniemi: 24+53 = 77 esiintymää

Olavi Paavolainen: 17+51 = 68 esiintymää.

Hertta Kuusinen: 16+31 = 47.

Matti Kuusi: 14+16 = 30.

Lauri Viljanen: 3 + 27 = 30.

Mauri Ryömä: 15+13 = 28.

Elvi Sinervo: 12 +13 = 25.

Jarno Pennanen: 11+13 = 24.

Nyrki Tapiovaara: 10+14 = 24.

Pentti Haanpää: 7 + 15 = 22.

Katri Vala: 3+18 = 21.

Sylvi-Kyllikki Kilpi: 9+11 = 20.

Erkki Vala: 6+10 = 16.

Viljo Kajava: 9+6 = 15.

Tapio Tapiovaara: 8+6 = 14.

Elias Simojoki:5+8 = 13.

Kaisu-Mirjami Rydberg: 9+2 = 11.

Aira Sinervo: 0+4 = 4.

Aimo Rikka: 0+2 = 2.

Olavi Siippainen: 0+2 = 2.

Pajuset: 0+0 = 0.

 

Tässä ei aivan mielivaltaisessa listauksessa melkoisen korkealle ”rankatusta” Yrjö Jylhästä olikin ”korkea aika” saada elämäkerta.  Karonen-Rajalan teos täyttää kovatkin vaatimukset ja täydentää elämä ja teot -lähtökohdista kohdettaan tarkastelevan elämäntyön esittelyn ja arvioinnin tarpeet.  Siinä missä vastikään valmistunut Kansallisbiografia muodostaa tiiliskivimäisine kirjoineen ja nettiversioineen kaikkien aikalaiskirjoittajien perustyökalun, yksittäisten kansallisesti merkittävien henkilöiden elämäkerrat tuovat oman lisänsä paitsi kyseisen henkilön hahmoon, luovat valaistusta myöskin laajemminkin siihen maastoon ja ilmastoon, jossa he elivät, hengittivät ja askareensa toimittivat. 

 

Henkilökohtaisesti toivon, että joku jossain joskus kirjoittaisi Mauri Ryömän ja Paavo Pajusen elämäkerrat.

 

x

 

Nyt kierrän hieman kaukaa.  Haen vauhtia Saksan maalta:

 

Näin kirjoitti Kekkonen:

 

”Olin talven 1931-1932 ollut väitöskirjatyötäni varten opiskelemassa Saksassa, ensin Heidelbergissä ja myöhemmin Berliinissä.  Juuri silloin elettiin Saksassa kansallissosialismin suurta ja villiintynyttä nousuaikaa, jota siten saatoin seurata läheltä ei vain sanomalehdistä vaan myös kaduilla, kokouksissa ja kodeissakin.

 

Asuin Heidelbergissä poliisimajuri Weygandin luona.  Perheen 15-vuotias poika oli hurmahenkinen, kiilusilmäinen natsi.  Isä, poliisimajuri, ei ollut vielä perheeseen mennessäni tehnyt ratkaisuaan.  Englantilaissyntyisen hienoluonteisen äidin asema oli vähintään kiusallinen, sillä ”Gott strafe England” [Rankaise, Jumala, Englantia!] oli yksi pojan mielitunnuksista.

 

Perheen päämiehen seurassa olin mukana muutamissa hänen ikätovereittensa kneippi-illoissa [oluttuvassa].  Niissä opin tuntemaan Weimarin Saksan  pikkuporvariston todelliset ajatukset ja pyrkimykset.  Viinin- ja oluenjuonnin yhteydessä puhuttiin ajankohtaisen politiikan johdatuksella Saksan kansan kärsimistä vääryyksistä.  Suurin oli se ”puukonisku selkään”, jonka epäluotettava, maanpetoksellinen työväestö oli kohdistanut urhoollisesti taistellutta keisarillista armeijaa vastaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa.  Koko maailma oli liittoutunut elämästään taistelevaa Saksaa vastaan.  Sankariteoin oli hyökkääjät lyöty takaisin, voitto oli jo häämöttänyt.  Kaikki uhraukset olivat kuitenkin olleet turhia, ”umsonst”, koska bolshevismi oli salakavalasti tunkeutunut saksalaisen työmiehen mieleen.  Mutta kaikki tämä kerran korjataan, Saksan maine ja saksalaisen elinedut turvataan Adolf Hitlerin viisaalla johdolla.  Tämä oli yleensä keskustelun riehakkaan voitonvarma loppupäätös.

 

Olin poliisimajuri Weygandin mukana siinä suuressa kansallissosialistisessa joukkokokouksessa, jossa majuri tunnusti vihdoin väriä.  Se oli valtava, hyvin järjestetty kokous, jossa yhtenä pääpuhujana oli natsismiin kääntynyt entinen Preussin prinssi August Wilhelm (”Auwi”).  Tunnelma oli kiihottunut, yleisö oli hurmioitunut katkeamispisteeseen saakka.  Ja kun lopuksi suuri auditoriumi yhtyi ”Horst Wesselin” säveliin, havaitsin, että vieressäni seisonut poliisimajuri, aluksi varovasti, ikään kuin oikeaa ryhtiä tavoitellen, nosti oikean kätensä natsitervehdykseen.  Kun sitten seuraavan kerran kävin hänen kanssaan viininmaistajaisjuhlassa, hän sai tovereiltaan lämpimät onnittelut isänmaallisen kannanottonsa vuoksi.

 

Tämä Saksassa vietetty talvi oli terveellistä oppiaikaa suomalaiselle demokraatille.  Kirjoitin ”Kainuun Sanomiin” pari artikkelia havainnoistani.  Loppupäätelmäni oli, että kansallissosialismi tulee kukistamaan heikon ja hajanaisen Weimarin tasavallan.

 

Näine eväineni palasin Suomeen.  Täällä äärioikeistolaisuus, isänmaallinen kansanliike, fasismi, natsismi, kauniilla lapsella on monta nimeä, eli suurta nousuaan.  Saksasta käsin olin eronnut Akateemisesta Karjala-Seurasta, joka minulle oli aina ollut suomalaiskansallisessa hengessä tapahtuvan kansakunnan eheyttämisen instrumentti, mutta joka oli sortunut oikeistoradikalismin sormijuotoksi.  Silloin tällöin pistäysin vanhojen osakuntatovereitteni seuraan Ostrobotnialla.  Kerroin heille pelottavia havaintojani Saksasta, mutta ainoa asia, jonka he minulta oppivat, oli ”Horst Wessel” –laulun sävel ja sanat, jotka heille suuressa jalomielisyydessäni opetin.  Suorastaan pelästyin sitä henkisen ilmapiirin samankaltaisuutta, joka oli yhteistä ensimmäisessä maailmansodassa pettyneiden saksalaisten ja Ostrobotnian keltanokkien välillä.  Pienenä episodina kerron, että osakunnan erään vuosijuhlan pikkujatkoilla, kun saliin arvokkaan juhlaväen poistuttua oli jäänyt joukko meitä nuorempia, syntyi poliittista kiistaa aks:läisten kanssa.  Ei se vielä edes mahtanut koskea kaikkein pyhimpiä arvoja, mutta muuan kiihtynyt vastapuoli julisti yhtäkkiä, että jos varatuomari Kekkonen ei heti poistu salista, niin hänet jätetään tänne yksin.  Ja kun yrittelin vastailla, että viihdyn omassa seurassani paremmin kuin tuollaisten paskojen parissa, niin juhlasali, jonka eteläpäässä olimme istuneet, tyhjeni kuin käskystä.  Istuskeli aikani ja maistelin kellarin suurella huolella ja perinnäisellä taidolla valmistettua boolia.  Pelkäsin jo, että pojista on tullut niin aatteen lyömiä, että saan yksin istua aamun valkenemiseen saakka.  Jouduinkin siinä kotvasen odottamaan, kunnes minut jättäneistä yksi kerrallaan palasi juhlahuoneeseen, viimeisenä muistaakseni päiväkäskyn antaja.  Politiikkaa ei enää puhuttu, vaan hilpeän mielialan vallitessa muisteltiin vanhoja mukavia sattumuksia opiskeluvuosien ajoilta ja kertoiltiin niitä halukkaasti kuunteleville nuoremmille tovereille.

 

Nuo 1930-luvun alkupuolen vuodet muilutuksineen, Mäntsälän kapinoineen, murhineen, talonpoikaismarsseineen olivat vaarallista aikaa ei vain Suomen demokratialle vaan myös Suomen itsenäisyydelle.  Samoihin aikoihin syntyivät Baltian tasavalloissa diktatuurijärjestelmät: Waldemaras Liettuassa, Ulmanis Latviassa ja Konstantin Päts Eestissä.  Eestiläinen demokratian lopettaminen oli meille tutuin ja läheisin.  Se oli myös isänmaallista kansanliikettä [IKL] vastustaville tavallaan ymmärrettävin, sillä Pätsin diktatuuri oli aiheutunut vastatoimenpiteenä Eestin oikeistolaisen vapaussoturien liiton, ”vapsien” vallankaappaushankkeiden johdosta.  Suomessa oli nimenomaan AKS:n piirissä varsin läheistä toimintayhteyttä ”vapsien” johtomiesten kanssa.

 

Poliittisen elämämme ilmapiiriä seuratessani olin tullut siihen johtopäätökseen, että Suomi olisi jo Mäntsälän kapinan [1932] ja talonpoikaismarssin [1930] aikana ollut kypsä demokratianvastaiselle valtiokaappaukselle.  Onneksemme siltä puuttui kiinteä johtoryhmä ja sen keulakuvaksi nostama Johtaja.  Vihtori Kosola oli poliittisesti luku- ja kirjoitustaidoton, viinaan kallistuva, johtajaominaisuuksia vailla oleva, paremman puutteessa kärkihahmoksi kopattu talonpoika, sillä talonpoika sen Suomessa piti olla, ”Jumalan valitsema kansanjohtaja”!  Hän oli ilmeisesti ollut hyvä voima nuorisoseuransa näytelmäkerhossa.  Katsokaapa sitä valokuvaa, jota aikoinaan levitettiin kautta Suomen ja jossa Kosola talonpoikaismarssin aikana Suurkirkon rappusilla pitämänsä puheen jälkeen nostaa oikean kätensä taivasta kohti.  Se on vaikuttavimpia poliittisia valokuvia, mitä Suomessa on koskaan otettu.  Ei tuollainen mahtava asento synny aivan amatööriltä.  Kosola kieltämättä kasvoi tehtävänsä mukana, sillä hän oppi aina vain entistä mahtipontisemmin lukemaan toisten kirjoittamia puheita”.

 

Näin siis Kekkonen. 

 

Tulkoon tähän mainituksi, että oman elämäni aikana olen kuullut mainitun ”Horst Wessel” –laulun esitettävän livenä yhden kerran.  Tapahtui vuonna 1974 tilanteessa, jossa työni puolesta olin istumassa suomalaisten maidontuottajien ja Valion omistaman ja talousneuvos Heikki Norrin perustaman Ikaalisten Kylpylän suuressa ravintolasalissa erästä valtionhallinnon haaraa edustavien virkamiesten seurassa kotikauppalani kunnallisjohdon vieraina.  Tällöin muutamassa vaiheessa virallisemman ohjelman jälkeen tamperelaiset piirijohtajat, vuonna 1908 syntyneen metsänhoitaja-pomonsa vetämänä käynnistivät mainitun laulun enemmän tai vähemmän spontaanin julkisen esityksen.  Mieleeni on jäänyt, miten sosialidemokraattinen kunnallismies Lautasalo silloin ripeästi napittaen takkinsa kohottautui ja ilmoitti poistuvansa miestenhuoneeseen.  Itse jäin aloilleni pelkästä mielenkiinnosta havaitakseni minkämoisia reaktioita ja vastaanottoa komakasti kajahtava mieslaulu aikaansai.  Täydennyksenä tulkoon vielä kirjattua, että pöydän päässä istui tämän opuksen toisilla sivuilla mainittava ja suuresti kunnioittamani esimieheni, F.E. Sillanpään poikana tituleerattava Esko Sillanpää.  Hän naputti luunlujilla rystysillään tahtia ravintolan valkoisenhohtavaa pöytäkangasta vasten, vähän samaan tapaan kuin luutnantti Lammio tekee Tuntemattoman sotilaan komentokorsussa 4.6.1942, mutta lujemmin.

 

x

 

Vielä yksi vinkkeli lähestymässä olevan suuren eurooppalaisen kollektiivisen hulluden, joukkotappamisen näkymään:

 

Tuleva Terijoen marionettihallituksen pääministeri O.W. Kuusinen kirjoitti syksyllä 1935 aikakauslehti ”Bolshevik”:in numerossa 16:

 

”Toinen imperialistinen maailmansota lähestyy.  Valmistellaan rikollisinta kaikista rikollisista sodista: vastavallankumouksellista  imperialistista hyökkäystä neuvostomaata, kaikkien maiden työläisten isänmaata vastaan.

 

Me tiedämme, että tämä sota on oleva porvaristolle vaarallisin sota.  Vallassaoleva porvaristo kiiruhtaa sotaseikkailua kohti.  Eräissä maissa se on jo valinnut ”johtajiksi” tyhmänsokeita, hurjapäisiä seikkailijoita, luovuttanut niiden käsiin hallitusohjakset.

 

Ehkä Saksan porvaristo ei ansaitse parempia johtajia, mutta olipa asia miten tahansa, maailma on suojattava niiden riehunnalta.

 

Japanin armeijan johtajat ovat melkein yhtä suureessa määrässä yhteiskunnallisesti vaarallisia ”rauhan apostoleja” (kuten tunnettu kenraali Araki itseään ja asekumppaneitaan nimitti). 

 

Myöskään Puolassa ei poliittinen harkinta ole hallinnan peräsimessä.

 

Valloitushalussaan kyltymätön brittiläinen imperialismi puolestaan on valmis tukemaan – suoraan tai välillisesti – jokaista seikkailijahallitusta sodassa neuvostomaata vastaan.

 

Kaikki ne sysäävät eri puolilta maailmaa uuteen kansojen teurastukseen.  Siitä johtuu uhkaava sodanvaara”, kirjoitti Kuusinen. 

 

Bolshevistisen jargonin taustalla Kuusinen hahmottelee toisen maailmansodan syntyä ja sen jakolinjoja.  Jo seuraavana vuonna hyökkäävien yksinvalituksien liikkeet ja erityisesti  heinäkuussa 1936 puhjenneen Espanjan sisällissodan myötä rakentuneet asetelmat viitoittivat tietä syksyyn 1939.  Mutta annetaanpa Kuusisen jatkaa strategisin painotuksin:

 

”Se [sodanvaara] vaatii vaatimalla työtätekevän väestön vakavaa ja tarmokasta mobilisointia vastaiskuun, taisteluun porvariston sodanvalmisteluja vastaan.  [Neuvostoliitossa tämän teeman verinen versio oli Stalinin käsittämättömiin mittoihin kohonnut sisäinen terrori, joka huipentui tappajaisiin 1937-1938, VH].  Se vaatii miljoonaisten nuorisojoukkojen kutsumista yhteisrintamaan.

 

Me toistamme usein tunnusta imperialistisen sodan muuttamisesta kansalaissodaksi porvaristoa vastaan.  Tunnus sellaisenaan on hyvä, mutta se muuttuu tyhjäksi vaaralliseksi fraasiksi, jos emme tee etukäteen mitään vakavaa luodaksemme nuorison yhteisrintaman.

 

Tarvitaan sata kertaa laajempaa vallankumouksellista nuorisoliikettä.  Että se on monissa maissa täysin mahdollista, sen osoittaa Ranskan ja Amerikan nuorisoliittolaisten saavuttama menestys.

 

Vain siinä tapauksessa, jos käymme kaikkialla tiukasti kiinni tähän työhön ja teemme sitä tunnollisesti, jos saavutamme tässä työssä todella huomattavaa menestystä, vasta silloin voimme sanoa valmistavamme bolshevikkien tapaan joukkoja imperialistisen sodan varalta.

 

Me kutsumme yhteisrintamaan myös nuorison pasifistisia järjestöjä, mutta meidän on väsymättä valistettava nuorisoa siihen suuntaan kuin Lenin opetti:

 

”Sinulle annetaan kivääri.  Ota se ja opi hyvin sotataitoa.  Tämä taito on proletaareille välttämätön – ei sitä varten, että ampuisit veljiäsi, muiden maiden työläisiä, niin kuin tehdään nykyisessä sodassa ja niin kuin sosialismin petturit kehottavat sinua tekemään, vaan sitä varten, että taistelisit oman maasi porvaristoa vastaan, tekisit lopun riistosta, kurjuudesta ja sodista, ei hurskaiden toivomusten avulla, vaan voittamalla porvariston ja riisumalla sen aseista”.

 

Jos kommunistiset puolueet ja meidän nuorisomme lähtevät tässä hengessä taisteluun sotaa vastaan, niin ei ole epäilystäkään, että tuleva vastavallankumouksellinen imperialistinen sota johtaa useissa maissa vallankumoukseen ja että tuon sodan lopussa monet Göringit tulevat näyttämään yhtä surkeilta kuin van der Lubbe Leipzigissä”, arvioi O.W. Kuusinen Bolshevikissa syksyllä 1935.  [Alankomaalainen ex-kommunisti, erakkoterroristi Marinus van der Lubbe sytytti 27.2.1933 Berliinin valtiopäivätalon palon.  Natsit syyttivät teosta kommunisteja ja asettivat syytteeseen mm. bulgarialaiset Giorgi Dimitrovin ja Boris Popovin, joka oli O.V.Kuusisen tyttären ja Hertta Kuusisen sisaren Riikka-Sisko Kuusisen ex-mies.  NKVD teloitti myöhemmin Popovin.  Myöhemmin Riikka Kuusinen nai vakoilija-loikkari Vilho Pentikäisen, joka tuossa vaiheessa, Espanjan sisällissodassa selvinneenä ja palanneena lienee esiintynyt nimellä Vilgelm Aleksandrovitsh Purov]

 

Aave kummitteli Euroopan yllä, suursodan aave.

 

Valtaan oli noussut kolmikko, rosvous terrori tappaminen, ja ne yhdessä saivat ihmismassat huutamaan ja olemaan hiljaa, hyvin hiljaa.

 

xx

 

Kekkosen kanssa Talvisotaan:

 

Talvisota, sen henki, sen taistelu, ja tulos, ei ollut itsestäänselvyys. 

 

Ei ollut selvää, että syntyisi taistelua, tai yksituumaista rintamaa.  Niin paljon oli Suomessa 1918 rikottu ja sen jälkeenkin hajoitettu, että ilmeisempää oli kansan kahtiajakautuneisuus kuin yksituumaisuus.  Lopputulos muodostuu myöhemmin ajateltuna itsestäänselvyydeksi, jota se ei tapahtumahetkellä suinkaan ollut. 

 

Suomessa on hieman vinosti luettu siitä, miten Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen johto, generalissimus Stalinin johdolla, oli saanut suomalaisten kommunistien toimittamia ajankohtaiskuvauksia ja mielialaraportteja, jotka olivat yhdensuuntaisia venäläisten oman tiedustelun, NKVD:n ulkomaanosaston johdolleen toimittamien tiedustelutietojen kanssa: Suomi on jakautunut kahtia, sen työväki puristelee nyrkkiä taskussaan, poliittisesti se on hajalla, tarvitsee suurin piirtein vain tönäistä sitä, niin koko korttitalo nimeltä Finljandskij respublikij romahtaa kasaan.  Suomessa on nähty, että tämä oli täysin väärä ja totaalisen naurettava kuva Suomesta.  On sanottu, että se oli suomalaisesta yhteiskunnasta erkaantuneiden ja sen kehityksestä ja yhdentymisestä täysin tietämättömän, tai ainakin piittaamattoman, kommunistieliitin ja etenkin Otto Ville Kuusisen harhaisen bolshevistisen tajunnan naurettavan vääristeltyä tietoa.  Mutta tosiasiassa niin ei ollut.  Kysymys ei ollut bolshevikkien haihattelusta ja toiveajattelusta.  Kyse ei ollut poliittisesta lipeilystä suuren Stalinin edessä, ei generalissimuksen suosion kalastelua toivotunlaista informaatiota syöttävien taholta.  Kyse ei ollut yksinkertaistamisesta, pelkistämisestä, karrikoinnista ja liioittelusta.  Ei, kyse ei ollut valhepropagandasta ja panettelusta.

 

Kyse oli siitä, että Stalinin pöydälle tulleissa Suomen-raporteissa oli realismista, tosiasioista, elävästä elämästä.  Kommunistien ja vakoilijoiden raportit olivat tosia, ne kuvasivat hyvin yksi yhteen Suomen yhteiskuntaa ja hajallaan olevaa, keskenään torailevaa ja jatkuvaa kähinää ylläpitävää kansaa.

 

Mutta ”kun Venäjä marraskuun 30. salakavalasti hyökkäsi maamme kimppuun, tapasi se täällä yksimielisen kansan.  Venäjä oli olettanut toista, se oli luullut, että täällä vallitsisi edelleen sama vastakohtaisuus, joka työväestön ja porvariston kesken oli ollut vuoden 1930 vaiheilla.  Sen vuoksi se oli muodostanut Kuusisen johtaman suomalaiskommunistien varjohallituksen, jonka avulla se toivoi voivansa hajoittaa vastustusrintamamme”, kuten Urho Kekkonen Talvisotaa arvioidessaan kirjoitti vuonna 1943. 

 

”Samaan aikaan kuin Akateemisen Karjala-Seuran poikien isät kävivät leppymätöntä poliittista taistelua sosialidemokraatteja vastaan, esittivät pojat seuransa julkaisuissa, että ylioppilasnuorison ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen välillä ei ole olemassa mitään periaatteellisia esteitä yhteistyön solmimiselle”, Kekkonen arvioi AKS:n avauksia. 

 

Kun Suomi syksyllä 1939 mobilisoi armeijansa rajojensa suojaksi, ja sota sitten Antinpäivänä syttyi, ”olivat parhaissa miehuutensa voimissa kymmenettuhannet suomalaiset miehet, jotka olivat joutuneet kapinallisina häviölle ja rangaistuiksi.  Silloin oli elossa kymmeniätuhansia naisia, joiden miehet tai pojat kapina tai sen kova jälkiselvittely oli vienyt ennenaikaiseen hautaan.  Ja silloin joutuivat suomalaista asetakkia kantamaan kymmenettuhannet nuoret miehet, joiden isät tai vanhemmat veljet olivat kaatuneet kapinassa tai kuolleet vankileireillä, luonnollisella tavalla nälkään tai valtiorikosoikeuden päätöksen nojalla ammuttuina.  Näiden miesten korvissa soivat vielä tuoreeltaan, kesän 1939 vaalitaistelun ajoilta, poliittisten vastustajien syytökset vanhoista rikoksista ja epäisänmaallisuudesta.  Ja he tiesivät itse, että heidän huuliltaan ei todellakaan ollut kuultu sanaa isänmaa”, tilitti Kekkonen (artikkelissaan Kansamme yksimielisyys).

 

Samassa artikkelissaan Kekkonen jatkaa: ”Suomalainen työmies oli ollut sydämeltään isänmaallinen, monesti tietämättään ja vasten tahtoaan.  Taistelu valtiollisista oikeuksista oli johtanut hänet sellaiseen henkiseen kehitysvaiheeseen, että hän heräsi tuntemaan rakastavansa isänmaata.  Ja sota poisti viimeisetkin esteet. 

 

 - ”Vielä muutamia viikkoja sitten olisin ehdottomasti varustanut isänmaa -sanan lainausmerkeillä, mutta en enää nyt.  Ei siksi, että mielipiteet olisivat muuttuneet, vaan sen vuoksi, että nämä tuskalliset viikot ovat polttaneet tuon sanan ympäriltä sen kuonan, jolla poroporvarilliset puhujat ja pienet runoilijat olivat sen ympäröineet.  Nyt voin kuiskata tuon sanan pää pystyssä, epäröimättä, pelkäämättä, että se saa koomillisen sävyn.”  Nämä sanat ovat Olavi Siippaisen, kirjailijan, joka on syvällisellä tavalla kuvannut nuoren työmiehen kehitystä.  Sen aikana pojasta, joka päätti tulla samanlaiseksi kuin kapinassa ammuttu isänsä, ja nuorukaisesta, joka kirosi isänmaan, mutta tunsi kuitenkin olevansa suomalainen…”, arvioi Kekkonen.

 

Urho Kekkonen oli noin kuusi vuotta Mäntsälän kapinan tyrehtymisen jälkeen pitänyt Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) keskuspaikassa Lapualla 4.4.1938, maalaisliiton 32. puoluekokouksessa voimakkaan puheen suomalaisesta isänmaallisuudesta.  Hänen mukaansa talonpoika ei harrasta isänmaallisuuden varjolla suunsoittoa eikä pidä sitä omana patenttinaan tai monopolinaan, vaan katsoo sen kuuluvan syntymäperintönä jokaiselle suomalaiselle.  Kekkonen roimi IKL:n isänmaa-käsitystä:

 

”Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n) isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloisesti saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua lintua ja kuitenkin saa elää alituisessa pelossa, että se lentää pois.  Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin kun se on luonnollisinta ja hiljaista. - -

Kirjailija F.E. Sillanpää, mies, jonka tuotannolla on vankat juuret suomalaisessa maaseudussa, on sanonut:

 

Me tiedämme mitä on isänmaa ja sen rakastaminen, maanpuolustustahto ja niin edespäin – mutta me emme kanna tuota tietoa minään hermotautisena rasituksena, se löytyy meistä kun tarvitaan”. 

 

Sillanpää, joka tuntee suomalaisen maaseudun ja sen eläjät, alhaisemmista ylhäisempiin, on tässä kuvannut syvälle luodaten suomalaisen maalaisväestön isänmaallisuuden luonteen.  Suomalainen talonpoika on itseensäsulkeutunut, usein umpimielinenkin. Hän on tottunut yksiksensä tutkimaan ja ratkaisemaan ihmiselämän suuret kysymykset, hän on sisällänsä taistellut itsensä selvyyteen Jumalansa kanssa.  Samoin hän hiljaisuudessa on selvittänyt suhteensa isänmaahan ja näin saavuttamansa uskon mukaisesti hän on lähtenyt vaoltansa, milloin vaara on isänmaata uhannut”. 

 

Näin Urho Kekkonen Lapualla huhtikuussa 1938.

 

F.E. Sillanpään kokoava yhteiskunnallinen lauseke kuuluu:

 

”Meidän pitää rakasta

isänmaata niin että

kunnioitamme

kaikkien osallisuutta

siihen”.

 

Rintaman yhtenäisyys ei kuitenkaan ollut selvä, silloin kun sota alkoi, eikä hetkiin sen jälkeenkään.  Kekkonen kirjoitti puolisolleen Sylville ja pojilleen Matille ja Tanelille Kauhajoelta itsenäisyyspäivänä 1939:

 

”Eilen illalla oli eduskunnan I istunto [Kauhajoella]. Saapuvilla oli 155 edustajaa.  Esillä oli mm. hallituksen kertomus vuodelta 1938, jossa oli IKL:n jutun selonteko.  Olisi luullut, että ajankohta olisi sulkenut kaikkien suut, mutta ei.  K.R. Kares pyysi puheenvuoron ja moitti hallituksen ja moitti minut, mutta lausui ilonsa, että minä olen nyt edesmenneitten ministerien joukossa [Cajanderin hallitus oli eronnut 30.11. ja sijaan oli astunut Rytin hallitus, johon UKK ei kuulunut].  En luonnollisesti vastannut, vaikka kielelläni oli sanoa, että Kareksen koko liike oli edesmenneitten joukossa.  Moni edustaja tuli minulle puhumaan, kuinka musta voi olla papin sydän.  Muuan sosialistinuorukainen [Olavi] Kajala kiitti kädestä pitäen viime lauantain puheesta, sanoen että se on ainoa hyvä propagandapuhe koko sodan aikana”.

 

Viikkoa myöhemmin Kekkonen purki sydäntään jälleen läheisilleen:

 

Olin eilen [12.12.1939] lähes tunnin ajan keskustelemassa Pitkän Miehen [ylipäällikkö Mannerheimin] kanssa.  Sinä tiedät hänen kantansa neuvottelujen aikana ja suhtautumisensa siihen asemaan, joka hänellä nyt on.  Keskustelu oli täynnänsä moitteita, ja pessimismi oli jos mahdollista voimakkaampi nyt kuin ennen”.  Ja vielä: ”Kuta alemmas arvoasteissa mennään, sitä rauhallisempi on mieliala, onko se hyvä vai paha, sitä en osaa sanoa”.

 

xx

 

Epilogi

 

Sain Esko ja Sirkka Sillanpäältä jouluna 1976 lahjaksi F.E. Sillanpään Valitut teokset.  Se käsittää mestarin keskeiset romaanit Hurskas kurjuus, Miehen tie, Ihmiset suviyössä sekä Hiltu ja Ragnar. 

 

Esko Sillanpää on alkulehdelle, F.E. Sillanpään kivipiirroskuvan ja allekirjoituksen yläpuolelle omakätisesti kirjoittanut omistuksen:

”Olen vakuuttunut siitä että löydät itsesi näiltä sivuilta.  Kunnioittaen 25 vuotista tietämystä,

Esko ja Sirkka Sillanpää”

 

Muistan hieman hämmentyneet ajatuskulkuni, kun jouluaattona avasin tämän paketin.  Siitä tuli Eskon viimeinen joulu.  Tiesin, mitä hän tarkoitti, tai luulin arvaavani, mutta silti jouduin painamaan pääni alas häpeänsekaisin tunnoin.  Mitä minä olin 25-vuotiaana?  Monesti olen senkin jälkeen ajatellut, mitä Esko oli 25-vuotiaana.  Hän täytti tuon vuosimäärän kesällä 1944, kun Karjalassa vielä taisteltiin kiivaasti. 

 

Tuohon ikään mennessä hän oli 14-vuotiaana liittynyt Sinipaitoihin, 16-vuotiaana Helsingin nuorisosuojeluskuntaan, 18-vuotiaana vapaaehtoisena astunut Suomen raskaaseen, 20-vuotiaana joutunut YH:iin, taistellut Helsingin ilmatorjunnassa ja sodan alussa ollut patterinsa mukana pudottamassa vihollishävittäjää Herttoniemeen, mennyt sitten isän ollessa Tukholmassa, yksin tuumin ja vakain aikein Ouluun Osasto Hämäläisen riveihin ja siitä koulutusvaiheen jälkeen muodostetun Sissipataljoona 5:n riveissä viestiryhmän johtajana taistellut Kuhmon korpitaisteluissa Dolinin hiihtoprikaatia vastaan hirvittävissä olosuhteissa 40 asteen pakkasissa, käynyt upseerikoulun Niinisalossa, lomautettu toistaiseksi, ja joutunut uudelleen kesäkuussa 1941 rintamalle, jossa kolme vuotta ja ylikin. 

 

Kahdenteenkymmenenteen viidenteen ikävuoteensa mennessä hän oli opiskellut ja marssinut isänmaallisin aikein siviilissä ja armeijassa ja sodassa kaikkiaan 11 vuotta, pelkästään armeijan harmaissakin yhteensä yli 5 vuotta nuoruudestaan..  Neljä sotajoulua.  Neljä sotakevättä.

 

Hän oli 25-vuotiaana kaksi sotaa kokenut sotaveteraani, eikä jälkimmäinen sota ollut vielä lopussa, eikä mitään takeita siitä, että elämä ei takertuisi piikkilankoihin, ettei sota, rauta ja ruuti polttaisi ja kuluttaisi. 

 

Kun viimeisen kerran talvella 1977 ajoimme Lappiin Sillanpäiden Vuontisjärven Luppotuvalle hänen Saab 96:llaan, Esko nojautui ohjauspyörää vasten, mutta ei sanonut mitään.  Sitten oikea käsi hakeutui takin taskuun ja onki sieltä särkylääkeannoksen, hän avasi tottunein yhdenkäden sormin ratista otettaan irroittamatta Hota-pulverin kääreen auki ja kaatoi annoksen paperintaitetta pitkin kielelleen ja nielaisi, eikä suostunut ottamaan vastaan nestettä.  Muistan elävästi, miten hän kertoi vetäytymistaisteluista, kun hän rintaman purkua valvovan majurin kanssa asteli kotiSuomea kohden vaeltavien sotilaiden perässä valvoen puhelinlinjojen purkua.

 

  – ”Joka puolelta kuului uraata, niin että mahaa poltti”, Esko sanoi.  Sota, tuo hänen isänsä niin väkevästi ennakoima ja torjuma, kauhea, oli jättänyt häneen lähtemättömän jäljen.

 

Kun hän työmaalla sai slaagin, kolmantensa, hän kohottautui pöytänsä takaa ja yritti rientää miestenhuoneeseen, mutta kaatui ja löi kylkensä pöydän kulmaan, retkahti lattialle.  Kipu oli kova, eikä hän kestänyt liikuttaa itseään.  Soitin ambulanssin, mutta hän kielsi, ja kun miehet tulivat paareineen, hän ei suostunut aseteltavaksi niille.  Hänen einsä oli tuskainen mutta päättäväinen.  Ainut mitä hän suostui tekemään, oli nojata minuun ja pitkän suostuttelun jälkeen lähteä lääkäriin, mutta ei lääkittäväksi tai laitettavaksi letkuihin, vaan ja ainoastaan sidottamaan murtuneet kylkiluunsa.  Tunsin hänen paitansa kastuneen liukkaan märäksi, luulin sitä vereksi, mutta hikeä se oli.  Kunnanlääkäri teippasi hänen kylkensä, ja maanitteli potilasta jäämään sairaalaan.  Mutta ei.  Sairaala halusi kuittauksen, että potilas poistui vakain tuumin ja omavaltaisesti ulos.  Esko pyysi, että ajaisin hänet kotiin.  Vaikka yritin ajaa miten hiljaa tahansa, jokainen pienikin murtuma ja nyppy asfaltissa matkalla Hämeenkyrön kirkolta Laitilan sillan kautta Simunan kotiin Vanajan kylään, isä, F.E. Sillanpään Saavutuksen naapuriin, sai hänet huokumaan tuskasta. 

 

Sellaisia miehiä ei enää ole. 

 

Heitä ei enää tehdä.

 

 

xxx

 

Suomessa oli paljon housuja, mutta niissä myös miehiä.

 

Siinä Talvisodan salaisuus.  Mutta ei tyhjentävästi.  Miehillä oli äiti, vaimo, morsian, sisaria, tyttäriä.  F.E. Sillanpää tiivisti nuo yhteisyyden tunnot siihen erääseen runoon YH:n aikana syksyllä 1939.  Sen runon, Marssilaulun, hän omisti pojalleen Eskolle ”siellä jossakin”.

 

Jukka Kemppisen teesi pätee täysimääräisesti erityisesti ja nimenomaisesti Talvisodan suhteen:

 

”Eräät keskeiset historialliset ongelmat eivät tunnu antautuvan tutkittaviksi ensinkään, ellei kollektiivisia psyykkisiä rakenteita tunnusteta tutkimuskohteeksi”.:

Kemppinen: Tunteiden historia.  Metodista ja materiaalista, 1993.

 

Panu Rajalan ja Vesa Karosen teosYrjö Jylhä – Talvisodan runoilija” kertoo yhden miehen, runoilijan elämän ja taistelun, mutta samalla se kertoo paljosta enemmästä.

 

Siinä yhtyy yksityinen ja yleinen.

 

Runo ja maa.

 

Frans Emil Sillanpään kuva 1930-luvun suomalaisesta – ja eurooppalaisesta maisemasta – nousee kuin Hämeenkyrön, hänen synnyinpitäjänsä maisema: korkeana kumpuna kumpuilevan maan keskeltä, ja kun oikein tarkkaan – ja riittävän etäältä katsoo – tämä Sillanpään ”kumpu” kohoaakin tavattoman korkeaksi ja olennaiseksi maastonkohdaksi.

 

F.E. Sillanpää oli suuri henki suomalaisessa maisemassa 1930-luvulla.  Hän oli suuri eurooppalainen, suuri yleisinhimillinen ihminen, hän omasi laajan katsannon, jossa oli sekä historian tajua että ihmisen kokonaisvaltaista ymmärrystä.  Hän ei ollut tappelija tyyliltään, mutta pelotta hän nousi aikansa mahtajia vastaan, noita jotka ovat historian kamalimpia tappajia ja pahantekijöitä.  Heitä uskalsi tämä kyröläisen töllin miehen ja tämän näppärän vaimon poika nousta uhmaamaan, yhtenä harvoista, ilman poliittista agendaa, mutta turvanaan ja takuunaan vankka käsitys ikiaikaisesta ihmisestä ja hänen elinehdoistaan.

 

Vähääkään empimättä voimme sanoa näin F.E. Sillanpään syntymän 125-vuotisjuhlavuotena: kirjailija F.E. Sillanpää oli suuri suomalainen sotien välisessä ajassa.  Eikä hänen suuruutensa ole aikakausien vaihteluissa kutistunut eikä murentunut.  Se on nimittäin harvinaisen pysyvää lajia.  Se nousee suoraan ”mullasta maan”.

 

Loppulause:

 

Venla Hiidensalo kirjoittaa (NP 26.8.2011) Terrene Malickin uusimmasta elokuvasta ”The Tree of Life”:

 

”Metodin avulla tavoitetaan lapsuudesta ja olemassolosta jotakin sellaista, joka tarinaksi väännettynä väistämättä katoaisi”.  Hiidensalo sanoo, että lapsuudessa eletään nimittäin myös esitarinallisessa todellisuudessa, jossa ”asioiden välillä ei vielä vallitse opittuja syy-seuraussuhteita”  Ajattelen, että kansakunnan historiassa menneisyys, ehkä kaikkein selvimmin sukupolven (tai kahden) takainen, kipeä, menneisyys, on juuri tämä ”esitarinallinen todellisuus”, mutta se on sitä vain niin kauan kuin tapahtuma on tapahtumanlämmin, sitten siitä muodostetaan tarina, joka luo sille muodon ja jäykistää sen joksikin, jona se säilyy.  Kunnes unohdetaan, muutetaan tai murskataan: mutta menneisyys on aina tarina.  Nykypäivä on nykypäivän lapsuus, mutta menneisyyden suhteen olemme tarinankertojan armoilla, nuotiotulen taikaloimussa, kykenemättä olemaan antautumatta tarinan lumolle.  Paitsi: pilkkomalla se, tapahtuma, - ei tarina – osiinsa, ja lukemalla kulkemalla kahlaamalla se läpi, pala palalta.  Sen jälkeen alamme omata edellytykset kertoa oma tarinamme, eikä se perustu toisten laatimalle tarinalle, vaan on tapausten tarina, omamme, mutta ehkä myös todempi kuin aikaisempi artefakti.  ”Malic kuvaa pikkulapsen kasvamista pois tästä symbioottisesta olemisen paratiisista, jonka lapsi kielen oppiessaan on kadottava”.  ”Lapsi siirtyy ankaran isän (Bratt Pitt) ohjaamana kielen, rajojen ja käsitteiden maailmaan.  Paratiisiin luikerteleva käärme on yksilöiden välinen valtataistelu ja niissä syntyvä häpeä”.  Kun tapahtumisen maailma ja käsitteiden maailma kohtaavat, käsitteet voittavat aina.  Sillä käsitteet ovat ikuiset, mutta tapahtuma on aikaan sidottu.  Eikä tapahtuma koskaan toistu, sen uniikkius on ehdoton, sillä toistuessaankin jokin tapahtuma on jo toinen, sillä ne olosuhteet joissa se ilmenee ovat jo toiset eikä asia ole enää sama.  Sillä et voi astua kahtakertaa samaan virtaan…

 

Komeinta mitä olen pitkään aikaan lukenut on se, mitä Hiidensalo sanoo seuraavaksi:

 

Malic kuvaa kosmisen ja mikroskooppisen näkökulman kautta luontoa tavalla, joka tuo mieleen F.E. Sillanpään romaanit.  Sillanpäällä luonto on itseensä sulkeutunut heijastuspinta ihmisen sisäisille mielenliikkeille, mutta samalla siinä on jotakin pyhää”. 

 

Tässä Sillanpään luonto on poliittinen maailmanhistoria, yhtä syvä ja monimuotoinen sekin, kuin luonto.  Onko pyhän tilalla epäpyhä, jää harkittavaksi.

 

”…yrittää kunnianhimoisesti ja kerronnan kaavoja rikkomalla sanoa maailmasta ja olemassaolosta jotakin, jota muuten on mahdotonta sanoa”.: Venla Hiidenheimo, NP 28.8.2011.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Juhani Putkinen

Sillanpään marssilaulu on todella hyvä:

Kotikontujen tienoita tervehtien tämä laulumme kaikukoon,
Yli peltojen, vetten ja tunturien aina Hangosta Petsamoon.
Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen,
Kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan isät katsovat poikiaan.
Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen,
Kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan isät katsovat poikiaan.

Sinä tiedäthän veikko mun vierelläin, mikä retkemme tänne toi.
Ilomielin me riensimme sinnepäin, missä yhteinen kutsu soi.
Tapa tuttu jo taattojen nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa.
Tapa tuttu jo taattojen nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa.

Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus.
Tääll' on suorana seistä ja kaatua joka miehellä oikeus.
Siis te lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet,
Niin kauan teillä on suojattu lies, kun on pystyssä ykskin mies.
Siis te lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet,
Niin kauan teillä on suojattu lies, kun on pystyssä ykskin mies.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Juhani, kiitos kun liitit Marssilaulun tähän.

Kerron joskus lisää tuosta miehestä, jolle Marssilaulu on omistettu. Esko-poika "siellä jossakin".

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Työteliäs kirjoitelma Sillanpään ympäriltä mainitsematta kertaakaan Tatu Vaaskiven nimeä tai freudilaisesta näkökulmasta -- josta esimerkiksi Panu Rajala ei ymmärrä mitään -- kirjoitettua Sillanpää-elämänkertaa, jonka ensimmäisten kymmenien sivujen sanastoon kuuluu mm. termi "depersonalisaatio".

Sen lisäksi Elias Simojoen henkilökuvasta puuttuu kokonaan viittaus homoeroottisen vahvistautumisen kehitysvaiheeseen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

FES:stä voisi kirjoittaa useistakin ulottuvuuksista, tässä ehkä painotin eniten hänen jälkihistoriallista habitustaan Suomen 1930 -luvun ajankuvassa ja aikalaiskuvassa. Suuri mies - paljon näkökulmia.

Vaaskiven kirjoittama elämäkerta oli vavahduttava lukukokemus aikanaan myös minulle. Taata ja Kiuruveden pastori - heillä oli myös yhteisiä alueita.

Pekka Salo

Kiitos kauniista kirjoituksesta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset