Mannerheimin paluu Venäjältä – 95 vuotta sitten

Mannerheimin paluu Venäjältä – 95 vuotta sitten

Näinä päivinä on tullut kuluneeksi tasan 95 vuotta siitä, kun virkaheitto kenraali, ”yksinäisen tähden ratsastaja”, Gustaf Mannerheim lähti Odessasta ja aloitti oman elämänsä merkittävän ”odysseian” kohden Helsinkiä – kohti uusia tehtäviä, joiden merkitys oli muodostuva merkittävämmäksi kuin yksikään ihminen noina päivinä saattoi aavistaa.

Kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheim oli palvellut 30 vuotta Venäjän keisarikunnan upseerina, kunnes hän vaiherikkaan vuoden 1917 syksyllä oleskellessaan Odessassa sai sinne 8. Armeijan yleisesikunnan päälliköltä sähkösanoman.

Sähke oli päivätty 25. syyskuuta 1917, ja kuului seuraavasti:

”Sähkeellä 9:nneltä syyskuuta (uutta lukua 22.9.) n:o 14841 ylipäällikkö on siirtänyt Teidät reserviin Odessan sotilaspiiriin, koska ette sopeudu nykyisiin oloihin. On täysin tuntematonta, mikä tämän on aiheuttanut, armeijasta ja rintamalta ei ole kuultu mitään”.

Itse asiassa erottamiseen ei tarvittu mitään syytä: Kornilovin kapinan jälkeen oikeistolaisiksi epäillyt kenraalit erotettiin epäluotettavina. Ratsuväen kenraalimajuri Mannerheim oli epäilemättä sellainen. Näin Mannerheimin pitkä, menestyksekäs ja vaiherikas ura, joka oli johtanut hänet keisarin lähipiiriin, Venäjän ja Puolan ylimpiin seurapiireihin, Japanin sodan vaaroihin ja Aasian halkiratsastuksen rasituksiin – Venäjän armeijassa oli ohi.

Mies ilman kohtaloa Mannerheim oli mies ilman isänmaata, mies ilman uraa ja ammattia. Mies ilman perhettä, ilman tulevaisuutta, ilman.. Ankaraa henkilökohtaista elämänmuutosta kokeva mies odotti Odessassa, mikä olisi se kohtalon tuoma seuraava siirto, joka hänen tulisi tehdä.

Katkera Gustaf kirjoitti sisarelleen Sophielle Suomeen:

”En olisi kylläkään uskonut, että palveltuani kolmekymmentä vuotta pitäisin vastenmielisenä kuljeskella kaartinulaanin univormussa Yrjönristi rinnassa: mutta viimeiset kuusi kuukautta ovat saaneet aikaan sen, että sitä melkein mieluummin unohtaa kuuluneensa ”Kristusta rakastavaan voitokkaaseen Venäjän armeijaan”, kuten sitä kirkon rituaalissa sanotaan”. –

Maaliskuun vallankumouksen jälkeiset kuukaudet, nuo joiden aikana ”armeija demokratisoitui tai pikemminkin tuhoutui demoralisoituessaan”, olivat koetelleet kurinalaiseksi kasvaneen kenraalin luontoa. Pietarissa 7. marraskuuta 1917 tapahtunut bolshevikkien vallankaappaus huipensi sekavan vuoden tapahtumat. Kerenski epäonnistui puolivoimattomassa yrityksessään palauttaa valta takaisin väliaikaiselle hallitukselle. – Mannerheim keskusteli muiden upseerien kanssa mahdollisuudesta nousta bolshevikkeja vastaan, mutta ”mieliala oli pelokkaan alistunut ja velton apaattinen, jollainen se oli ollut maassa syyskuusta lähtien”. [1]

Palvelemansa maan bolshevikeille menettäneelle Mannerheimille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää päästä pian Suomeen, jonka senkään tilanne ei ollut järin houkutteleva. Odessan oleskelua pitkitti odottamattomasti alkanut räätälien lakko. Kenraali Mannerheimilla ei ollut siviilivaatteita, eikä hän halunnut lähteä kaupungista kotimatkalle ennen kuin saattoi sonnustautua asemansa mukaiseen miesten siviiliasuun.

Hän jatkoi sinänsä miellyttävää elämää mainiossa Hotel Londonissa – ”sijainti rauhallinen, merinäkymä” – joulukuun 3. päivään asti. Kaupungin seuraelämä – ei vähiten eksentrisen Lady Murielin dominoiman brittiläisen hyväntekeväisyysjärjestön rouvien keskuudessa, lohdutti kärsivää kenraalia parhaansa mukaan – hän on muistelmissaan jossain määrin valottanut näitä iltoja, hienoine illallisineen ja parapsykologisine harrastuksineen. http://en.wikipedia.org/wiki/Muriel_Paget 

Odessassa Mannerheim johtui ennustajan pakeille Lady Murielin salongissa.  Hän kertoo näynomaisesta ennustuksesta, joka hänelle siellä kerrottiin muistelmissaan, joita Jaakko Konttinen on ansiokkaasti siteerannut; http://jaakko7.puheenvuoro.uusisuomi.fi/58247-mannerheim-selvanakijalla-odessa-1917

Mutta annetaanpa matkatoverin, kapteeni Martin Franckin kertoa Odessa-Helsinki odysseiasta:

”Marraskuun lopulla vuonna 1917 kohtasin kenraali Mannerheimin Odessassa, jossa hän oli jo oleskellut lähes kuukauden, nimittäin siitä lähtien, kun hän lokakuun vallankumouksen jälkeen oli luopunut armeijakuntansa päällikkyydestä.

Kuuluin niihin aikoihin hänen armeijakuntansa alaisiin joukkoihin, lähinnä 12. Husaarirykmenttiin, joka oli siirretty rintamalta Odessaan ylläpitämään kaupungissa järjestystä silloisissa levottomissa oloissa. Tavatessamme ilmoitti kenraali Mannerheim minulle suunnittelevansa parhaillaan matkaa Pietarin kautta Suomeen, jonne hän ystävällisesti lupautui ottamaan minut mukaansa. Kun ei minulla itselläni ollut mitään mahdollisuuksia saada matkalupaa, järjesti hän rykmenttini komentajalta, joka toimi Odessan sotilaspiirin päällikkönä, minulle näennäisen komennuksen Suomeen, jotta siten voisin olla hänen käytettävissään matkan varrella.

Ennen lähtöä jätti kenraali Mannerheim jäähyväiset rykmentillemme, joka sodan aikana oli ollut hänen valiojoukkonsa. Rykmentin upseeristo järjesti hänelle hotelli Euroopassa juhlaillalliset, joiden aikana pidetyissä puheissa kuvastui harras kiintymys eroavaa kenraalia kohtaan.[2]

Joulukuun 3. p:nä 1917 klo 9 aamulla lähti kenraali Mannerheim Odessan asemalta matkalle, ja minä seurasin hänen mukanaan. Upeaan englantilais-venäläiseen Punaisen Ristin vaunuun [Anglo-Russian Hospital], jonka kenraali oli onnistunut järjestämään matkaa varten, sijoittautui lisäksi eräs nuori, äskettäin Vladivostokista saapunut englantilainen merikadetti sekä kaksi englantilaista sairaanhoitajatarta, jotka kenraali oli ottanut suojelukseensa tällä matkalla. Niinikään seurasi mukana kenraalin sodanaikainen käskyläinen, ulaani Karpatjoff [Karpatshev], johon kenraali oli kiintynyt senjohdosta, että mies oli tehnyt hänelle suuria palveluksia sodan aikana.

Lähes kolmetuhatta kilometriä pitkä matka alkoi ensin hyvissä merkeissä. Vuorokauden jälkeen saavuimme enemmittä seikkailuitta aikaisin aamulla Pomoshanajaan. Siellä rikkoutui kuitenkin loistovaunumme, ja ulkomaalainen seurueemme joutui eroamaan meistä.

Kenraali Mannerheim vaati itselleen uutta vaunua rikkoutuneen tilalle, minkä johdosta hänen ja punaisten vallanpitäjien kesken syntyi asemalla hyvin ankara sananvaihto.

 – Nyt ovat kaikki tasa-arvoisia, vastasivat asemavirkamiehet kenraalille.

Ja he lisäsivät:

 – Te saatte matkustaa tavallisessa vaunussa toisten kanssa.

Tähän vastasi kenraali: – En missään tapauksessa! Hän ilmoitti olevansa valmis odottamaan vaikka vuorokauden ajan, mutta vaati jyrkästi omaa vaunua.

Ihme kyllä, vaikutti hänen tinkimätön esiintymisensä sen, että hänelle lopulta annettiinkin yksityinen vaunu. Niin pääsimme jatkamaan matkaa edelleen ja saavuimme seuraavana päivänä aikaisin aamulla Bahmatjin asemalle, jossa pari husaaria tervehti ilonkyyneleet silmissä kenraalia, jota hänen alaisensa aina syvästi kunnioittivat.

Vähitellen kävi matkan teko yhä vaikeammaksi, sillä vaunut menivät yhtä mittaa rikki ja niiden korjaamiseen kului paljon aikaa. Useampaan kertaan onnistui kenraali Mannerheim kuitenkin jollakin ihmeellisellä tavalla hankkimaan uusia vaunuja, mutta lopulta täytyi meidän sijoittautua erääseen täpötäyteen vaunuosastoon.

Koko ajan matkusti kenraali Mannerheim täydessä ratsuväen kenraalin puvussa ja kunniamerkit rinnassa joutuen siten luonnollisesti yleisen huomion kohteeksi. Matkan varrella esiinnyttiin kenraalia kohtaan usein hyvin uhkaavastikin, sillä kaikilla asemilla vetelehti vallankumouksen villitsemää joutoväkeä, joka koetti esiintyä määrääjänä ja usein viivytti suuresti matkan kulkua.

Vitebskin asemalla oli matkamme vähällä katketa kokonaan, sillä bolshevikit tarttuivat siellä kenraali Mannerheimiin käsiksi ja väkivallalla uhaten vaativat häntä poistumaan junasta. Kenraalin onnistui kuitenkin saada punaiset talttumaan ja perääntymään vaatimuksissaan, minkä jälkeen pääsimme jatkamaan jälleen matkaa ja saimme pitää paikkammekin.

Kenraali Mannerheimin matka täydessä kenraalin puvussa ja kunniamerkit päällä halki punaisen Neuvosto-Venäjän ja hänen rohkea esiintymisensä tuon retken aikana todistaa miehekkyyttä, luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä, joka on täysin verrattavissa niihin tekoihin vapaussodan ajalta, joiden suuruuden ja arvon kaikki tunnustavat ja tietävät.

Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, saavuimme lopulta 11 p:nä joulukuuta onnellisesti perille Pietariin. Matkan olisi pitänyt säännöllisissä oloissa kestää noin 36 tuntia, mutta nyt jouduimme olemana junassa kokonaista 8 vuorokautta.

Pietarissa, jossa oli silloin vielä suhteellisen rauhallista, vietti kenraali Mannerheim useampia päiviä, koettaen tänä aikana järjestää matkaansa Suomeen.[3]

Hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi anomasta, niin kuin olisi ollut välttämätöntä, matkalupaa bolshevikeilta, joiden valtaa hän ei missään tapauksessa tunnustanut.

 – Hakatkoot vaikka oikean käteni poikki, mutta tämä käsi ei koskaan allekirjoita anomusta punaisille vallanpitäjille, sanoi hän päättäväisesti.

Kenraali Mannerheim asui Pietarissa ollessaan hotelli Euroopassa, ja minä sain nukkua hänen kylpyhuoneessaan. Eräänä päivänä hän ilmoitti minulle, että nyt lähdetään Suomeen. [4]

Kuinka hän oli matkan järjestänyt, ei ole minun tiedossani, mutta missään tapauksessa ei hän ollut pyytänyt mitään lupaa bolshevikeilta. Siitä huolimatta saavuimme onnellisesti perille, tullen Helsinkiin juuri ennen joulua”.

 

Näin siis kuvasi junamatkaa Odessa-Pietari-Helsinki Ahtyrin husaareihin kuulunut suomalainen vapaaehtoinen, kapteeni Martin Franck.[5]

Mannerheimin junamatkan aikana hänen synnyinmaansa Suomi oli 6.12.1917 julistautunut itsenäiseksi. Itsenäisen valtion kansalaisena kenraali tunsi olevansa entistäkin oikeutetumpi lähtemään Venäjän armeijasta.

Aina tarkkana muodollisuuksista hänen onnistui Pietarissa saada Suomen ministerivaltiosihteerin virastolta todistus Suomen kansallisuudestaan, ja hän vei sen yleisesikuntaan yhdessä kirjeen kanssa, missä esitettiin, että hän oli palvellut Venäjän armeijassa Suomen alamaisena, eikä voinut jatkaa palvelusta enää Suomen tultua itsenäiseksi.[6]

Kuten kapteeni Franck kertoi, bolshevikit kontrolloivat kaikkea vallankumouksen kehdosta, Pietarista, ulospäin suuntautuvaa liikennettä, eikä Suomen asiain sihteeriviraston sallittu myöntää passeja. Ainoa todistus, minä Mannerheim pystyi saamaan oli asiakirja, jossa sanottiin, että hän oli ”Suomeen matkalla oleva Suomen alamainen”. Komennustodistus Odessasta Pietariin oli ainoa todiste hänen henkilöllisyydestään.

Yleisesikunta ei pystynyt Mannerheimia auttamaan, ja hän kieltäytyi siis lähestymästä bolshevikkiviranomaisia, jotka olivat asettuneet Smolnan naisopistoon, missä hänen Anna-sisarensa oli kuollut. http://www.mannerheim.fi/navi-r/02_keh.htm Niinpä kenraali Mannerheim meni Suomen asemalle ja pääsi junaan yksinkertaisesti näyttämällä komennustodistustaan, jota Viipurin suunnan tarkastuspaikalla päivystäneet inkeriläiset sotilaat eivät ymmärtäneet.

Mannerheimin saapuminen isänsä maille

J.E.O. Screen kertoo Mannerheimin muukalaisvuosissa:

Mannerheim saapui 18. joulukuuta Helsinkiin, missä Sophie-sisar oli odottanut hänen saapumistaan siitä lähtien, kun oli kuullut veljensä siirrosta reserviin.

Mannerheimin aina niin rakas sisarpuoli Marguerite ja tämän mies Michael Gripenberg olivat Ruotsissa, ja hän muutti yhdessä sotilaspalvelijansa Karpatshevin kanssa tilapäisesti heidän huoneistoonsa.

Vietettyään joulun 1917 Sophien seurassa Mannerheim palasi lyhyelle käynnille Pietariin ja matkusti nyt samalla epäasianmukaisella luvalla kuin aikaisemminkin. Häntä veti kaupunkiin huoli siellä olevien ystävien kohtalosta ja erityisesti halu tavata vielä kerran pääkaupungin venäläisten vapaamielisten seurapiirien keskushenkilö, kreivitär Betsi Shuvalova ja tämän salonki.

Pettymyksekseen Mannerheim totesi, että mitään ei ollut tehty vallankumouksen tukahduttamiseksi. Mannerheim alkoi pitää sitä vakavana uhkana Suomelle. Hän tiedusteli Ranskan sotilaslähetystön päälliköltä, voisiko Suomi sada aseita Murmanskissa olevilta varikoilta, mutta hän ei voinut jäädä odottamaan päätöksen saapumista Pariisista. Niinpä hän palasi kiireen vilkkaa Helsinkiin.

Sophie-sisaren luokse uudenvuodenkutsuille saapuneet vieraat kuuntelivat 31.12.1917 kiihtyneinä hänen kertomustaan äskettäiseltä matkalta Venäjän läpi.[7]

Samaan aikaan suomalainen delegaatio odotti kylmissään Pietarin Smolnan eteishuoneessa senaattori Svinhufvudin johdolla päästäkseen kansankomissaarien neuvoston puhemiehistön ja sen johtajan V.I. Leninin puheille. He olivat pyytämässä bolshevikkijohtajien tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. Hetkeä ennen vuoden vaihtumista kohtalon vuodeksi 1918 nimikirjoitus heltisi johtovitjalta.

Mannerheim ei palannut enää milloinkaan Pietariin.

Mannerheim – kotona mutta muukalainen Tieto kenraali Mannerheimin paluusta levisi joulun aikaan Helsingissä.

Hänen oletettiin palaavan isäinsä maille täysinpalvelleena kenraaliluutnanttina, ja asettuvan nauttimaan eläkettä, jonka saannista punaisen hallituksen taholta ei ollut mitään varmuutta. Mutta kenraali palasi kotiin pakolaisena. Hänellä oli mukanaan vain käsimatkatavaransa, toalettitarvikkeineen. Hän ei tiennyt muusta omaisuudestaan, sen kohtalosta saksalaisten valtaamassa Varsovassa.

Mannerheim oli kotona. Mutta koditon.

Hänelle uhkasi tulla nälkä, sillä Helsingin elintarvelautakunnan tiukat viranhaltijat olivat vastahakoisia myöntämään hänelle leipäkorttia. Syystä, että hän ei ollut kirjoilla Helsingin kaupungissa.

Nousevan tammikuun 1918 16:na päivänä hänet nimitettiin Suomen hallituksen sotajoukkojen ylipäälliköksi.

Kulunutta ja kulahtanutta sanontaa käyttääksemme: Loppu onkin sitten historiaa.

Lähteet;

[1] J.E.O. Screen: Mannerheimin muukalaisvuodet. WSOY, 192, s. 145.

[2] Mannerheim oli korotettu toukokuussa 1917 kenraaliluutnantiksi. Kesäkuussa – kohta 50-vuotispäivänsä jälkeen – hänet määrättiin VI Ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi. Tämä muodostelma käsitti kolme divisioonaa, nimittäin 12., 8. ja 3. Ratsuväkidivisioonan.

[3] Mannerheim ja Franck viipyivät Pietarissa viikon.

[4] Mannerheim kumppaneineen saapui Helsinkiin 18.12.1917.

[5] Martin Franck: Mustanmeren rannalta vapaussodan ylipäälliköksi. Haastattelu, julkaistu teoksessa; Vapaussodan kertomuksia I. Muistelmia ja kokemuksia. Toimitus Erkki Räikkönen, ym. Kustannusosakeyhtiö Sanatar, Helsinki, 1934.

[6] Kai Donner: Sotamarsalkka vapaaherra Mannerheim, 1934, s. 108; Screen: emt., 147.

[7] Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1918. Helsinki 1967, s. 22.

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu