Veikko Huuska

Erään julmateon ideologinen taustoitus – yritys suhteuttaa

Professori Matti Klinge on julkaissut vuosipäiväkirjansa uusimman osan, se on heinäkuusta 2011-kesäkuuhun 2012 kestävä ajatusten ja kokemusten tonava, sellaisena kuin emeritus aikansa on kokenut. 

 http://www.siltalapublishing.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=280:matti-klinge-sirkka-ja-muurahainen&catid=4:tietokirjat&Itemid=2

Nyt käsissä on sarjan 14. nide, ”Sirkka ja muurahainen”.  Vanhimmat mietteet sen sivuilla ovat nyt luettuina 15 kuukauden takaisia.  Se ei ole edes kärryajan meininkiä, pitää palata nomadien jalkamies- ja puhutun tarinan levittäytymisen nopeuksiin.  Oma viehätyksensä tälläkin mallilla, kuitenkin.  Tietyllä tavalla omaa syksyäni on jo siis kohta puolentoista vuosikymmen ajan rytmittäneet nämä Matti-herran pamaukset, enkä ole suinkaan yksin, päinvastoin ihmettelen aiemman kustantajan nuivaa suhtautumista.  Eivätkö ne ole edes lukeneet näitä?

 

”Sirkka ja muurahainen” –teoksen dualistinen nimi on enne; voimakkaasti vastakohtaisuuksia kuvaileva, niitä kommentoiva ja arvottava ote läpäisee Klingen pohdiskelevan, tekisi mieli sanoa ”taistelevan” päiväkirjan.  Arvon professori on iskussa, terävä ja lannistumaton, julkinen aliarviointi ja epäkorrekti leimaaminen, täysin epäsymmetrisine puolisilmäisyyksineen, eivät häntä häiritse.  Mikäs Matin muuttaisikaan!  http://www.city.fi/artikkeli/Matti+Klinge/3040/

Teoksen nimi on Topeliukselta, josta Klinge on kirjoittanut niin usein, ja niin nytkin - tällä kertaa lähinnä rinnastaen Runebergiin ja viime vuonna niin ajankohtaiseen Ahoon.  Sitaatti: Topelius kirjoitti taidokkaasti etenkin vuodenaikojen vaihtelusta, siis sellaisesta, jonka lukijat itse kokivat mutta josta he mielellään lukivat runollis-realistisia laatukuvia: "Hiljaa ja huomaamatta valmistaudutaan ottamaan vastaan talven hyökkäys, ostetaan halkoja ja kynttilöitä, säilötään kilohaileja ja hillotaan päärynöitä, nuohotaan hormeja ja valmistetaan sytytysliuskoja. Täällä Pohjolassa on kaikki surullista, ihminen on enemmän muurahainen kuin heinäsirkka. http://www.hs.fi/tulosta/HS20030611SI1KU02659

Kun Klinge jaksaa vielä toiset 14 vuotta, saavuttaa hän vähintään päätalomaiset mitat lukumäärässä - ja aikalaiskirjauksen monimuotoisuudessa luonnollisesti ne jo monin tavoin ylittäneenä tuo kansalliseen itsetajuntaan arvokkaan, korvaamattoman panoksen, josta hänelle erityskiitokset.

Klinge 

Jonain toisena aikana ja toisessa maassa Klingeä juhlittaisiin suurena moniosaajana, joka uskollisena klassis-ranskalais-eurooppalaiselle hengelleen laajentaa ja syventää kanssakulkijoidensa käsitystä maailmasta ja sen menosta, ja aivan erityisesti Suomesta ja sen elämästä suuren venäläisen imperiumin osana ja naapurina.  Tänään, läntisen ja anglosaksisen pintahapatuksen osittain turmelemassa ja ankarasti kaventamassa Suomessa Klinge ei koskaan saavuta sitä arvonantoa ja keskustelun edistäjän habitusta, joka hänelle ilman muuta kuuluisi.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Klinge

AAB 

Klinge on ensimmäinen kirjoittaja, joka ainakin minulle avaa, kuin paraskin suurten linjojen kirurgi, tajuttavalla tavalla ne monet, aatehistorian ilmentymät ja rajaviivat, joiden jatkumolle voidaan aivan perutellusti, nähtävästi, asettaa norjalaisen murhamiehen nuorimies Breivikin julmateot Oslossa ja pikkusaaressa vuosi sitten kesällä.  Kaiken taivastelun ja farisealaisuuden ja synkistelyn ja julmistelun ohella tarvitsemme vanhan professorin syventävän aateluennon, emme ymmärtääksemme tekoa, vaan asettaaksemme sen taustatekijöitä kohdalleen laajemmassa historiallisessa kuvakudoksessa.

 

En tiedä, miten tekisin Klingen ”tohtori Tulpin anatomian luennon” ymmärrettäväksi, ja tekisin sille oikeutta.

 

Tai tiedän toki: patistamalla mahdollisimman monta lukemaan mitä Matti kirjoittaa.

 

Niin se avautuu tietenkin alkuperäisenä ja selkeänä (päiväkirjan sivut 59-63, sekä lisänä vielä 79-82).  Minä perkaan Klingen esseen melko tylyksi listaksi näkökohtia ja teesejä, joiden avulla toivon jotenkin avaavani kuvaa.

 

Klinge ei ole – luonnollisestikaan – kahlannut Breivikin netissä ollutta ”manifestia” [1.518 sivua] läpi, mutta hän ei ohita sitä olankohautuksella, vaan paneutuu vakavasti sen Le Mondessa koko sivun referaattina [muistaakseni su 31.7.2011, VH] julkaistuun tiivistelmään, ja poimii sieltä aatehistoriallisia teemoja ja kytkentöjä:

 

1.) Breivikillä on tiivis suhde englantilaiseen kulttuuriin jo lapsuudesta alkaen.  Mikä on englantilaiselle kulttuurille ominaista?  No, ainakin saarellinen asema ja imperiumin henki ja perinne, näin määrittelisin lyhyesti [VH].

 

2.) Vaatimus islamilaisten luopumisesta uskonnostaan ja sen ilmimuodoista on tuttu; Euroopassa ja Amerikassa syvälle iskostuneen antisemitismin käännös anti-islamiksi.

 

3.) Tämän ”puhdistautumisen” eräs ilmenemä oli juutalaisiin kohdistunut paine omaksua saksankieliset nimet (”Bahrenbaum – sievisteltynä Barenboim - , Silberstein, Mandelbaum, Nussbaum, Rosenberg”).

 

4.) Tuopa Klinge ”puhdistautumisen” lähelle meitä suomalaisiakin: ”muistakaamme aikanaan suorastaan raivoisat sukunimien suomalaistamiskampanjat kotimaassamme: tarkoituksena oli täälläkin hävittää ”multikulturalismin” merkit”.

 

5.) ”Juutalaislähetys”, juutalaisten käännyttäminen kristinuskoon oli aikanaan voimakas virtaus.

 

6.) Suomalaiset tekivät Raja-Karjalassa aktiivista työtä ortodoksien käännyttämiseksi luterilaisiksi.  Tähän kotimaiseen ilmiöön minulla on sikäli jonkin asteen suhde sikäli, että kotipitäjäni entinen kappalainen, jääkäriupseeri ja pappi Kalervo Kurkiala toimi jatkosodan alkuvaiheessa Itä-Karjalan sotilasalueen kirkollisena johtohahmona ja vaikutti juuri käännytystehtävän suuntaan, kunnes joutui luopumaan tehtävästä, - siirtyäkseen korkeiden tahojen myötävaikutuksella Suomen SS-pataljoonan sotilaspastoriksi.

 

8.) Kirkkorakennusten rakenteiden ja tehtävien muuntaminen hegemonian heilahdusten mukaan on toki tuttua tohinaa historian lehdiltä.  Radikaalein moderaatio Suomessa oli luonnollisesti kaikkien katolisten kirkkojen muuttaminen luterilaisiksi 1500-luvulla.

 

9.) Vastaavasti uhrilehtojen ja ”pakanallisten” kulttipaikkojen ja –rakennusten tuhoaminen tai muuntaminen ruotsalaisen ”lähetystyön” tuloksena vuodesta 1100-luvun puolivälistä alkaen.

 

10.) Moskeijat ja ”ehkä varsinkin minareetit” ovat nousseet vihan kohteiksi ”muuallakin Euroopassa”.

 

11.) Tanskalaisen lehdistön islaminvastaiset pilakuvat ja ”näiden pilakuvien julkaisemisen raivokas puolustaminen sananvapauden nimissä täytyy sekin asettaa yhteyteen Breivikin manifestin kanssa: koko ”läntinen” lehdistö on pitänyt legitiiminä hyvin pitkälle vietyä anti-islamilaista ”huumoria”.”

 

12.) Sitten Klinge esittää voimakkaan rinnastuksen:

”Ääri-islam UHKASI tietoisesti provosoinutta Salman Rushdieta, ”äärikristitty” Breivik TAPPOI lähes sata ihmistä ja tuhosi Oslon keskustaa.”

 

13.) ”On tosin luovuttu leimaamasta Breivikiä ”sairaaksi” ja poikkeavaksi, mutta silti on vaikeaa havaita malka omassa silmässä”.

 

14.) Lontoossa on ilmestynyt tulevaisuusfantasioita, kirjoja, joiden sanomana on ollut Euroopan arabisoituminen.  Yksi Breivikin keskeisteemoista.

 

15.) Brittimaailmaan nivoutuu Breivikin käsitys ”multikulturalismista”, jota pidetään englantilaisena mallina.  [Monikulttuurisuus, niiden esiintyminen rinnakkain]

 

16.) Ranskalaisen näkemyksen mukainen ”akkulturoiva” [toiseen kulttuuriin sopeuttava, sulauttava] ideologia on brittiläisen näkemyksen ”vastakohta”.  Kumpikaan ”malli” ei tosin ole käytännössä oikein ”toiminut”, mutta periaatteellisella tasolla ero on ilmeinen”, Klinge arvioi.  On luettavissa, että Breivikin omaksuma brittiläisvaikutteinen näkemys ei ole ainakaan ranskalaista assimiloivaa, alistaen sulattavaa mallia huonompi malli.

 

17.) Klinge pohtii, tekeekö Breivik eroa turkkilais- ja arabialaishenkisen islamin välillä, ja tunteeko hän Saksan [pääosin turkkilaislähtöisen] islamilaisyhteisön ”sentään hyvin rauhallisia oloja”.  Tai Turkin muhamettilaisuuden historiaa ja ”mallia”, joita ei toki meilläkään juuri tunneta.  Turkissa pyrkimys eurooppalaiseen yhteyteen on muokannut tunnetusti sikäläisen muhamettilaisuuden muotoja.  – Kaikki tämä, karkeakin erittely islamilaisen maailman pääpiirteiden määrittelemiseksi vertautuu luontevasti ”kristillisen maailman” pääpiirteiden ja erityisilmiöiden täysin puutteelliseen analysointiin.  Emmehän me Suomessa koe ajatuksinemme ja toimintoinemme – ja talvisotapainotteisine historioinemme olevamme mitenkään erityisesti ”kristillisen maailman poikia ja edustajia” – tämä siis omana jatkopohdintanani tähän punktiin.

 

18.)  Keskeisiä alueita Breivikin yhteiskuntakritiikissä on ”poliittisen korrektisuuden” arvostelu.  ”Tämä amerikkalaisperäinen ilmiö on saanut [jo pitkään] erityisen jalansijan Ruotsissa, jonka aateilmasto on tunnetusti vaikuttanut paljon sittenkin monessa suhteessa erilaisissa naapurimaissa.”

Kommenttinani en malta olla toteamatta: ”poliittisen korrektiuden” moninaiset ilmenemismuodot ovat nähdäkseni selkeästi perussuomalaisen ”kissa pöydälle” –politiikan esiinmarssin ja menestyksen taustatekijöitä.  Liian paljon asioita rupesi 2000-luvulla olemaan sellaisessa korissa, jossa luki: ”näitä ei voi/tarvitse käsitellä, koska nämä ovat annettuja selviöitä”, liian monet asiat oli otettava annettuina, ilman oikeutta pohtia niitä, asettaa kyseenalaisiksi, vertailu kielletty, jopa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja piti absolut karttaa, niitä ei saanut siis edes lausua.

 

19.) ”Poliittiseen korrektisuuteen” liittyy erittäin voimakas toisin ajattelevien leimaaminen ja tuomitseminen, Klinge jyrisee.

 

20.) Suomessa media ei ole ”lainkaan riittävästi” paneutunut tähän asiaan.  Ruotsissa intellektuellit ovat ”kyllä yrittäneet” nostaa asiaa esiin.  Mutta ”tuomitsemisen henki” elää hyvin voimakkaana.

 

21.) Breivik samastaa tämän [sekä poliittisen korrektiuden että sen nauttiman koskemattomuuden, kritiikin ”yläpuolelle” olevan aseman(?)] sosialidemokratian hegemoniseen valtaan.  ”Varmaankin sekä aiheesta että aiheetta”, Klinge kommenteeraa.

 

22.) Poliittisen korrektiuden kaavalle myötä antaen Klinge seuraavaksi esittää ”pakollisen” puhdistautumisriitin, enempien seuraamusten ja jälkipuheiden ”eliminoimiseksi jo etukäteen”, eli kirjoittaa: ”Ehkä minunkin pitäisi tätä kirjoittaessani ikään kuin vakuutuksena ja leimaamisen pelossa erityisesti julistaa se itsestään selvä asia, ettei tämä Breivikin manifestin käsittely pienimmässäkään määrin pyri puolustamaan hänen terroritekojaan”.

 

23.) Mikään ei niin ilmiselvästi ja predestinoidusti todenna Klingen teesistöjen tätä piirrettä, mitä tulee ”poliittiseen korrektisuuteen”, ja siihen kytkeytyviin ilmiöihin, kuin juuri tuo punkti n:o 22.

 

24.) Leimaaminen ja ”poliittisen korrektisuuden” ilmiö näkyy ”ehkä kaikkein selvimmin” sukupuolien ominaisuuksien käsittelyn yhteydessä.  Etenkin ”doktrinäärisen feminismin” kohdalla.  Asiaan kuuluu, että tuokin aate-ilmentymä on ”sekin voittopuolisesti amerikkalais-ruotsalainen ilmiö”, Klinge asentaa.

 

25.) ”Se on yksi Breivikin tärkeitä teemoja”, Klinge tähdentää.  Siis arvostelu ja suoranainen hyökkäys leimaamista ja ”poliittisen korrektisuuden” mantraa ja sen ilmiöitä plus ilmentäjiä vastaan, näin tiivistäisin tämän punktin.  – Kriittisessä asenteessaan Breivik ei ole yksin.

 

26.) Klinge nostaa vielä ilmiön, jossa erilliset sanat ”julistetaan itsessään ja kontekstistaan riippumatta jotenkin saastaisiksi ja ties mitä kauheuksia sisältäviksi”.

 

27.) Klinge kirjoittaa, ettei tiedä, puuttuuko Breivik myös tähän, amerikkalaisperäiseen ilmiöön, jossa nuo eräät englanninkieliset sanat – ja ”mikä erityisen typerää, niiden käännökset muille kielille” – julistetaan kirkonkiroukseen ja suorastaan sanktioiduiksi.  -  Tähän arviointiin tuntuu liittyvän aavistus siitä, että Breivik hyvinkin, ja jopa väistämättä, on tästä ilmiöstä varsin tietoinen, ja se – siis tietoisuus – kritiikin eräs perusta, kenties varsin keskeinenkin.

 

28.) Sanojen saatanallistaminen, siis julistaminen ”saastaisiksi” ja ”kauheuksia sisältäviksi” ei toki ole mikään uusi ilmiö.  Vaan ”tapa tuttu jo taattojen”, voisi Sillanpääläisittäin veistellä.  ”Tuttu jo kaikista poliittisista ja uskonnollisista totalitäärisistä systeemeistä”, kiteyttää professori Klinge.

 

29.) Tämän osa-alueen arkiset piirteet kirjaa Klinge seuraavalla tavalla: ”Ei tarvitse sen seikan [sanojen diabolisoinnin] eikä liikafeminismin kohdalla liikkua kovinkaan paljon eri yhteiskuntakerrosten miesten parissa tunteakseen sen hiljaisen mutta sitkeän vastarinnan, joka on olemassa toimittajien ”sopulimaailman” ulkopuolella”.  – Ankara, tarkka, osuva, kliininen kuva.

 

30.) Lausumattomana mutta liike-energian lakien mukaan johdonmukaisena ”suona”, jonne miettijä tämän analyysin linkoamana ajautuu, on tietenkin pohdinta siitä, mitä sanojen perkeleellistämisestä seuraa.  Seuraako siitä tämä: Siellä missä sanoja, - yksittäinen sana, monia yksittäisiä sanoja, aletaan leimata, asettaa kiroukseen, sanktioida, julistaa ”saastaisiksi” – siellä yksittäisten sanojen lausujia aletaan leimata, asettaa kiroukseen, sanktionalaistaa, julistaa ”saastaisiksi”.  Sanojen diabolisointi johtaa [väistämättä] sanojien mefistolesointiin.

 

31.) ”Populistiset puolueet kanavoivat näitä sitkeitä tuntemuksia, joiden kannattajilta enimmäkseen puuttuu kyky kuvata ja ilmaista ainakaan kirjallisesti maailmankatsomustaan”, Klinge analysoi.

 

32) Tämä liittyy Breivikin kritiikkiin eliittejä vastaan.  Heidän rikokseensa nimeltä ”klerkkien petos”.

 

33.) Breivik käyttääklerkkien petos” –termiä aatehistoriasta tuttua ajattelua (mm. Julien Benda) soveltaen, ja tarkoittaa tällä sitä, että intellektuellit, älymystö ei ole nähnyt sellaisia asioita ja epäkohtia, jotka ovat täysin ilmeisiä kansalaisille.  Tai – mikä kenties vielä pahempaa – eliitti ei omien etujensa vuoksi ole halunnut ”nähdä” näitä asioita ja epäkohtia.  Niinpä, kun yhteiskunnan ”yläkerta” vaikenee tai katsoo toisaalle – alakerta nousee.  Seuraa ”massojen kapina”.  http://en.wikipedia.org/wiki/Julien_Benda

34.) Mitkä syyt aiheuttavat tällaisen ”eliittien petoksen”?  Ainakin yksi syy on tässä: älymystö on liian yhtenäinen, samalla tavoin ajatteleva.  Ja älymystö on ”marksilainen”.  Breivik kohdistaa kritiikkinsä Frankfurtin filosofiseen koulukuntaan (Adorno, Marcuse).  http://takkirauta.blogspot.fi/2011/03/alymyston-petos.html

 

35.) ”Mikä on Breivikin opintotausta?”, Klinge kysyy.  Yhteiskunnallis-historiallisesti orientoituneena hän ymmärtää, että ihminen on paitsi yksilöllisten lähtökohtiensa, myös mitä pelkistetymmin oman aikansa ja elämänpolkunsa tuote.  Omaan polkuun olennaisena rakenteellisena tekijänä kuulu se, mitä kouluja asianomainen on käynyt, mitä työtä tehnyt, minkälaisessa sosiaalisessa lähimiljöössä elänyt.  Se kaikki muokkaa ihmistä, erityisen vaikutusaltis ihminen on varhaislapsuudessa ja murrosiän vuosina, ja silloin kun ottaa ensimmäisiä tietoisia oman elämän askelia.  Tämä puoli tapaus Breivikissä on jäänyt kutakuinkin pinnalliseksi.  Mitä kirjoja hänellä oli hyllyssään.  Aivan liian kevyesti ja kuin huitaisemalla on leimattu ”manifesti” halpahintaiseksi nettiteippaukseksi.  Onko sen joku, jolla on riittävän vahva tiedollinen kapasiteetti, oikeasti lukenut ja analysoinut?  Sekä rakenteen, sisällön että ideologisen, intellektuaalisen ja emotionaalisen panoksen suhteen?

 

36.) Breivik ”…pääsee jo aivan toisenlaiselle tasolle ryhtyessään kuvaamaan suurta suunnitelmaansa.  Sen mukaan Euroopassa olisi vuoteen 2020 [kirjoitushetkestä 9 vuoden kuluttua] mennessä teloitettava 400.000 kategorioiden A ja B jäsentä, jos he eivät siihen mennessä ”antaudu”.  A. tarkoittaa poliittista, taloudellista ja mediajohtoa.  B journalisteja, yliopistoväkeä, kirkollista johtoa ja ”antifascistista” sotilasjohtoa”.

 

37.) Listoja on kirjoitettu maailman sivu.  Maailma on listojen maailma.  ”Kyllähän proskriptiolistoja tehtiin 1970-luvulla Saksan ja Italian punaisten prikaatien ja jopa Suomen stalinistien piireissä”, Klinge suhteuttaa.

Puhumattakaan Neuvosto-Venäjän eri vaiheissa.  ”Stalin ”tyytyi” Baltian maissa eliittien (ja monien muidenkin) karkotuksiin, Ukrainassa ja Puolassa tosin joukkotuhoon”, Klinge kääntelee.  -  Kaikki muistavat Stasi-listat.  Myös "Siperian listasta" on puhuttu. http://siperiaan.blogspot.fi/

 

38.) Klingen summaus on edellä esitetyn ja peratun jälkeen selviö: ”Breivikin mielipiteet eivät siis ole erityisen poikkeuksellisia”.

 

39.) ”Ne eivät suoranaisesti johda hänen massiiviseen terroritekoonsa.  Julkijulistetut ideologiat saavat usein vääristyneen suuren aseman hirmutekojen selittäjinä.  Murhan ja tappamisen halu ja himo on muuta kuin verbaalisesti ilmaistavaa tahtoa”, professori Matti Klinge kirjoittaa päiväkirjassaan elokuun 3. päivänä 2011, varsin pian rumatyön jälkeen.

 

40.) Aihepiirin ja argumentit eivät kuitenkaan ole mikään irrallinen sikermä, vaan Klingen tuotannosta, ja tässäkin päiväkirjassa hän toistuvasti, välillä tekisi jopa mieli määrittää ”traumatologisesti”, palaa samoihin teemoihin.  Mutta en sano.  Aiheet ovat tärkeitä, niiden esiin nostaminen aiheellista, sekä sisällön, että niiden saaman täyden ”vaikenemisen” vuoksi.

 

41.) Klinge pohtii Utöyan murhatapauksen herättämää myötätuntoa ja huomiota Suomessa.  Hän toteaa, että on parempi että myötätunnon ilmaisut ovat spontaaneja kuin ”määrättyjä”.  Ohjailu johtaisi vaikeisiin vertailuihin: Yhdysvaltojen syyskuun 2001 terrori-isku johti ”raitiovaunujen pysähtymiseen” ja ylhäältä ohjattuun valtiolliseen ”hiljentymiseen”.  Mutta Moskovan teatterimurhat eivät saaneet vastaavaa virallista huomiota.  Eivät myöskään Kaukasian eli Beslanin koulumurhat.  Molemmat viimemainitut tapahtuivat meidän naapurimaassamme, aivan kuten Norjan riehunta.  Klinge jättää tuossa yhteydessä ruotimatta, miksi tällainen kahtiajako.  Osin se on jokaiselle selviö, osin syvemmällä, analysoimatta.  Otamme helposti tämän epäsymmetrian annettuna, luonnollisena ja itsestäänselvyytenä.

  http://fi.wikipedia.org/wiki/Moskovan_teatterikaappaus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Beslanin_koulukaappaus

42.) Klinge taistelee yksisilmäisyyttä vastaan, ja yksisilmäisten maassa se taistelu on tuomittu häviöön.

 

43.) Hän kritisoi toistuvasti kommentoinnin ja asennoitumisen yksipuolisuutta vastaan.  ”Kaikkiin hallitus- ja johtopuolueisiin kanavoituu tyytymättömyyttä ja pettymystä”, Klinge toteaa.  Mutta ”kaiken vastustuksen leimaaminen kielteiseksi (ääri)oikeistolaisuudeksi ei ole oikea reaktio”.

 

44.) ”Soinin ja Le Penin puolueet ja muut samantapaiset heijastavat protestia, jonka lehdistö leimaa liian kärkkäästi VÄÄRÄKSI”.  Poliittinen maailman on ilmeisesti muuttumassa koko Euroopassa, Klinge arvioi.

 

45.) 24.7.2011 Klinge kirjoittaa, miten eräs yliopistolehtori kirjoittaa Hbl:ssa ja katsoo että Norja on ristiriitainen maa.  Yhtäällä jaetaan Nobelin rauhanpalkintoja ja maksetaan maailman suhteellisesti korkeinta kehitysapua.  Sitten syydetään rahaa palestiinalaisvaltiolle remonttirahoja niin että taloja korjataan liki siihen tahtiin kuin israelilaiset niitä tuhoavat.  Toisaalta osallistutaan Nato-maana kaikkiin Yhdysvaltojen johtamiin sotilasoperaatioihin islamilaisessa maailmassa – silloinkin kun ne eivät ole YK:n vahvistamia.  Oslossa puolet lapsista on maahanmuuttajataustaisia, ja ”tosiasiassa hyvin suuri osa norjalaisista asennoituu ”rasistisesti”, vaikkei sitä tuodakaan julkisuuteen”.  ”Edistyspuolue” saa vaaleissa 20-30 % äänistä.  Pinta on tyyni, mutta ”on hyvä muistaa” että Norjassa ja muualla, meilläkin, keskiluokka on suurelta osin puoli- tai piilorasistista, professorimme kirjoittaa.

 

46.) Kärsivällisesti Klinge toteaa, että ”rasismi” on hyvin epämääräinen termi ja asia.  Lehdistön tulisi analysoida sitä enemmän ja korostaa tätä seikkaa, mutta sopuli-ilmiö tekee vaikeaksi menneisyyden ymmärtämisen.  Natsikorttia vilautellaan yhtenään, pinnallisesti ja historiallisesti mutkia oikoen.  Rasismi ja kansanmurha (genocide) sekoitetaan yleisesti, muista vivahteista ja faktoista puhumattakaan.

 

47.) Ihan oma lukunsa on Ruotsi.

Suomessa ei tunneta, ymmärretä, eikä kritisoida Ruotsia riittävästi.  Näin ynnäisin Klingen muissakin yhteyksissä tuomat näkemykset.  Selostaessaan Ruotsin lähetystössä pidettyä, parin [tuolloin] tuoreen kirjan tiimoilta, ”seminaarin” antia, Klinge 13.9.2011 korostaa kolmea seikkaa, lähtökohtina ja tosiasioina, joita ei saisi unohtaa, arvioitaessa Ruotsia, Suomea ja niiden suhteita keskenään ja toisaalta kylmän sodan kahteeen mahtivaltioon.

Nimittäin: Ensinnäkin:Ruotsista emigroitui aikanaan neljännes kansaa Amerikkaan.  Siellä vallitsi pitkään ja vallitsee edelleenkin ”erityissuhde Yhdysvaltoihin” – jollaista Suomella ei juuri ole ollut.

Toiseksi: Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisilla voimavaroilla oli valtava ero, venäläiset tiesivät ja muistivat suomalaisten osoittaman sotilaallisen sitkeyden ja mieskunnon sekä kansan psyykkisen kestokyvyn.

Kolmanneksi: ”Venäjä ei halunnut eikä tarvinnut Suomea”.  Suomi oli hyödyllisempi itsenäisenä, omana rajavaltiotoimijana.

 

48.) Mutta, Ruotsista puheenollen, Klinge tekee meikäläisittäin uniikkia työtä, vertailee 1960-1980 lukujen Ruotsia ja Neuvostoliittoa, niiden kehityssuuntia ja muutospaineita.  Hän muistuttaa aivan oikeutetusti, miten vielä miesikä sitten sosialismin ihannoiminen lännessä, oli aivan yleistä ja normaalia.  ”Ei voi olla väärin kertoa, että Hrushtshev julisti nopean edistyksen ohjelman ja että monet uskoivat siihen”, Klinge kirjoittaa elokuun 24:tenä 2011.  Tämähän on totta, sekä substanssin että arvottamisen suhteen.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Hru%C5%A1t%C5%A1ov "Neitseellisen maan ohjelma" etc.

 

49.) Mutta, Ruotsissa, tuossa ”kansakodissa”, edistyksen edelläkävijässä, ja monessa suhteessa meidän Suomenkin esikuvassa, tapahtui jotain, jota ei ole meillä (eikä täysimääräisesti heilläkään) avattu.  Klinge sanoo trivialiteetin, jossa on kuitenkin enemmän sisältöä, kuin vain sanojen nimellisarvon verran: ”Kun puhutaan elintasosta, puhutaan yleensä vain materiaalisista hyödykkeistä”, ja kertaa sitten sivun verran Neuvostoliiton sosiaalis-kulttuurista kansalaisturvaa.

 

50.) Tämän jälkeen Klinge lyö pöytään kovan teesin:

”Vasta silloin kun Mitterand ja Olof Palme vielä 1980-luvun alkupuolella yrittivät toteuttaa sosialismin perusideaa, ”tuotantovälineiden” ottamista ”kansan” haltuun, seurasi kapinanomainen vastavaikutuksen aalto, joka pysäytti Ranskan kansallistamiset ja Ruotsin palkansaajarahastojen järjestelmän”.  Tässä taustaa; http://www.tyark.fi/lists/sdp_e_1981_s63-110.pdf

Ja vielä kuin niittinä:

”Ruotsissa sosialistien johtotyyli saavutti Anna-Greta Lejonin, Ebbe Carlssonin ja Carl Lindbomin henkilöimän HÄIKÄILEMÄTTÖMÄN KAMARILLAVALLAN [korostus VH:n] sellaisen asteen, että muutos oli välttämättömämpi kuin Neuvostoliitossa”.  Tuo hieman outo ”kamarilla” –termi on sivistyssanakirjan mukaan: ”hovipuolue, joka koettaa vaikuttaa suoraan hallitsijaan”.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Olof_Palme

http://sv.wikipedia.org/wiki/Anna-Greta_Leijon     http://sv.wikipedia.org/wiki/Ebbe_Carlsson                       http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Lidbom

 

51.) Klinge jatkaa samaan syssyyn Ruotsin syntilistaa: ”Yhtä aikaa harjoitettu asekauppa ja moralisointi rauhasta ja vapaudesta kasvoi sellaiseen ristiriitaan, että Palme käsitykseni mukaan etsi tietoisesti kuolemaa”.  http://sv.wikipedia.org/wiki/Boforsaff%C3%A4ren     http://www.leopoldreport.com/Frasvar.html    http://abe.freeshell.org/palme/node14.html

 

52.) Tämän luettuani minun ainakin on aivan pakko hankkia Palmesta kirjoitettu uusin elämäkerta ja lukea pohtien se erityisen tarkkaan, nähdäkseni mitä ruotsalainen tutkimus (lue: tutkija) saa tästä lähestymiskulmasta irti.

 

53.) Mutta annan Klingen jatkaa tykitystään: ”Sosialistien johtopiiri rikkoi avoimesti lakia, kansan valitsemia he eivät olleet.  Ammattiyhdistysten kaikkien jäsenten pakottaminen Puolueeseen, jossa jäsenillä kuitenkaan ei ollut mitään sanavaltaa, ei oikeuta kommunistivaltioiden kritisoimiseen”.

 

54.) Ja edelleen: ”Myös muiden Pohjoismaiden sosiaalidemokraattisten ”veljespuolueiden” vaikeneminen on kiusallinen tosiasia”.

 

55.) Siinä saavat niin Kalevi Sorsa, kuin Mauno Koivistokin – jonka suhde Ruotsiin ja sen sosialidemokraatteihin oli omalla tavallaan hyvin ”manumainen” eli ambivalenttis-kimurantti, siipeensä.  Matti Klinge oli Koiviston presidenttitiellä toimineen ”kansalaisvaltuuskunnan” puheenjohtaja.  Tässä ei siis toimi mikään veljeskuntavaikeneminen tms., kyseenalainen puhunnan rajoittaja, tai yllyttäjä jos niin halutaan nähdä, vaan mitä parhaassa muodossaan klassinen akateeminen vapaa asioiden kerronta, kuvailu ja arviointi.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_presidentinvaali_1982

 

56.) Kuin klangina tämän analyysin jatkoksi Klinge kertoo, miten pari päivää Palmen kuoleman jälkeen luentomatkallaan Tukholmassa hän oli ottanut tragedian huomioon niin pukeutumisessaan kuin esiintymisessään, ja esitti ”jonkinlaista surunvalittelua isännilleni (Pohjoismaisessa yhteiskuntasuunnittelukoulutuskeskuksessa” [mikä deedeeärräläinen nimi! VH].  Mutta vastaanotto oli yllättävä: ”Hämmästyin heidän reaktioistaan.  Asia sivuutettiin heti, mitään positiivista vainajasta ei sanottu eikä murhaa valiteltu”.  Niinpä Klingen johtopäätös on: ””Vanhat rehelliset” sosialistit Erlander ja Ingvar Carlson nauttivat paljon suurempaa arvostusta”.

 

57.) Ja vielä Ruotsia: ”Ruotsin mielipideilmasto oli – sanokaamme varsinkin 1980-luvulla – hyvin omahyväinen ja suoraviivaisesti maailmaa parantava”.

 

58.) ”Maassa oli toki monia, jotka näkivät Ruotsin ”tekopyhyyden luvattuna maana”, kuten eräs sikäläinen yliopistonrehtori minulle sanoi, ja oikeisto-oppositio (Svenska Dagbladet) nosti jatkuvasti esiin yksityiskohtia, joista voi sanoa, että ne olivat naurettavia tai – liikuttavia”.  Esimerkkeinä Klinge kertoo, miten 14 piispaa oli antanut julkilausuman ”moottoriteitä vastaan junaliikenteen puolesta”.  Valtiopäivillä muuan vasemmistopuolueen naisedustaja vaati ”uuteen raamatunkäännökseen esipuhetta, joka varoittaisi Vanhan Testamentin ”alentavasta” naiskäsityksestä ja jota ilman naiset eivät voisi käyttää uutta käännöstä”.

 

59.) Niinpä lukija tuskin enää hätkähtää, kun Klinge (23.8.2011) teeseeraa:

”Haluaisin kertoa näille ”suomettumisesta” jatkuvasti puhuville polpetkirjureille, että suomalaisten ”porvarillisen” YHTEISKUNTAJÄRJESTYKSEN VAARANA EI OLLUT NEUVOSTOLIITTO.  Paljon lähempänä ja soveltamiskelpoisempana uhkasi Ruotsin palkansaajarahastojen edustama sosialisointi ja se, että meilläkin SDP otti ohjelmaansa laajan pankkien ja vakuutuslaitosten ”kansallistamisen” eli sosialisoimisen ohjelman.  Sitä ajattelua ei inspiroinut Neuvostoliitto, ideat tulivat lännestä”.  Näin siis Klinge.  Länsi on tässä tapauksessa yhtä kuin esimerkkimaamme monessa, Ruotsi.

 

60.) Entisenä sosialidemokraattina minun pitäisi tietenkin tähän lisätä, että tuo kansallistamis-teksti tuli Jyväskylän puoluekokouksessa 1975, ja vähän kuin puskista.  Puolueessa oli monia fraktioita, joista radikaali, ns. nuorisosiipi Pälkäneläisine pappeneimilaisineen oli hetken aloitevoimansa ansiosta etulyönnissä, mutta tuohan jäi kuitenkin, odotetusti, ikään kuin kahdenterän miekan heilautukseksi, toisaalta patoamaan valumista metalliliiton ikimuistoisen lakon jälkeisten vuosien tapaan vasemmalle, ja toisaalta, herättelemään tannerilaisia ja muita nokosiltaan.  Missä toimessa ohjelma tai julkilausuma (puoluekokouspykälä) taisi toimia reaktiivisena, kuten viisas johto kaiketi hetken hiustennostatuksen jälkeen tajusikin.  Puolueen hajoamisen [SDP:n puoluehajaannus 1950-luvulla, VH] jälkeen traumaattinen oppi oli: julkisesti ei tapella, verhoissa ja kabineteissa sitten enemmänkin.  Niinpä julkilausuman niskaan lastaaminen ei ehkä ole pakollista eikä perusteltua.  Yhtä hyvin Klinge olisi voinut muistaa myöskin Ruotsin ja Suomen demari-puolueiden teiden erilaisuutta, erkanemista, radikaalistikin, siinäkin vaiheessa, kun demarit Sorsan johdolla, vietiin Korpilammelle ja siellä uituaan, sekä puolue että koko Suomi, suunnisti konsensuksen suliin vesiin.  http://www.tyark.fi/lists/sdp_puoluekokoukset.htm

 

61.) Tämä katsaus Klingen pohdinnoista Breivikin julmatyön tiimoilta ei karkaa liian kauaksi, vaikka vielä paneudumme hetkiseksi Klingen kritiikkiin länsi-eurooppalaista poliittista sokeasilmäisyyttä ja valikoivaa puhuntaa kohtaan.

 

62.) Klinge kirjoittaa toistuvasti demokratiasta ja poliittisen järjestelmän legitimiteetistä [mm. 20.9.2011].  ”Suuria bonuksia ja palkkioita kritisoidaan koko ajan, mutta samalla hyväksytän vaikenemalla tähän johtaneen kehityksen syyt”.  ”Populistiset liikkeet ja mielenosoitukset puhuvat toista kieltä, ja demokratian pitäisi tähän vastata”.  Klinge selostaa ranskalaisen professori Pierre Rosavallon tutkimuksia ja näkemyksiä, joiden mukaan ”demokratia-käsitteen pitää entistä selvemmin sisällyttää Vallankumouksesta [Ranskan svk 1789] periytyvä tasa-arvon, egaalisuuden, aspekti”.

 

63.) Klinge näkee, että käytännön esimerkit eri tahoilla eivät lupaa hyvää tässä, egaalisuuden, näkökulmassa.  Hän lukee Ranskan uskomattomista korruptioskandaaleista ainakin kolmen viime presidentin aikana.  Italiasta ”kuuluu kummia” jne.

 

64.) ”Ollaan tuohduksissaan monien Lähi-idän maiden poliittisesta tilanteesta, mutta oman ”demokratiamme” periaatteellinen ylistely jatkuu, meillä ”länsimaissa” on kaikki hyvin”, professorimme jyrisee.

 

65.) ”Mihin Ranskan valtavat salaiset rahat käytettiin?  Pääasiassa vaalirahoitukseen”.

 

66.) ”Yhdysvalloissa vaalirahoitus lienee avoimempaa, mutta se tosiasia, että raha, eivät mielipiteet, ratkaisee, merkitsee kaikkien edunvalvontalobbyjen valtaa kansan enemmistön mieltä vastaan tai siitä välittämättä”.  -  Tähän haluaisin kysyä: esittääkö tällaisia, näin kovia ja radikaaleja näkemyksiä jokin ”pystyynkuollut perinne- ja dekoraatio-hermanni – vai oikeasti ajan hermolla oleva yhteiskuntatutkija ja kulttuurisen kehityksen tuntija.

 

67.) Niinpä lähestymme tämän katsauksen loppuakordeja.  Klinge kirjoittaa: ”Kiusallista on vain se kaksinaismoraali, jota tämä poliittinen eliitti harrastaa, meilläkin”.

 

68.) Tätä harhakuvaa, ja valhetodellisuutta, vastaan käy professori tiukeana ja periksiantamattomana.  Haluan astua hänen rinnalleen tähän taistoon.

 

69.) ”Kansanedustajat uskovat todellakin olevansa kansan, eivät puolueiden, ryhmäkuntien, oman ambitionsa edustajia, ja seurustelemalla liiaksi keskenään he ylläpitävät harhakuvaa DEMOKRATIAN LEGITIMITEETISTÄ”.  – Siitä, josta heidän pitäisi kantaa mitä syvintä huolta, ja meidän.  Hyökkäämällä norjalaisen sosialidemokraattisen puolueen nuorisoliiton kesäleiriä, ”nuoria kotkia” – ja valtioneuvoston kivitaloa – vastaan Breivik ilmeisesti omalla brutaalilla tavallaan toteutti kritiikkiä, jonka taustoista ehkä yllä saimme jotain hajua.  Mutta teki Breivik muutakin, mutta siitä joskus toiste.  Emme kuitenkaan voi jättää näitä professori Matti Klingen esiintuomia – ja hänen päiväkirjastaan etsimättä kohtaamiani – pointteja huomiotta.  Se olisi virhe ja synti ja epärehellistä.  Mutta mitä muuta voimme tehdä kuin huokailla ja siunailla?

 

70.) Kansanedustajat voisivat seurustella hieman enemmän ”kansan” kanssa.  Liian usein olen joutunut havaitsemaan, että monella heistä ei ole tuon taivaallista käsitystä siitä, miten ”kansa” elää ja miten heidän hyväksymänsä ja nuijimansa lait vaikuttavat kansalaisten ikiomassa elämässä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset