Veikko Huuska

Senaattori Leo Mechelinin eurooppalainen odysseia vuonna 1900

- Senaattori Leo Mechelinin varhaiset ponnistelut Euroopan pohjoisen investointipankin, vapaan poliittis-ideologisen keskustelufoorumin sekä kansojen välisiä ristiriitoja lievittävän Sovinto-oikeuden perustamiseksi -

 

Oliko Leo Mechelin Suomen ensimmäinen unionisti?  Voiko näin kysyä, ja voiko kysymykseen mitenkään järjellisesti vastata.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Mechelin

 

Prologi

 

Kun naputtelen kokoon tätä harvasyistä, ja peräti 140 vuoden aikajänteelle levittäytyvää – kompilaatiota Euroopasta, Suomesta ja Suomen asemasta eurooppalaisena pienvaltiona, milloin Venäjän imperiumin osana, milloin taas Euroopan Unionin pohjoisena ulokkeena, pidän hommassani pienen paussin, turautan kahvit ja silmäilen päivän (la 9.2.2013) Helsingin Sanomia.  Pekka Hakala kirjoittaa eilen päättyneestä EU-huippukokouksesta otsikolla ”Kyllä se unioni johonkin pystyy”.  Hän viittaa lievästi ironisesti siihen, miten EU eilen vaikeuksien ja kuoppaisen työn tuloksena punnersi kokoon budjettiraamit tuleviksi 7 vuodeksi – ellei parlamentti sitten revi koko ”saavutusta” hajalle.  Pekka Hakala kysyy: Onko tässä touhussa mitään järkeä?  Teija Tiilikainen Ulkopoliittisesta instituutista ja Juhana Aunesluoma Helsingin yliopistosta vastaavat: ”Ei ole”.  http://www.hs.fi/talous/J%C3%A4rjet%C3%B6n+EU-budjetti+on+markkinoille+hyv%C3%A4+signaali/a1360300952421

 

”Keskustelussa ei aina ymmärretä, että EU ei ole liittovaltio, valtioliitto eikä valtioiden välinen yhteistyöelin”, sanoo Aunesluoma.  ”Unioni on omanlaisensa järjestelmä.”

 

”Vaatisi tosi pitkän prosessin, jotta sellaiseen [että Unioni keräisi valtioiden jäsenmaksujen sijaan veroa suoraan kansalaisilta] päästäisiin”, jatkaa Aunesluoma.  ”Jos unionilla olisi verotusoikeus ja se tasoittaisi aidosti ja tehokkaasti tuloeroja unionin sisällä, kyseessä ei olisi enää nykyisenlainen EU.  Se muistuttaisi aika paljon fiskaalista liittovaltiota.”

 

Nämä tuntuvat melko ufoilta ajatuksilta.  Kuitenkin ne ovat tämän päivän ytimessä.  Naurahdan tahattomasti: niin ovat, ja minähän kirjoitan juuri samaan aikaan aivan samoista aiheista, mutta se, mistä kirjoitan ja kokoan tätä artikkelia – sehän tapahtui jo yli 100 vuotta sitten.  Senaattori Leo Mechelin kirjoitti toista väitöskirjaansa 1873 (siis 140 vuotta sitten) ”Valtioliitoista ja valtiounionista”, - ja sittemmin sukkuloi pitkin Eurooppaa kahdessatoista kaupungissa luodakseen Eurooppalaisen talouden ja poliittisen vakauden fundamentteja, investointipankki, keskustelufoorumi ja rauhan-akatemia.  Tämä kaikki tasan 113 vuotta sitten.

 

 

Alkulause

 

Seison hiljaa paikoillani.  Keskityn.  Kuin pituushyppääjä Eero Haapala, nojaan hiljaa eteenpäin.  Ja rynnistän kohti ponnistuslankkua..

 

Ateneumin Eero Järnefeltin muotokuvain näyttelyssä on useiden muiden hienojen töiden keskellä Tekla Hultinin muotokuva ruuhkavuodelta 1905.  Pysähdyn sen eteen melkein hätkähtäen, aivan kuin yllättäen olisin tavannut vanhan, hyvän tutun, tai suorastaan jonkinlaisen hengenheimolaisen. http://www.mutualart.com/Artwork/Portrait-of-Tekla-Hultin/10580591660151AB   

 

Olin ostanut Hultinin lähes tuhatsivuiset päiväkirjat (Päiväkirjani kertoo 1899-1914 ja 1914-1918) joskus syksyllä 1971 ollessani Hennalassa.  Piti kaivaa tuo parikki hyllyjeni kätköistä ja uusia tuttavuus, joka oli jo 19-vuotiaana sykähdyttävä elämys ja avartava kokemus. 

 

Hultin oli Suomen ensimmäinen nainen, joka väitteli filosofian tohtoriksi (1897), monitoiminen ja aktiivinen yhteiskunnallinen olento (kansanedustaja 1908-1924), jolla oli onni päästä sukulaismiehen (Mechelinin sisar oli Hultinin äidin äitipuoli), senaattori Leo Mechelinin poliittis-aatteelliseen ”vierihoitoon” jo kohta tultuaan Helsinkiin opiskelemaan 1983, - mutta omat monet saavutuksensa hän kyllä teki ja ansaitsi ihan itse, omalla työllään ja panoksellaan.  http://arkisto.kokoomus.net/kokoomusbiografia/elamakerta-artikkelit/hultin-tekla-johanna-virginia/  

 

Tekla Hultinin päiväkirjat ovat lukemistani päiväkirjoista parhaiden piiriin kuuluvia, omassa sarjassaan Pepysin luokkaa, ja paljon paremmat kuin L.Kr. Relanderin.  Ne kuvaavat yhteiskuntaa, sen jännitteitä ja ryskyvien jäiden virtaa hyvin katseen tasolta, reaaliaikaisesti ja tarkasti.  Hultinin asema valtiollisen johtajan lähimpänä avustajana ja työtoverina avasi hänelle ikkunat politiikan ”konehuoneeseen”, mutta hän itse säilytti tarkan silmän ja huolellisen käden tallentaessaan sitä mitä näki ja koki. 

 

 

Tekla Hultinin päiväkirjat

 

Päiväkirjojensa esilauseessa Hultin pahoittelee, että ”muistiinpanoja puuttuu pitkältä ajanjaksolta, ensimmäisiltä sortovuosilta” – syynä ajankohdan vaatima varovaisuus, vääriin käsiin joutuneina muistiinpanot olisivat eittämättä vaarantaneet ei vain kirjoittajansa kotielämän, vaan lukuisat henkilöt ja toimet, joista niissä oli puhe. 

 

Kyseisten vuosien muistikuvat senaattori Leo Mechelinistä Hultin vakuutta koettaneensa ”suurimmalla tarkkuudelle” muistiin merkitä.  Jälkimaailman kritiikkiä Hultin loiventaa varauksellaan: ”Mutta elleivät  päiväkirjani muistiinpanot ehkä joka kohdassa tarkoin vastaisikaan todenperäisyyttä, niin ne joka tapauksessa kuvastavat mitä siihen aikaan laajoissa piireissä, ainakin n.s. perustuslaillisten taholla, todenperäisyytenä pidettiin”.

 

”Saattaa olla, ja monesti jäljestäpäin niin osoittautui olevankin, että se, mitä varmana kerrottiin ja mihin silloin luotettiin, oli pelkkää huhua, mutta huhujen perusteellahan silloin usein oli toimittavakin, kun sensuuri kahlitsi sanan- ja painovapauden eikä päästänyt totuutta julkisuuteen.”

 

”Eräiden muistiinpanojen ”suhteellinen todenperäisyys” on niin muodoin silloisia oloja psykologisesti kuvaava ja siis tavallaan sekin sen ajan historiallinen piirre.  En sen vuoksi ole katsonut oikeaksi oikaista muistiinpanoja, vaikka jossakin kohdassa jäljestäpäin olisin voinutkin sen tehdä”.  Hultin siis vakuuttaa sekä johdannossaan, että itse päiväkirjateksteissään merkintöjensä autenttisuutta, senhetkisyttä, ja ehdotonta ajankohtaista käsitystä ilmentävyyttä – ilman pienintäkään jälkiviisauden imelyyttä.

 

 

Senaattori Leo Mechelin – ”Suomen kruunaamaton kuningas”

(Lue lisää Mechelinistä: Vapaasana.Net: http://www.vapaasana.net/node/229 )

 

 

Leo Mechelin (1839-1914) tuli ylioppilaaksi 1856 ja valmistui molempain oikeuksien kandidaatiksi 1864.  Hän kuului siihen nuorten liberaalien ryhmään, joka 1861 perusti äänenkannattajakseen Helsingfors Dagbladin.  Syksyllä 1865 hän avioitui Helsingin rikkaimman porvarin, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin tyttären, Alexandran kanssa, siitä lähtien hän oli taloudellisesti riippumaton mies.  Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli Yhdyspankinsuurin yksittäinen osakkeenomistaja sekä johtaja ja johtokunnan jäsen.  Mechelin perusti ystävänsä Fredrik Idestamin kanssa Nokia-yhtiön 1871, ja Nokia Ab:sta kehittyi nopeasti Suomen kasvavan puunjalostusteollisuuden kärkiyhtiö. 

 

Kun Yhdyspankin toimitusjohtaja 1872 kuoli, paikkaa tarjottiin Mechelinille, mutta hän lähti mieluummin tavoittelemaan Helsingin yliopiston politiikan ja valtio-opin professorin virkaa.  Tähän tähdäten hän parissa vuodessa kirjoitti kaksi väitöskirjaa.  Mechelinin väitöskirja ”Om statsförbund och statsunioner. I”, 1873 (Valtioliitosta ja valtiounionista, I-osa (toista osaa ei tullut)), jossa hän selvitteli laajasti Yhdysvaltain valtiosääntöä.  Voisi rohkeasti vetää tiettyjä yhtäläisyyksiä nykyisin niin päivänpolttavaan kysymykseen Euroopan Unionista: onko sitä kehitettävä Valtioliiton vai Liittovaltion suuntaan ja muotoihin.

 

Hannu Tapani Klami määrittelee Mechelinin toimikenttää Venäjä-suhteiden laillisuusperustan tutkijana (Oikeustaistelijat, 1977):

”Venäläisten käsitys oli [etenkin 1890-luvun alusta lähtien],  että Suomelle ei ollut Venäjään liittämisen yhteydessä annettu mitään oikeuksia; ja vaikka jotain oikeuksia olisikin annettu, muuttuneet olosuhteet ja Venäjän valtakunnan etu sallivat epämääräisen oikeustilan poliittisesti kokonaisvaltaisen ja tarkoituksenmukaisen tulkinnan”. 

 

”Valtioliitosta ja valtiounionista”

 

Koska Mechelinin väitöskirjassaan 1873 hahmotteli pätevällä tavalla ne lähtökohdat, joihin Suomen oikeustaistelu venäläisen sorron alla sittemmin tukeutui, on aiheellista lyhyesti selostaa hänen ajattelunsa ”nurkkakiviä”:

 

”Mechelinin mukaan oppi valtioliitoista ja valtiounioneista kohdistui pysyviin yhdistyksiin [yhdistymisiin; VH] kahden tai useamman valtion välillä; oleellista oli, että tällöin oli kysymys nimenomaan valtioiden välisistä liitoista: ”Varje medlem eller kontrahent i unionen eller förbundet måste vara en stat” [Unionin tai valtioliiton jokaisen jäsenen tai sopimusosapuolen tulee olla valtio, VH].  Mechelin toteaa, että lähes jokaisella oikeus- ja valtioteoreettisella sekä filosofisella suuntauksella oli oma käsityksensä ja käsitteensä valtiosta.  Mechelin torjuu pyrkimykset muodostaa valtiokäsite spekulatiivisella pohjalla: valtiokäsite on muodostettava positiivisten oikeussuhteiden objektiivisella tarkastelulla.  Tällöin on kuitenkin tietyt käsitteet otettava ”såsom giltiga utan skilt förklaring eller bevisning”.  

 

”Mechelin korostaa, että kansakunta ei ole kielellinen eikä etnografinen, vaan historiallinen ja poliittinen käsite.  Suomessa on kansakunta, (jolla on) poliittinen yhteys, kielieroista huolimatta.  Tässä kohdassa Mechelin, itse johtavia liberaaleja, esittää tyypillisesti liberaalisen katsomuskannan ajatuksia, joille on ominaista, että kielikysymys oli toissijainen, perustuslaillisen ja poliittisen problematiikan rinnalla.  Toisaalta Mechelin korostaa, että kansallisuudella on ollut huomattava merkitys valtiounionien synnyssä”, Klami jatkaa.

 

Mechelin perusti väitöskirjatutkimuksensa vanhempaan saksalaiseen kirjallisuuteen; juuri 1870 tapahtuneen Saksan keisarikunnan syntymisen aikoihin alkanut vilkas valtiosääntöoikeudellinen keskustelu, jonka lähtökohtana oli saksalaisen kuningas- ja ruhtinaskuntien valtio-oikeudellinen suhde keisarikuntaan ei ole ollut vielä Mechelinin käytettävissä.  ”Tämän uuden opin sisältönä oli, että suvereenisuus kuuluu pääosaltaan keskusvallalle, jota suhteessa osavaltioihin eivät sitoneet mitkään voimassaolevat oikeudesta johtuvat rajoitukset, eivät edes sellaiset, jotka tuon keskusvallan luoneessa sopimuksessa oli asetettu” (Klami, emt).  Näin Mechelinin väitöksen perusteesien taustalla ollut kirjoitettu saksalainen valtioteoria joutui tuoreeltaan vakavaan ristiriitaan Mechelinin oman ajattelun ja valtiollisen toiminnan kanssa – niinpä on täysin ymmärrettävää, että hänen ei onnistunut enää jatkaa alkuperäissuunnitelman mukaista jatko-osaa.

 

Liittovaltio vai valtioliitto?

 

Koska ylempänä mainittu EU:n tulevaa valtiollista muotoa koskeva keskustelu, väittely ja pohdinta – sekä reaaliset toimet itse kunkin havitteleman mallin toteuttamiseksi – käyvät kuumina juuri nyt, on edelleen perusteltua jatkaa Mechelinin 1873 hahmottelemien valtiomuotojen esittelyä.  Teemme sen tukeutuen Hannu Tapani Klamin em. teokseen, jonka johtava ajatus on: ”Venäjän vallan aikana Suomen ulkopolitiikka oli yhtä suurta oikeuskysymystä, milloin hiljaisempaa, milloin julkista oikeustaistelua”.

 

Mechelin jakoi tarkasteltavan problematiikan alueella esiintyvät valtiomuodostelmat alustavasti neljään ryhmään:

Valtioliittoihin,

liittovaltioihin,

reaaliunioneihin ja

personaaliunioneihin.

 

Valtioliitto;

Mechelin asetti Valtioliiton edellytyksiksi, että yksittäisten valtioiden suvereenisuus ja sisäinen itsenäisyys säilyy, sikäli kuin sopimus ei sitä valtioliiton hyväksi rajoita.  Valtioliitto ei ole luonteeltaan eikä ominaisuuksiltaan valtiovaltaa, vaan sopimuksella luotua yhteisövaltaa.  Olettama on aina sitä vastaan, että valtioliitto olisi kompetentti.  Jokainen valtioliiton toimivallan rajoitus vaatii osapuolten uutta sopimusta.  Liiton tahto on siihen kuuluvien valtioiden tahtojen yhdistelmä.

 

Liittovaltio;

Liittovaltiossa osavaltion valta on itsessään suvereeni, kuten voi olla todellinen valtiovalta, sikäli kuin sitä ei liittovaltion edun vuoksi ole luovutettu liittovaltiovallalle.  Myöskin tässä kompetenttia koskevassa ristiriidassa oletetaan yksityiset valtiot toimivaltaisiksi. 

 

”Mechelin ei kuitenkaan hyväksynyt traditionaalista jaottelua.  Hänen mielestään oli kysyttävä, olivatko valtioyhdistyksen osallisvaltiot luovuttaneet erityiselle viranomaiselle kaikkien yhteisten hallitusasioiden hoidon, jolloin tämän keskushallituksen, joka ei ollut identtinen minkään osallishallituksen kanssa, tehtävänä oli hoitaa vain yhteiset asiat”. (Klami, emt).

 

Valtioyhdistysten teoreettisia ulottuvuuksia pohtiessaan Mechelin jätti II-osaan pohdittavaksi sen kaikkein olennaisimman seikan, nimittäin selvityksen siitä, mikä oli isänmaan unioniasema Venäjän keisarikunnassa.  Tähän käytännölliseen ja kipeään kysymykseen Mechelin kerkesi paneutua vasta uudella vuosisadalla, kun venäläistyttämis pyrkimykset olivat jo alkaneet, ja kun senaattori Mechelinin tehtäväksi tuli selvittää kansainväliselle lukija- ja toimijakunnalle, mikä Suomen oikeusasema oli.

 

”Joka tapauksessa Mechelin oli tullut siihen tulokseen, että Porvoon valtiopäivillä [lantdag, maapäivät, 1809] oli tapahtunut Suomen ja Venäjän välinen sopimus.

 

Suomea ei suinkaan liitetty Venäjään provinssina, kuten sodan alussa kenties oli ollut tarkoituksena, vaan Suomi liitettiin Venäjään valtiona, jolla oli sen kanssa yhteinen hallitsija.  Mechelin katsoi, että Suomi oli Venäjään nähden reaaliunioni, valtio-oikeudellisesti rinnastetussa, mutta kansainvälisoikeudellisesti alistetussa asemassa.” (Klami: emt) 

 

Niinpä suomalaisten tuli keskustella venäläisten kanssa Suomen asemasta nimenomaan juridisin termein, Suomen oman valtiosäännön puitteissa sellaisena kuin vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja sen esittivät.  Sittemmin helmikuun manifestin 15.2.1899 yhteydessä Mechelinin johtamat perustuslailliset kannattivat julkaisematta jättämistä, ja ”laittoman” asevelvollisuuslain säätämisen yhteydessä perustuslailliset kannattivat kutsunnoista kieltäytymistä, ns. asevelvollisuuslakkoa.  Perustuslaillinen ideologia vaati passiivista vastarintaa, tiukasti omien lakien määrittämään laillisuuteen perustuvaa menettelytapaa, jolle oli ominaista kieltäytyminen kaikesta myötävaikutuksesta laittomassa järjestyksessä syntyneiden tai sisällöllisesti laittomien lakien toteuttamiseen. 

 

* * *

Leo Mechelin nimitettiin senaatin jäseneksi 1882 suuriruhtinas Aleksanteri III laajentaessa senaatin poliittista pohjaa, mutta hän erosi 1890 hallitsijan annettua postimanifestin, jolla Suomen postilaitos oli siirrettävä Venäjän sisäasiainministeriön alaisuuteen.

 

Suurlakon 1905 jälkimainingeissa ”vanhasuomalainen senaatti erosi ja tilalle muodostettiin Leo Mechelinin johtama perustuslaillinen senaatti.  Siinä oli yksi sosialisti, mutta puolueen enemmistö piti jäsenensä liittymistä porvarilliseen hallitukseen sopimattomana ja erotti kyseisen henkilön, J. Karin, puolueen seuraavassa puoluekokouksessa (Oulussa 1906).  …Mechelinin senaattia voidaan pitää Suomen ensimmäisenä poliittisena ”hallituksena”, koska se nimitettiin poliittisten tapahtumien synnyttämässä tilanteessa kesken kolmivuotiskauden ja sen tarkoituksena oli toteuttaa tiettyjä poliittisia tavoitteita.  Tällä senaatilla oli kaiken lisäksi ohjelma, ja se myös esitettiin ensimmäisessä täysistunnossa”. [Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 564]

 

Perustuslaillisten johtajiin kuului runsaasti lakimieskoulutuksen saaneita, kuten Leo Mechelin, K.J. Ståhlberg ja P.E. Svinhufvud.  ”Perustuslaillisten suurta aikaa oli vuoden 1905 loppu ja vuoden 1906 alku, jolloin Mechelin oli ”Suomen kruunaamaton kuningas”.  Passiivinen vastarinta näytti vieneen voiton” …Mutta perustuslaillinen kausi jäi Suomessa lyhyeksi, Venäjällä vielä lyhyemmäksi.  Helmikuun manifestia ei ollut kumottu, vaan sen soveltaminen oli vain keskeytetty.  Uudistajat syrjäytettiin Venäjällä, ja oikeisto palasi siellä valtaan.  Mechelinin senaatin suuresta ohjelmasta toteutui eduskuntauudistus, mutta ei juuri muuta”. [Kansallisbiografia: Leo Mechelin.]

 

Itsenäisen Suomen hallitusmuoto vuodelta 1919 pohjautui Leo Mechelinin senaatin 1907 laatimaan ehdotukseen, joka puolestaan perustui kustavilaisiin vuosien 1772 ja 1789 hallitusmuotoihin.

 

* * *

 

Tekla Hultin kertoo 1900.  Mechelinin Eurooppa-matkan teemat voisi tiivistää kolmeen pääkohtaan:

 

1.)    Raha.

2.)    Rauha.

3.)    Sananvapaus:

 

”Mechelinin puuhia ulkomailla.

 

Lokakuun keskivälissä vuonna 1900 L. Mechelin lähti pitemmälle ulkomaanmatkalle.  Seuraava selonteko on kirjoitettu muistiin hänen suullisen kertomuksensa mukaan.  On valitettava, että muutamat seikat ovat jääneet minulta kiireessä merkitsemättä.

 

Matkalla oli kaksi tarkoitusta:

 

Oli koetettava saada perustetuksi ulkomainen luottolaitos, jonka avulla Skandinavian maat ja Suomi voisivat saada lisää liikepääomaa.  Läntisistä naapurimaista oli Mechelinille saapunut kehoitus ryhtyä neuvotteluihin ulkomaisten pankkien kanssa ja eräät ruotsalaiset ja ranskalaiset liikemiehet olivat jo hyväksyneet hänen laatimansa ohjelman tuon ajatuksen toteuttamiseksi.

 

Matka kulki Tukholman, Köpenhaminan ja Saksan kautta Lontooseen.  Lontoossa Mechelin ryhtyi neuvotteluihin erään pankin kanssa, joka kuului maan tärkeimpiin.  Ensimmäisen neuvottelun tulos oli suotuisa, mutta myöhemmin osoittautui, että suunnitelman toteuttaminen oli lykättävä tuonnemmaksi, kun Transvaalissa ja Kiinassa parhaillaan käynnissä olleet sotatoimet asettivat rahamarkkinoille suuria vaatimuksia.  M. sopi kuitenkin erään englantilaisen pankkimiehen kanssa siitä, että tämä tarkasti seuraisi englantilaisten rahamarkkinain kehitystä ja ilmoittaisi, milloin tilanne osoittautuisi suunnitelman toteuttamiselle suotuisaksi.  Tämä sopimus antoi aihetta pitkään kirjeenvaihtoon.

 

Mechelin huomautti ohimennen, että Lontoon City tuntuu olevan oikea juorupesä, sillä kohta Lontooseen saavuttuaan hänen matkansa tarkoitus oli tullut tunnetuksi.  Muuan ranskalainen markiisi tarjoutui näet hänelle luoton välittäjäksi.  M. epäsi kuitenkin heti tarkoituksen, haluten olla tekemisissä vain ensiluokkaisten rahalaitosten kanssa.

 

Pariisissa oli parhaillaan perusteilla ranskalais-saksalainen pankki.  Sekin oli osoituksena Ranskan ja Saksan silloisesta lähentymistaipumuksesta.  Mainitun pankin perustajat halusivat kernaasti sijoittaa rahoja skandinavisiin ja suomalaisiin arvopapereihin.  Mechelin sanoi matkallaan tulleensa vakuutetuksi siitä, että rahaa kyllä oli sekä maaseudulla Englannissa että Skotlannissa ja Ranskassa.  Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että niin suurella rahalaitoksella, jonka perustamisesta nyt oli kysymys – oli suunniteltu, että pankki alkaisi liikkeensä 2 milj. Engl. punnan pääomalla – tuli olla pääkonttorinsa Lontoossa, jolla edelleen oli rahamarkkinoilla määräävä asema.

 

Matkan toinen päätarkoitus:

oli puhtaasti ihanteellinen.  Kauan sanoi Mechelin jo suunnitelleensa, että etevien oikeus- ja valtiotieteiden edustajien pitäisi liittyä yhtene pohtimaan ajan polttavia valtio-oikeudellisia ja kansainvälisiä kysymyksiä kohottaakseen siten poliittista moraalia.  Yksityisten tiedemiesten, vaikka hyvinkin etevien, julkaisuille ei näet yleensä anneta kyllin arvoa ja käytännön poliitikot eivät yleensä ehdi syventyä laajoihin tieteellisiin teoksin.  Itsekkäät pyrkimykset ovat sen vuoksi saaneet suuren vaikutusvallan kansaneduskunnassakin ja hallitusten politiikka on jonkinlaista pyrkimystä tasapainoon eri puolueiden avulla sekä satunnaisesti enemmistössä olevien suosimista.

 

Näin on Saksassakin, jonka parlamentti kuitenkin monien muiden maiden eduskuntiin verrattuna on säilyttänyt jonkinlaisen ulkoisen arvokkuuden.  Ratkaisuvalta on siellä tätä nykyä keskustalla; se tukee n.s. Junker-puoluetta, joka kuitenkin ajaa itsekkäitä maatalousetuja.  Siitä johtuu, että keisari Wilhelm on voinut saada niin suuren vallan, että hänen ministereitään tuskin enää voi pitää perustuslaillisina ministereinä.

 

Kansainvälinen Sovinto-oikeus

 

Keväällä 1900 professori von Bar Göttingenissä oli eräässä kirjassa kehittänyt samaa ajatusta kuin Mechelin eli kansainvälisen akatemian tai sovinto-oikeuden perustamista kansainvälisiä oikeuskysymyksiä varten.  Mechelin sanoi kirjoittaneensa von Barille ja ilmoittaneensa aikovansa saapua tätä tapaamaan.  Matkallaan Lontooseen hän viipyikin von Barin luona  kokonaisen päivän.  Mechelinin ajatus poikkesi jonkin verran von Barin ehdotuksesta.  http://de.wikipedia.org/wiki/Carl_Ludwig_von_Bar

 

Mechelin ei näet ajatellut kansainvälisten riitaisuuksien sovittamista suunnitellun akatemian päätehtäväksi, koska on osoittautunut, että milloin kansojenväliset riitaisuudet ovat johtaneet sotaan, poliittiset intohimot ovat olleet niin kiihdyksissä taikka vallanlaajennustahto on ollut niin voimakas, etteivät riitelevät valtiot millään muotoa halua alistua sovinto-oikeuden riidanratkaisuun.

 

Sellaiseen vedotaan yleensä vain toisarvoisissa asioissa, esim. vähäpätöisiä rajariitoja tai sopimusten selitystä koskevissa.  Sodan sisimpänä syynä on tavallisesti hyökkääjähallituksessa vallitseva huono poliittinen henki.  Tämän myönsi von Barkin.  Sovittiin lopuksi siitä, että suunnitellun akatemian päätarkoituksena olisi suuremman vaikutusvallan valmistaminen oikeustieteelle valtioiden johtoon jalostuttavassa mielessä.

 

Ehdotetun laitoksen pitäisi esim. selvittää kysymystä kaipaako nykyisten parlamenttien rakenne uudistusta ja minkälaista, kansallista itsehallintokysymystä y.m.  Samaa kysymystä oli pohdittu myös ”Institut de droit internationale”[Kansainvälisen oikeuden Instituutti] nimisen laitoksen viime kesäisessä kokouksessa Neuchatelissa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Institut_de_Droit_International

 

von Bar oli huolissaan siitä, mistä saataisiin rahoja suunnitelman toteuttamiseksi.  Mechelinin mielestä tämä kuitenkin tuottaisi vähemmän vaikeuksia kuin etevien henkilöiden saaminen yritykseen mukaan.  Lontoossa Mechelin kävi neuvottelemassa asiasta professori Westlaken kanssa.  Pariisissa hän kääntyi m.m. Anatole Leroy-Beaulieun puoleen, joka joutui ajatuksen haltioihin.  Leydenissa Mechelin neuvotteli professori van der Vlugtin ja Oppenheimerin kanssa.  Molemmat kannattivat yritystä ja mainitsivat kolme muuta hollantilaista, joiden he luulivat suostuvan vaikuttamaan siinä mukana.  http://en.wikipedia.org/wiki/John_Westlake  http://en.wikipedia.org/wiki/Henri_Jean_Baptiste_Anatole_Leroy-Beaulieu  http://www.parlement.com/id/vg09llc57er0/w_van_der_vlugt 

http://www.franz-oppenheimer.de/fobib.htm

 

Brysselissä Mechelin puhutteli professori Nysiä, joka ihastui ehdotukseen.  Berliinissä hän neuvotteli asiasta tri Barthin kanssa, joka ilmoitti yritystä kannattavansa.  Vielä kerran Mechelin sitten matkusti Göttingeniin kertomaan von Barille neuvottelujensa tuloksista.  von Bar, joka edellisellä kerralla oli ollut kovin innostunut asiaan, oli tällä välin menettänyt luottamuksensa.  Häntä vaivasi jälleen huoli mistä tarvittavat rahat saataisiin.  http://en.wikipedia.org/wiki/Ernest_Nys 

 

Mistä rahat?

 

Neuvoteltaessa muistui mieliin Nobel-säätiö.  Testamentin säännösten mukaan on näet pääoman viidennenosan korot eli 6 miljoonaa kruunua käytettävä rauhan edistämiseksi.

 

Mainitun säätiön hallitus oli itse asiassa aikaisemmin kääntynyt professori von Barin puoleen pyytäen häntä lausumaan eräästä kyseessä olevien varojen käyttöä koskevasta ehdotuksesta.  von Bar pyysi nyt Mecheliniä poikkeamaan Kristianiaan (nyk. Oslo) ja siellä esittämään Nobel-säätiön hallitukselle heidän yhteisen suunnitelmansa.  Mechelin kirjoittikin professori Hagerupille Kristianiaan ja pyysi häntä varaamaan päivän neuvotteluja varten.  Hagerup ilmoitti valtion asianajaja Getzin oikeastaan olevan säätiön hallituksen esimiehen, mutta lupasi kuitenkin hänen kanssaan neuvotella asiasta.  http://no.wikipedia.org/wiki/Francis_Hagerup  http://snl.no/Bernhard_Getz

 

Köpenhaminan kautta Mechelin matkusti Lundiin, jossa professori Fahlbeck piti päivälliset hänen kunniakseen.  Päivällisten jälkeen ylioppilaskunta kävi Mecheliniä kunnioittamassa laulutervehdyksellä.  Samanlainen laulutervehdys yllätti hänet ruotsalais-norjalaisella raja-asemalla.  Kristianiassa melkein koko päivä käytiin neuvotteluihin.  Tuloksena oli, että Nobel-säätiön hallitus päätti lykätä päätöksensä rahojen käyttämisestä kunnes saisi Mecheliniltä seikkaperäisen ehdotuksen.  Getz  ja Hagerup puolestaan suhtautuivat ehdotukseen suopeasti ja tuntuivat olevan sitä mieltä, että Norjalla yksinään oli liian vähän voimia rauhanasian ajamiseen siinä laajuudessa kuin Nobel-säätiö edellyttää.  Eihän rahaa vois vaatia ennekuin oikeudelle on tunnustettu ratkaisuvalta, lisäsi Mechelin.  Jo ensi keväänä hän uskoi uuden järjestön syntyvän.  http://www.encyclopedia.com/doc/1G2-3045000389.html

 

Samalla matkalla syntyi kolmaskin suunnitelma;

 

joka saatiin hyvälle alulle.  Oleskellessaan Lontoossa Mechelin sai kirjeen eräältä ranskalaiselta kirjailijalta, joka ilmoitti eräiden nuorten ranskalaisten kirjailijain olevan halukkaita perustamaan suuren jokapäiväisen lehden ”Le Journal Européen”, joka pysyisi puolueista aivan riippumattomana ja omistaisi palstansa oikeuden ja varsinkin sorrettujen kansojen oikeuden puolustamiselle.

 

Lehden tulisi myös selostaa kirjallisuuden ja taiteen ilmiöitä eri maissa.  Kirjeessä pyydettiin Mecheliniä rupeamaan lehden poliittiseksi toimittajaksi.

 

Mechelin vastasi pitävänsä suunnitelmaa erittäin hyvänä, mutta olevansa itse jo liian vanha, jota paitsi hänellä kotimaassa oli liian paljon muita tehtäviä voidakseen ryhtyä lehden pätoimittajaksi.

 

Tämän suunnitelman johdosta oli sitten paljon neuvotteluja useiden kirjailijoiden kanssa (m.m. Julien Leclercqin, josta lopuksi tulikin L`Euoropéen-lehden päätoimittaja), jotka koskaan eivät olleet myyneet kynäänsä sellaisen asian palvelukseen, jonka oikeudesta eivät itse olleet vakuutettuja.  Neljän neuvottelun jälkeen päätettiin tuuma toteuttaa.  Ranskalaiset tahtoivat päätoimittajaksi ulkomaalaisen, jotta tämä voisi pysyä täysin itsenäisenä ranskalaisen politiikan suhteen.  Mechelinin kieltäydyttyä tästä tehtävästä käännyttiin van der Vlugtin puoleen.  Tämä oli pyynnöstä kovin hämillään, ei katsonut itseään kyllin päteväksi toimeen, mutta suostui kuitenkin lopulta.  Sen jälkeen päätettiin yrittää muodostaa erityisiä toimikuntia kutakin maata varten.  Mechelin ja E. Ehrström lupasivat pohjoismaissa puhutella henkilöitä, jotka suostuisivat toimittamaan näitä maita koskevia osastoja.

 

Paluu Suomeen

 

Joulukuussa 1900 Mechelin palasi Helsinkiin viivyttyään matkalla yli kaksi kuukautta ja pysähdyttyään 12 kaupungissa.

 

Paitsi edellä mainittuja puuhia oli hänellä ollut samalla hoidettavana laaja kirjeenvaihto.  Kiireimpinäkin työpäivinään Mechelinillä oli tapana lähettää kotonaoleville omaisilleen kirje tai ainakin sähkösanoma ja melkein yhtä usein hän si näiltä kirjeitä. -  Tällä matkallaan hän valmisti myös prememorian asevelvollisuusasian käsittelystä, ja lähetti senaattori Linderille ja von Blomille.  Tässä kirjoituksessa, jonka sain lukea, painostettiin, että senaatin velvollisuus oli asettua samalle kannalle kuin ylimääräiset valtiopäivät, jotka olivat käsitelleet asiaa kaikilta sen eri puolilta.  Jos senaattia kehotettaisiin lähettämään edustajia valtakunnanneuvostoon asian käsittelyä varten, olisi kirjelmällä selitettävä, kuinka suuria myönnytyksiä Suomen valtiopäivät itse asiassa jo ovat tehneet ja että jos hallitsija vielä halusi joitakin muutoksia säätyjen päätökseen, olisi siitä perustuslaillisessa järjestyksessä annettava armollinen esitys seuraaville valtiopäiville.  Jos senaatti pitäisi edustajien lähettämistä valtakunnanneuvoston kokoukseen välttämättömänä, ei edustajien olisi siellä tehtävä muuta kuin lukea julki senaatin kirjelmä.

 

Pariisissa oleskellessaan Mechelin m.m. kertoi olleensa eräiden ulkomaalaisten mukana kutsuttuna Kansantaloudellisen yhdistyksen kokoukseen, joka aina pidetään aamiais- tai päivällisaterian yhteydessä.  Pöydässä oli Mechelinillä sijansa yhdistyksen esimiehen Fovillen vieressä.  Toisella puolella istui muuan venäläinen, Raffalovitsh, raha-asiainministeri von Witten asiamies Pariisissa.

 

Aterian aikana Raffalovitsh kääntyi Mechelinin puoleen ja pyysi saada tehdä pari kysymystä.  ”Tahdotteko sanoa minulle”, kysyi hän, ”mikä oikeastaan on syynä Venäjän hallituksen viimeaikaisiin toimenpiteisiin Suomea kohtaan?”  Mechelin vastasi, että Suomessa on tehty sama kysymys ja ettei kukaan tietänyt syytä.  Lähinnä näyttävät nämä toimenpiteet johtuneen pitkäaikaisesta agitatiosta, ja näyttävät ne tarkoittavan vihamielisyyden synnyttämistä Venäjällä Suomen erikoisasemaa vastaan.  Taantumusmielisillä henkilöillä on nykyään suurin vaikutusvalta Venäjän hallituksen johtoon.

 

Raffalovitshin toinen kysymys oli: ”Miten von Witte suhtautuu Suomen kysymykseen?”  -  ”Siitähän Teillä pitäisi olla parempi tieto kuin minulla”, Mechelin vastasi ja lisäsi: ”Siitä päättäen, ettei Witteä ole kutsuttu jäseneksi Suomen ja Venäjän ”lähentämistä” valmistaviin salaisiin komiteoihin, näyttää kuin hän puolestaan olisi tyytyväinen oleviin oloihin, myös tullioloihin”.

 

Vuonna 1900 oli Pariisissa yleinen maailmannäyttely.  Venäläisten ja suomalaisten näyttelyviranomaisten suhteista Mechelin kertoi, että venäläiset (venäläisiä viranomaisia oli 160!) alussa olivat esiintyneet sangen tylysti suomalaisia kohtaan.  He eivät lopuksi kuitenkaan tulleet toimeen ilman suomalaisten apua.  Edelfeltiä pyydettiin järjestämään taulujen sijoitus venäläisessä taidenäyttelyssä ja hänen kieltäydyttyä käännyttiin Ville Vallgrenin puoleen.  Viimein tämä suostuikin ja ryhtyi valmistaviin toimiin.  Saapuessaan seuraavana päivänä venäläiseen osastoon työtä jatkamaan, huomasi hän erään venäläisen muuttaneen hänen järjestelynsä.  Suuresti hämmästyivät läsnä olevat venäläiset Vallgrenin rohkeutta, kun näkivät tämän muitta mutkitta ajavan ulos tuon ryssän ja kieltävän häntä sormellaankaan kajoamasta hänen järjestelyihinsä.  Itse asiassa ryssä ei ollutkaan sen arvovaltaisempi henkilö kuin venäläisen kuvanveistäjän Antokoljskin ateljeepalvelija.

 

Alussa Suomen näyttelykomissaari R. Runeberg suljettiin pois kaikesta, millä oli virallinen luonne, mutta kun ulkomaalaiset rupesivat osoittamaan hänelle huomiota ja pyytämään häntä kutsuihinsa, muuttui vihdoin venäläistenkin käytös.  Eräillä professori Kovalevskin näyttelyviranomaisille pitämillä päivällisillä ruhtinas Tenisheff, Venäjän komissaari, esitti maljan kuvanveistäjä Runebergille.  Kovalevski lausui silloin Tenisheffin ottaneen sanat hänen suustaan ja lisäsi moniaita kehuvia sanoja Suomen näyttelystä.  Läsnä olevat palkitsivat puheen innokkailla eläköönhuudoilla Suomelle.  Pääkomissaareille pidetyissä juhlissa insinööri Runebergkin oli läsnä, vaikka häntä alussa oli kohdeltu vähäpätöisenä toimimiehenä.  Muutoksen oli aikaansaanut Suomen näyttelyosaston kieltämätön menestys.

 

Näyttelyaikana; Mechelin kertoi, ruhtinas Tenisheff piti päivälliset useille ranskalaisilla ja Pariisissa oleskeleville venäläisille lehtimiehille.  Jälkimmäiset panivat kuitenkin ehdoksi, ettei päivällisillä olisi virallista luonnetta ja ettei esitettäsi keisarin maljaa.  Ruhtinas suostui siihen.  Kun ei siis sellaista maljaa esitetty, niin muuan läsnä olevista ranskalaisista, joka luuli tämän johtuneen epähuomiosta ja tahtoi korjata muka erehdyksen, esitti eläköönhuudon keisarille.  Kukaan läsnä olevista venäläisistä ei siihen yhtynyt.  Myöhemmin soittokunnan soitettua marseljeesin muuan ranskalainen, joka ei vieläkään käsittänyt tilannetta, antoi soittokunnalle viittauksen soittaa keisarihymni.  Mutta samassa venäläinen isäntä nousi pöydästä ja pyysi vieraansa siirtymään tupakkahuoneeseen”. 

 

Näin siis Tekla Hultin vuoden 1900 näköaloista, ja eritoten senaattori Leo Mechelinin 2 kk mittaisesta Eurooppa-odysseiasta.  -  Mitä tuloksia tästä Mechelinin turneesta koitui?  Sitä lienee vaikea määritellä, mutta mitään erityisen näkyvää tai pysyvää ei sen jäljiltä ole havaittavissa.

 

Entä miten kävi tuon perustettavaksi aiotun, nuorten ranskalaiskirjailijoiden esittämän,. Le Journal Européen” –lehden?

 

Seuratkaamme Tekla Hultinin päiväkirjan merkintöjä hankkeen tiimoilta:

 

11.2.1901:

Mechelin näytti minulle kirjoituksen, joka sisälsi  L´Europeen-lehden ohjelman ja joka nähtävästi samalla oli tarkoitettu osakkeiden merkintäkehoitukseksi, lopussa kun mainittiin osakkeiden hinta sekä puhuttiin osingonjaosta.  Julien Leclercqin ilmoitettiin olevan päätoimittajan ja lehden oli aikomus ilmestyä jo huhtikuun 1 p:stä lähtien.

 

8.4.1901:

Sukukutsuilla Mechelinillä isäntämme kertoi Journal Européen`in saavan enemmän kannatusta, kuin oli uskallettu toivoakaan.  Lehden julkaisemiseen ryhdytään kuitenkin vasta syksyllä.

Nobel-komitean kanssa jatkuvat neuvottelut.  Björnstjerne Björnson on ehdottanut, että komitea ryhtyisi toimittamaan (tai kustantamaan) rauhanasialle omistettua aikakauskirjaa.  Komitea oli pyytänyt tästä ehdotuksesta Mechelinin lausuntoa.  Mechelin ei sanonut voineensa sitä kaikin puolin kannattaa, mutta varotti loukkaamasta niin tuittupäistä herraa kuin miksi Björnson on tunnettu.

 

Toukokuu 1901;

Toukokuun loppupuolella Mechelin sitten matkusti rouvineen Tukholman ja Berliinin kautta Pariisiin, josta he palasivat kesäkuun 15 p:nä.  Matkan tarkoituksena oli saada sovitetuksi eräitä erimielisyyksiä, joita Pariisissa oli syntynyt L`Européen-lehden johdon suhteen.  Kun minä [Tekla Hultin] elokuun lopulla kysyin Mecheliniltä, kuinka asia edistyi, mainitsi hän, ettei ollut riittävästi pääomaa jokapäiväisen lehden perustamista varten.  Lecleecqin ehdotettua viikkolehteä Mechelin suostui puolestaan siihen ehdolla, että siihen hankittaisiin osakkaiden suostumus ja että lehti muutettaisiin jokapäiväiseksi niin pian kuin se kävisi mahdolliseksi.

 

1.11.1901

Norjan suurkäräjien Nobel-komitean puheenjohtaja Getzin ”kuolema tempaisi pois”.  Mechelinin kirjeestä vaimolleen ja Hultinille: ”Olen tänään lähettänyt hänen pyytämänsä lausunnon [edellä puheena olleen kansainvälisen ”Rauhan Akatemiasta” tai mikä sen nimi olisikaan ollut, VH] Hagerupille.  Mutta koko tämä suuri kysymys, joka jo oli niin likellä ratkaisuaan, voi nyt joutua eksyksiin.  Getzin kuolema oli todella asialle paha vastoinkäyminen.  …Suren häntä myös henkilökohtaisena ystävänäni aina vuodesta 1876”. 

 

Mutta lisää tuonen iskuja koitti:

(samasta M:n kirjeestä kotiin):

”L´Européen-lehdellä oli ollut samanlaisia vastoinkäymisiä.  Tarpeellinen pääoma oli jo saatu hankituksi, ja päätoimittajaksi aiottu Julien Leclercq puuhasi innokkaasti saadakseen lehden ilmestymään 15. p. marraskuuta, kun hän äkkiä sairastui ja kuoli 31. p. lokakuuta.  Muutamia päiviä aikaisemmin kuoli myös professori Marillier, etevä poliittinen kirjailija, joka oli luvannut säännöllisesti kirjoittaa lehteen.”.

 

Le Journar Européen ilmestyi ensi kerran 1901, filantrooppi ja rauhanaktivisti, Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905 saaneen Bertha von Suttnerin suopealla myötävaikutuksella.   http://biblio-archive.unog.ch/report.aspx?rpt=1&id=38270

http://fi.wikipedia.org/wiki/Bertha_von_Suttner

 

Leo Mechelinistä ja hänen ponnistuksistaan:

 

Vastoinkäymisten reunustama on rauhanmiehen työpolku.

 

Mutta, onko siis epämielekästä kysyä, oliko senaattori Leo Mechelin Suomen – ja Euroopan – ensimmäinen unionisti?  Ja milloin?  Kansallisvaltioiden vuosisadan 1900-luvun ja kansojen teurastuksen vuosisadan 1900-luvun taitteessa!  Aikana, jolloin imperiumit kukoistivat, vielä, tai ainakin seisoivat jaloillaan, olivat ne sitten kiveä, puuta tai paperia – tai suorastaan savea, mutta seisoivat kuitenkin, ja pienet maat, monet, Suomi niiden joukossa, huokasi vieraan vallan ikeen alla, ja saattoi vasta haaveksien aloittaa luonnostella jotain niin etäistä ja vaikean matkan päässä kajastelevaa ilmiötä ja tilaa, kuin kansallinen itsenäisyys.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset