Veikko Huuska

Gyllingin Neuvosto-Karjalan Tšeka – synty ja luonne

Gyllingin Neuvosto-Karjalan Tšeka – synty ja luonne

Suomi ja suomalaiset Tsekan ensimmäisessä vaiheessa 1920-luvulla

Äskettäin ilmestyi Eero Elfgrenin ja Einar P. Laitisen, teos Vakoilua itärajan takana.  Yleisesikunnan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1918-1939.  (Minerva, 2012).  Se kertoo tiedustelun ja valvonnan hämärämaailmasta itärajalla, ja nimenomaan molemmin puolin.  Se täydentää erinomaisella tavalla osin samojen tekijöiden sotavuodet kattavaa varhaisempaa kartoitusta.  Aikaisemmin ilmestyi Elfgrenin ja Laitisen sekä Matti Kososen kolmistaan kirjoittama Vihollisen selustassa.  Päämajan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1939-1944. (Otava, 2010).  http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=874 

Tuoreen teoksen venäläisen osuuden kirjoittanut Laitinen pääsi aikanaan tutustumaan Petroskoissa, Arkangelissa ja Murmanskissa säilytettäviin Venäjän turvallisuuspalvelun arkistoihin.  Nyt nämä arkistot ovat jälleen tunnetusti sulkeutuneet tutkijoilta.  Tätä voidaan yksinomaan pahoitella.

Aihepiiristä kiinnostuneina voimme suunnata kiitolliset ajatuksemme Einar P. Laidisen ja Eero Elfgrenin viimeisten tutkimusten myötä heidän elämäntyölleen: molemmat menehtyivät varsin nuorella iällä vuoden sisällä 2011-2012.  Kunnioitamme muistoanne, arvoisat tutkijat.

Venäjän Suomen suunnan tiedustelutoiminta, ja sikäläisten tiedustelu- ja valvontaelinten synty ja toiminta jää edelleenkin varsin vajavaisesti valaistuksi.  Tähän on useitakin syitä.  Aineistojen hajanaisuus, osin jo syntyhetkellä tapahtunut hävikki, sekä eri vaiheessa suoritetut tuhotoimet.  Ja kaiken päälle tuo mainittu arkistojen Putinin aikana tapahtunut päättäväinen sulkeutuminen.  Toisaalta tiedustelun yleismaailmallisuus pelastaa jotain: muun muassa Puolasta ja Virosta löytyy suomalaisia kiinnostavia aineistoja, samoin kuin mm. Englannista ja Saksasta.  Eiköhän kiinnostavia papereita löytyne myöskin Ruotsin, Yhdysvaltain, Japanin ym. arkistoista, kunhan vain jokin tutkijaryhmä saisi tutkimusprojektille toiminnalliset edellytykset.

Suomalaissyntyisten ihmisten kohtalot ja heidän ulkomailla harjoittamiensa toimien merkityksellisyys – etenkin kun kyseessä on salatoiminta Suomen valtiollista itsenäisyyttä ja vakautta vastaan -  takaa aihepiirille jatkuvan kiinnostavuuden. 

Niinpä lienee paikallaan tässäkin omalta vaatimattomalta osalta täydentää niukkaa aineistopohjaa eräällä varsin iäkkäällä tekstikokonaisuudella.

Sitä ennen todettakoon kuitenkin, että 1920-1930 –lukujen Neuvosto-Venäjän (lähinnä Neuvosto-Karjalan) valtiollisten valvontaelinten eri portaissa toimineiden suomalaisten kohtaloista saa tietoa, toki fragmentaarista ja esiinkaivamisen vaivaa edellyttävää, ainakin kahdesta järkälemäisestä matrikkelista.  Näitä ovat Eila Lahti-Argutinan ”Venäjänsuomalaiset vainouhrit neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun” (Siirtolaisuusinstituutti, 2001) sekä toinen gargantuamainen työnsankarin aikaansannos, Mirko Harjulan ”Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922) (SKS 2006). 

http://carelia.rkperiodika.ru/2012-01/145.html

*

Georg Popoff: Tsheka (Otava 1925)

Niinkin varhain kuin 1925 ilmestyi Suomessa Otavan kustantamana Georg Popoffin teos TSHEKA – valtio valtiossa.  Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista.  Kirjassa kuvatut tapaukset ”ovat poikkeuksetta tosia – kirjoittajan omia kokemuksia”, kuten hän lausuu alkulauseessa.  Popovilta ilmestyi 1920-luvulla eräitä muitakin kriittisesti neuvostovaltaan suhtautuvia, ainakin osittain omaelämäkertaisia teoksia, kuten Neuvostotähden alla (1924, alk. Unter dem Sowjetstern). 

 Kuten alempana olevasta ilmenee, on Popoffilla – samoin kuin toisena lausujana esiintyvällä J. Sammalkorvella – ollut varsin tiiviit suhteet tiedusteluelimiin.  Muutoin ei näinkin tiheää ja käytäntöjä läheltä sivuavaa tekstiä olisi kirjoittaja kyennyt laatimaan.

*

TSHEKA – VALTIO VALTIOSSA

Georg Popoff: [seuraa pitkähköjä otteita kirjan suomalaisittain olennaisimmista osista]

Tsheka on nykyisellä [kirj. 1925] Venäjällä vissin hallintajärjestelmän ruumiillistuma.  Se näyttelee paljon huomattavampaa osaa kuin kolmesataa vuotta sitten inkvisitio Espanjassa, satakolmekymmentä vuotta sitten ”yhteishyvän komitea” Ranskassa tai jonkin aikaa sitten ”ohrana” tsaristisella Venäjällä.

Kuitenkin on edessämme se hämmästyttävä tosiasia, että huolimatta tshekan suunnattomasta vallasta useat aikalaisemme eivät tiedä mitään sen olemassaolosta.  Myöskän ei ole ilmestynyt yhtään tyhjentävää, sen kaikkia toimialoja käsittävää kuvausta tästä historiassa ainutlaatuisesta laitoksesta.  Tämä aukko on täytettävä, ja minä olen tarkoituksellisesti laatinut tämän kirjan  jonkinlaiseksi bolshevikkien vallankumouksen ”yhteishyvän komitean” kronikaksi.

Tsheka ylläpitää sitä aasialaista henkeä, joka, yhtyneenä länsimaiseen Marxin oppiin merkilliseksi muodostumaksi, painaa nykyisin leimansa Neuvosto-Venäjän oloihin.  On kyllä totta, että kommunistit ovat perineet tämän tatarilais-despoottisen poliisijärjestelmän tsaarinvallalta.  (Niinpä onkin viisikymmentä prosentti kaikista tshekalaisista entisiä santarmeja ja ohrjanasankareita).  Mutta juuri se tosiaasia, etteivät kommunistit ole arkailleet ottaa muuttamattomana haltuunsa tuota tsaarinvallan kirotuinta perintöä, linkoutuu järkähtämättömänä syytöksenä heitä vataan.

Kaikki, mikä Venäjän kommunismissa ja neuvostovaltion järjestyksessä on taantuvaa, barbaarista ja elämääsurmaavaa, on ruumiillistunut tshekassa.

Monista omituisuuksistaan huolimatta vanhalla Venäjällä ei milloinkaan ollut niin ilmeisen aasialaisia tunnusmerkkejä kuin nyt uudella Moskovan valtakunnalla.  Ja suurelta osalta on juuri tsheka vastuussa siitä taantumuksesta, siitä aasialaistumisesta, mikä Venäjällä nykyisin on havaittavissa.

Jokaiseen, joka joutuu lähemmin kosketuksiin ”kommunistisen ohranan” kanssa, se vaikuttaa Euroopalle vihamieliseltä, tietoisesti eristäytyneeltä, salaperäisen aasialaiselta: tämän laitoksen ilmapiirissä, ”punaisten inkvisiittorien” joukossa, tuntuu aina siltä, kuin olisi joutunut joidenkin tiibettiläisten ihmemunkkien tai kiinalaisten jokiryövärien vangiksi, miesten pariin, joista ei koskaan tiedä, aikovatko he päästää ihmissaaliinsa lunnaita vastaan vapaaksi vai pitävätkö parempana uhrata vankinsa jollekin verenjanoiselle vuori- tai arojumalalle…

Tämä ”mongoolinen piirre” tshekan olemuksessa kulkee senvuoksi punaisena lankana kautta koko kertomukseni.  Monesta nämä kuvaukset tuntunevat liian synkiltä ja hirveiltä, ja moni on varmaankin huomaavinaan vissin tendenssin.  Se olisi erehdys.  Tsheka on todellisuudessa niin pelottava, että ihmiskieli tuskin kykenee antaman oikeata käsitystä sen kauhuista, ja minä luulen, että pikemmin olen käyttänyt liian kalpeita kuin liian räikeitä värejä.  Sitä paitsi luulen aikaisemmin julkaisemieni kirjoitusten, niin kuin myös viime vuonna ilmestyneen kirjani ”Unter dem Sowjetstern”, osoittaneen, että kuvauksissani uudesta Venäjästä on aina säilytetty objektiivisuus ja vältetty tendenssin sävyä.

Moskovan vallanpitäjien tärkeimpiä poliittisia saavutuksia on se, että heidän on onnistunut muokata maailman mielipidettä niin, että sille, joka yrittää huomauttaa neuvostovaltion sittenkin epäämättömistä puutteista, kaikilta tahoilta heti paiskataan vasten kasvoja sana ”antibolshevisti” ja hänet leimataan epäobjektiiviseksi ja puolueelliseksi.  Aavistan, että vastaukseksi kirjaani, joka m.m. tulee paljastamaan juuri tshekan valehtelevaisuuden, seuraa Moskovasta tarmokas peruutus.  Suuri aasialainen valheen taito tunnetaan siellä erinomaisen hyvin.  Mutta yksin se seikka ei tietenkään saata tehdä tehtyä tekemättömäksi eikä myöskään voi estää minua totuudenmukaisesti kertomasta mitä olen elänyt ja kokenut.  ”Totuus on peloittava”, sanoo Vladimir Korolenko, ”mutta se on sittenkin totuus!”.

Monet ulkomaalaiset, jotka ovat olleet Venäjällä (tai paremminkin Moskovassa), suhtautuvat peittelemättömän epäilevästi kertomuksiin tshekan kaikkivallasta ja sanovat: ”Nuo kuvaukset ovat uskomattomasti liioiteltuja.  Tshekalla on tuskin minkäänlaista valtaa Venäjällä.  Muukalainen voi elää siellä viikkokausia havaitsematta merkkiäkään tshekan olemassaolosta!”  Viimeksi mainittuun väitteeseen saattaa ilman muuta yhtyä: tapa, millä tsheka pitää silmällä ja vakoilee ulkomaalaisia, on niin tarkoin harkittu ja näppärä, että monet (eivät kaikki) ulkomaalaiset - - sellaiset, joissa on pieni annos naivisuutta, joiden havaintokyky on hiukan puutteellinen ja jotka ovat riittävässä määrin tietämättömiä Venäjän oloista eivätkä taida tarpeeksi venäjän kieltä - - voivat todellakin elää Moskovassa viikkokausia huomaamatta merkkiäkään tshekasta.  (Tunsin erään itävaltalaisen, joka oli oleskellut kuukausia Moskovassa ja kuitenkin vähän ennen kotimatkaansa kysyi joltakulta: ”Sanokaahan, missä oikeastaan ovat bolshevitskit?”  Mikään ei ole mahdotonta…)  Mutta on jyrkästi vastustettava väitettä, että kaikki, mitä tshekasta kerrotaan, olisi liioiteltua.  Päinvastoin – ei sadaskaan osa tshekan rikoksista ole tullut tunnetuksi Venäjän ulkopuolella.  Täyttä totuutta tshekasta ei koskaan tulla tuntemaan.  Sillä juuri Venäjän kauheimmat tragediat tapahtuvat  jättiläisvaltakunnan sisäosissa, Siperian lumisissa ja syrjäisissä kylissä, kultturittomissa ja aasialaistuneissa venäläisissä maaseutukaupungeissa, sanalla sanoen tuon onnettoman maan syvimmissä syvyyksissä, missä voi tapahtu hirvittäviä asioita maailman saamatta niistä mitään tietään.  Tämä kirja [Tsheka] luonee hiukan valoa tuohon pimeyden valtakuntaan, vaikka sekin voi valaista vain heikosti, aivan liian heikosti.

On totta, että lokakuun vallankumouksen johtajat alun perin tahtoivat selvitä asiasta väkivaltaa käyttämättä.  Mutta väkivalta synnyttää väkivaltaa.  Jo muutamien viikojen kuluttua he uskoivat, että heidän valtansa tukemiseksi oli tarpeen perustaa erikoinen ”ylimääräinen komissioni”.  Niin syntyi ”tsheka”.  Kuitenkin on tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimessä mainittava, ettei myöskään neuvostovaltiossa ja Venäjän kommunistisessa puolueessa ole puuttunut ääniä, jotka ovat huomauttaneet, ettei sosialistisen Venäjän tarvitsisi tahrata käsiään ottamalla vastaan moisia tsaarivallan perintöosia.  Tämä oli kuuluisassa ”puoluekeskustelussa ” syksyllä 1923 (monien muiden erimielisyyksien ohella) yksi niitä kiistanalaisia kysymyksiä, jotka olivat aiheuttaa ”Kommunistisen Veljeskunnan” hajaantumisen.  Toiset sanoivat: ”Kieltämättä, tsaarihallituksen hirmuvalta, veri ja lika ovat takertuneet tshekaan!  Mutta vaikka se olisi vieläkin inhoittavampi, ilman tshekan tukea emme voi pysyä vallassa!”  Toiset vastustivat tätä katsantokantaa.  Kremlin idealistitkin, niin sanottu kommunismin ”vanha kaarti”, m.m. ulkoasiain komissaari G. Tshitseherin, opetuskomissaari Lunatsharski, kolmannen internationaalin pääsihteeri Karl Radek ja monet muut, ovat aina inhoten tuominneet tshekan ja sen ohranametodit ja taistelleet urhoollisesti sen hirmuvaltaa vastaan uudella Venäjällä.  Näiden henkilöiden vastavaikutus jatkuu Venäjällä vieläkin.  Mutta he olivat ja ovat kaikki voimattomia Dsershinskiä ja hänen teloittajarenkejänsä vastaan.  Tsheka on aina voittanut, ja kysymys sen suhteesta Kremliin on sentähden tällä hetkellä kutakuinkin samalla asteella, millä se oli alun pitäen, vuonna 1918, t.s. heti kommunistisen ohranan perustamisesta lähtien! …

Meidän mieltämme kiinnittää probleemin inhimillinen puoli ja millaisena se todellisuudessa näyttäytyy.  Ja silloin riittää, kun toteaa, että tshekan perustaminen oli neuvostojohtajille kohtalokas.  Hengestä, jonka he ottivat palvelukseensa, he eivät enää päässeet eroon.  ”Ylimääräinen” ei enää luopunut ”ylimääräisestä” vallastaan.  Se kasvoi jättiläiseksi, joka heti varjosti koko neuvostovaltion, joka imeytyi lujasti uuteen valtiolaitokseen, ja se sai aikaan, että neuvostovallasta tuli se, mikä se nyt on - - poliisivaltio, valtio, jossa epäluuloisuuden ja suvaitsemattomuuden henki on voimakkaampi kuin mikään muu ja jossa tämä tshekan henki, vaikka sitä ei voi käsin koskea, ei silmin nähdä eikä aistein tuntea, kuitenkin ahdistaa painajaisena kaikkia eläviä olentoja, levittää jättiläismäisenä kummituksena näkymättömät siipensä kaiken yli, myrkyttää hengityksellään ilman ja herättää sentähden jokaisessa vapaassa ihmisessä inhoa Venäjää kohtaan. …

On henkilöitä, jotka väittävät: ”Neuvostovalta ja tsheka ovat yhtä.  Jos haluaa tehdä sopimuksia neuvostovallan kanssa, on myöskin mukauduttava tshekan olemassaoloon!”  Tämä väite ei ainoastaan ole opportunisminsa vuoksi hylättävä, vaan myöskin asiallisesti väärä.  Sillä läheisistä suhteistaan huolimatta neuvostovalta ja tsheka eivät ole yhtä.  Tsheka on valtio neuvostovaltiossa ja lamauttaa kaikki sellaiset jälkimmäisen pyrkimykset, jotka voisivat johtaa Venäjän eurooppalaistumiseen.  Ellei tshekaa olisi, olisi – siitä olen vakuutettu – paljon helpompi löytää välttävä modus vivendi, joka tekisi mahdolliseksi Venäjän neuvostovaltion ja muun porvarillisen maailman yhdyselämän ja yhteistyön.  …

*

Luokaamme yleissilmäys Venäjän ja Euroopan nykyisiin suhteisiin:  Tällä hetkellä, vuoden 1925 alkaessa, ovat melkein kaikki vallat tunnustaneet neuvostohallituksen, se on tehnyt kauppasopimuksia useiden maiden kanssa, lukuisille suuryrittäjille on myönnetty toimilupia j.n.e.  Entä sitten?  Onko havaittavissa Venäjän ja Euroopan kauppasuhteiden tuloksellista kehitystä ja todellista yhteistyötä?  Ei vähääkään!  Mutta miksi ei?  Sentähden, että Venäjällä on kaksi hallitusta – toinen Kremlissä, toinen Lubjankalla.  Kremlin neuvostohallituksen kanssa vallat ovat allekirjoittaneet tarkasti pykälöityjä sopimuksia, jotka ottavat huomioon kaikki mahdollisuudet.  Mutta he näkyvät unohtaneen tshekan olemassaoloan, vaikka juuri se saattaa tehdä ja tosiasiallisesti tekee solmitut teoreettiset sopimukset merkityksettömiksi.  Kaikista sopimuksista ja kaikista de jure –tunnustuksista huolimatta on Venäjälle menevien ja Venäjän kanssa kauppaa harjoittavien liikemiesten lukumäärä yhä kovin pieni.  Miksi?  Sentähden, että liikemiehet vaistoavat ihmeellisen tarkasti niiden maiden olot, joiden kanssa heitä haluttaisi ryhtyä kauppasuhteisiin.  Ja Venäjän oloihin he eivät luota vähääkään.  Täydellä syyllä!  He vain eivät näytä tietävän, mistä heidän epäilyksensä johtuvat, vaikka vaistomaisesti arvioivatkin tilanteen oikein.  Sanottakoon heille suoraan: Venäjän toinen hallitus, Kremlin rinnakkaishallitus, tsheka, on vastuussa epävarmuudesta, mahdottomuudesta harjoittaa kauppaa Venäjän kanssa.  Toimittakaa tsheka pois – ja pahin este, mikä toistaiseksi ehkäisee kauppaa Venäjän kanssa, on raivattu tieltä.  …

Tshekan alkuperäinen nimi oli ”Kansankomissaarien neuvoston yleisvenäläinen ylimääräinen komissioni vastavallankumousta, keinottelua ja sabotaashia vastaan taistelemista varten”.  Huolimatta tästä rauhallisen teoreettisesta nimestään tämä komissioni pian levitti verisentodellisen hirmuvaltansa yli Venäjän.  Tuossa tuokiossa se tuli kansanomaiseksi, ja sitä nimitettiin pian lyhyesti ”ylimääräiseksi komissioniksi”, venäjäksi ”tsherestvytshainaja komissija”.  Mutta kun sekin tuntui venäläisistä liian pitkältä lausuttavaksi (tätä käsitettä mainittiin nyttemmin useammin kuin sanoja ”Jumala”, ”isä”, ”äiti” j.n.e.), otettiin vain molemmat alkukirjaimet ”tshe” ja ”ka”, liitettiin ne yhteen ja sanottiin ”tsheka”.  Siitä tämä kauhea sana!:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa.  Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista.  Helsinki 1925.

                                                                 * * *

TSHEKAN VARHAINEN LOISTOAIKA

Tshekan bolshevikkivallan ajan ensimmäisen vaiheen toiminnasta voidaan todeta, että tsheka jo silloin, päinvastoin kuin Ranskan vallankumouksen ”yhteishyvän komitea”, pyrki teloittamaan uhrinsa salaa, kaikessa hiljaisuudessa, julkisuutta välttäen.  Radek oli ainoa bolshevikki, joka vaatimattomasti ehdotti mestausten julkisuutta (mikä varmasti olisi pannut rajan tshekan mielivallalle).  Hän kirjoitti vuonna 1918 ”Isvestijassa” n:o 192: ”Viiden porvarin teloittaminen, joka tapahtuisi neuvoston tuomion nojalla julkisesti tuhansien tämän teon hyväksyvien työläisten läsnä ollessa, vaikuttaisi paljon enemmän kuin viidensadan ihmisen ampuminen tshekan päätöksen nojalla ilman työläisjoukkojen osanottoa…”.  Nämä ”kauniit sanat” kaikuivat kuuroille korville.  Koko bolshevikkien vallankumouksen aikana – aina tähän päivään saakka [2.10.1924] – ei Venäjälllä ole tapahtunut yhtään julkista teloitusta, vaan sen sijaan on annettu Dsershinskin pyövelien mielensä mukaan riehua Lubjankan ja Gorohovajan kellariholveissa.  …

Ne ihmiset, jotka epäilevät näitä kuvaksia, huomatkoot, että meillä on hallussamme neuvostovallan virallisesti vahvistamia ja julkaisemia tietoaj, josisa on kerrottu ”taistelusta sisäisellä rintamalla”, toisin sanoen tshekan ampumsita: Ukrainan tshekan päällikkö M.J. Ljazis on jo 1920 julkaissut Moskovassa valtionkustantamosta lentokirjasen, jota hän nimittää ”kansanomaiseksi katsaukseksi tshekan kaksivuotiseen toimintaan”.  Tästä ”kansanomaisesta katsauksesta” saamme tietää, että vuoden 1918 viimeisellä kolmanneksella, Leninin murhayrityksen jälkeen, siis vähemmässä kuin neljässä kuukaudessa, teloitetiin Eruoopan puoleisen Venäjän kahdessakymmenessä kuvernementissa 4.500 (neljätuhattaviisisataa) ihmistä.  Itsestään lienee selvää, että toveri Ljazisin luvut ovat epätäydellisiä.  Venäläinen professori Maljgunoff on laskenut samanaikaiset neuvostolehdissä julkaistut teloitukset ja mainitsee kirjassaan ”Punainen terrori” luvun 5.004.  Jos edelleen ottaa huomioon, etteivät sen enempää Ljazis kuin professori Maljgunoffkaan. niin kuin he itsekin huomauttavat, voi tuntea kaikkia tapauksia ja ettei Venäjällä siihen aikaan – sen kummemmin kuin muulloinkaan – ihmishenkiä erikoisen tarkasti laskettu, niin voi saada likimääräisen käsityksen asioiden todellisesta tilasta.  Mestauksia ei ylipäätnäsä lainkaan laskettu vuonna 1918 eikä sitä seuraavina kahtena tai kolmena vuotena.  Todistus: Moskovan kuvernementissä olevan Klinin kaupungin tsheka ilmoitta virallisessa neuvostolehdessä ammuttaneensa ”muutamia” vastavallankumouskellisia; Voroneshista tulee tieto, että seillä on teloitettu ”monta” vankia; Pietarin lehdet ilmoittavat, että Sestrosetskissa on tapahtunut ”ampumisia, kun ensin jokainen tapaus on tutkittu tarkasti” j.n.e.

Ajanjakson kuluessa syyskuusta 1918 vuoteen 1921 – teloitettujen lukumääräl ei tienkään voi tarkasti määrätä.  Virallinen neuvostotilasto (myöskin M.J. Ljazis mainitussa lentokirjassa) mainitsee noin 12.000 ihmistä.  Tämä luku on väärä, sillä jo yksityisissä kaupungeissa, niin kuin esimerkiksi Moskovassa, Kievissä, Harkovissa y.m., on kussakin teloitettu useita tuhansia.  Lisäksi täytyy laskea lukuisien talonpoikaiskapinoiden uhrit; mainitut kapinathan usein muodostuivat oikeiksi teurastuksiksi, joita tsheka suoritti raskaalla tykistöllä, konekivääreillä, myrkkykaasuilla ja muilla sellaisilla keinoilla.

Ollessani Ufan kuvernementissä (vuonna 1922) kerrottiin minulle sangen luotettavalta taholta, että tsheka oli siellä vuonna 1919 erästä kapinaa kukistaessaan lyönyt maahan yli 10.000 talonpoikaa.  Tämä yhdessä ainoassa kuvernementissä.  Luovun tshekan uhrien laskemisesta.  Sillä onko niitä 12.000, niin kuin bolshevikit sanovat, vai 15.000, niin kuin toiset väittävät, se on melkein yhdentekeävää, kun ajattelee sitä kauhistuttavaa systeemiä, joka vielä tänäkin päivänä jatkaa rauhaa rakastavan ja kärsivällisen kansan orjuuttamista, turmelemista ja saastuttamista.

Yksityisiä ampumisia ja vieläpä joukkoteloituksiakin hirveämpi on tuo systeemi!

Tahdon vain viitata panttivankijärjestelmään, jonka tsheka keksi vuonna 1918 tai pikemminkin on keskiajan pimeydestä nostanut esiin.  Tsheka ottaa kiinni sata, kaksisataa, kolmesataa ja enemmänkin viattomia miehiä, naisia ja lapsia, sulkee heidät Lubjankan kellariholveihin selittäen heidät panttivangeiksi, s.o. heidät kaikki ammutaan, jos joku uskaltaa hyökätä jonkun neuvostojohtajan kimppuun.  Äitejä ja vaimoja pidetään panttivankeina, kunnes heidän poikansa ja miehensä vapaaehtoisesti antautuvat tshekalle.  Panttivankijärjestelmää tsheka pitää vielä nytkin herruutensa päätukena.

Ajanjakson [syyskuusta 1918 vuoteen 1921] luonne ei olisi selvillä, ellei muutamin sanoin kosketeltaisi tshekan silloista kauppapolitiikkaa.  Kuten tunnettua oli neuvostotalouden ensimmäisinä vuosina kaikenlainen kauppa, s.o. ostaminen ja myyminen (myös elintarpeiden ja yksinkertaisimpienkin tarvikkeiden) mitä ankarimmin kielletty.  Jokaisen kansalaisen oli tyydyttävä valtion päivämuonaan.  Tietenkään sillä ei voinut tulla toimeen, ja tuloksena oli, että jokainen neuvostokansalainen, joka salaa osti leipäpalasen, harjoitti ”kiellettyä kauppa”.  Jälleen mainio tilaisuus tshekan puuttua asioihin: kaikissa Venäjän suurkaupungeissa vilisi tuhansittain tshekan asiamiehiä, joiden erikoisena tehtävänä oli ”koetellakseen Venäjän kansan kommunistista hyvettä” provosoida ihmisiä myymään ja ostamaan!  Vieläpä jokaista kaupanhaaraa varten oli erikoisia spelialisteja: muutamien tehtävänä oli vietellä surkuteltavia neuvostokansalaisia elintarpeilla, toisten jalokivillä, komansien pianoilla ja huonekaluilla j.n.e.  Teeskentelemätön lukija arvatenkin kysyy: Miksi tämä kaikki?  Vastaus on yksinkertainen: jotta saataisiinn lisää aiheita vangitsemisiin.  Tuskin näet asianomainen neuvostokansalainen suostui provokaattorin kauppatarjoukseen, kun hänet vangittiin ja pantiin ”toistaiseksi” linnaan.  Siellä häntä kuulusteltiin, kudutettiin ja rääkättiin siksi, että niin kuin tshekalaiset sanoivat: ”Ehkä häneltä voisi saada irti jotakin mielenkiintoista”… Filosofiset moskovalaiset nimittivät sellaista ”tshekan oikuksi”.. Ah, miten monet ihmiset ovat hengellään saaneet maksaa nämä ”tshekan oikut”…:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa.  Kokemuksia Venäjän ylimääräsestä komissionista.  Helsinki 1925.

 * 

TSHEKAN NELJÄ VAIHETTA

Tshekan neljä sesonkia.  Sellaisena kuin ne tiilenpäiden kautta oppi tuntemaan Geog Popoff [Popov] jo vuoteen 1924 mennessä:

1. Tshekan ensimmäinen vaihe:

Tämä ensimmäinen ajanjakso kesti kahdeksan kuukautta, Tshekan perustamispäivästä, joulukuun 20:stä 1917, elokuun 17:een 1918, jolloin sosialisti Kannegiesser murhasi Pietarin Tshekan päällikön Uritskin.  Tämän alkuvaiheen jälkeen Tshekan punainen terrori pääsi oikeaan vauhtiin, mutta olisi väärin kuvitella että organisaatio olisi tuona syntymänsä jälkeisenä kahdeksan kuukauden aikana viettänyt pitkitettyä kapalokautta.  Tämän jakson uhrien, se on virallisesti teloitettujen, lukumäärä on jokseenkin tarkasti määrättävissä, koska tässä tapuksessa on sekä kommunisteiselta että antikommunistiselta taholta annettu poikkeuksellisen yhtäpitäviä tietoja: joulukuusta 1917 syyskuuhun 1918 on Pietarissa teloitettu noin yhdeksänsataa henkilöä ja jokseenkin sama määärä muualla Venäjällä.

Sellainen on bolshevikkien vallankumouksen ensimmäinen tilinpäätös.

Ammuttiin ”yksinkertaisesti” se on ”vallankumouksellisen harkinnan” perusteella, ilman että neuvostovalta mitenkään oli määritellyt kantaansa ”kuolemanrangaistuksen” probleemiin.  Niinpä esimerkiksi kansankomissaariien neuvosto julkaisis tammikuun 8 p:nä 1918 käskykirjeen: ”Määrätään, että varustuksien kaivamista varten on porvareista, miehistä ja naisista, muodostettava pataljoonia, jotka toimivat puna-armeijalaisten silmälläpidon alaisina.  Ne, jotka yrittävätä päästä tästä työstä, on ammuttava”.  [Varhainen pakkotyön muoto liikekannallepanon nimissä, VH].  Pietarin ”Isvestijan” numerossa n:o 30 julkaistiin lisäksi määräys, jonka mukaan oli ”vastavallankumoukselliset ammuttava paikalle”.  Ampuisella rangaistiin eri kaupungeisa seuraavat ”rikokset”: kaikenlainen myynti ja ostaminen, ivallinen suhtautuminen neuvostovaltaan (!), kaduilla kulkeminen kello kahdeksan jälkeen illalla, kokoontuminen kaduilla, erinäisten pakkoverojen suorittamatta jättäminen porvarien taholta j.n.e., j.n.e.  Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja.  Jo tuota aikaa koskien voidaan todeta, että Tsheka jo silloin (päinvastoin kuin Ranskan vallankumouksen ”yhteishyvän valiokunta”) pyrki teloittamaan uhrinsa salaa, kaikessa hiljaisuudessa, julkisuutta välttäen.

Radek oli ainoa bolshevikki, joka vaatimattomasti ehdotti mestausten julkisuutta (mikä varmasti olisi pannut rajan tshekan mielivallalle).  Hän kirjoitti vuonna 1918 ”Isvestijassa” n:o 192: ”Viiden porvarin teloittaminen, joka taphtuisi neuvoston tuomion nojalla julkisesti tuhansien tämän teon hyväksyvien työläisten läsnä ollessa, vaikuttaisi paljon enemmän kuin viidensadan ihmisen salainen ampuminen tshekan pääöksen nojalla ilman työläisjoukkojen osanottoa…”  Nämä ”kauniit sanat” kaikuivat kuuroille korville. 

Koko bolshevikkien vallankumouksen aikana – aina tähän päivään saakka [kirjoitettu lokakuussa 1924] – ei Venäjällä ole tapahtunut yhtään julkista teloitusta, vaan sen sijaan on annettu Dsershinskin pyövelien mielensä mukaan riehua Lubjankan ja Gorovhovajan kellariholveissa.

2. Tshekan toinen vaihe:

Toinen ajanjakso on oikeata Tshekan loistoaikaa.  Se alkoi Uritskin murhasta ja Dora Kaplanin epännistuneesta murhayrityksestä Leniniä vastaan (syyskuun 5 päivänä 1918) ja kesti kansalaissodan lopuun, suunnilleen vuodenvaihteeseen 1921-1922.

Ajanjakso voidaan sattuvimmin kuvata lauseella, joka oli ”Pravdassa” lokakuun 18 p:nä 1918: ”Tästä lähtien tunnussana: ”Kaikki valta neuvostoille!” on korvattava huudolla: ”Kaikki valta tshekalle!” 

Tämä vaihe, joka kesti täydet kolme vuotta, alkoi joukkoampumisilla kostoksi Pietarin tshekan päällikön Uritskin murhasta ja Leninin murhayrityksestä; Pietarissa teloitettiin Uritskin kuoleman sovitusuhreiksi kokonaista viisisataa ihmistä muutamien päivien kuluessa, ja Moskovassa ammuttiin Leninin takia yli kolmesataa vankia.

Nämä ihmiset olivat tietenkin aivan viattomia noiden sosialistien väkivaltaisuuksien suhteen.

Sosialisti Dora Kaplanin vuoksi ammuttiin suuri joukko monarkisteja, entisiä tsaarin ministereitä, upseereita, pappeja y.m.  Ammuttiin yksinkertaisesti ne, jotka siihen aikaan sattumalta olivat vangittuina – ”Leninin tähden”.  Se oli ”punaisen terrorin logiikkaa”…

3. Tshekan kolmas vaihe;

Tshekan komas ajanjakso voidaan merkitä alkaneeksi helmikuun 6 p:nä 1922.  Sinä päivänä tsheka ”lakkautettiin”, mutta sen tilalle syntyi heti ”Ge-Pe-U”.  Tämä menettely ei ollut muuta kuin hyvin karkittua, maailman yleiselle mielipiteelle tarkoitettua ilveilyä. 

Mistä johtui Tshekan teoreettinen lakkauttaminen?

Se oli seurausta niin sanotun ”uuden talouspolitiikan” vaikutuksesta, kun Moskova muutamien kuukausien ajan näytti vakavasti pyrkivän kääntymykseen.  Tahdottiin käydä kauppaa ulkomaiden kanssa, saada luottoa j.n.e., ja näytti loogiselta, ettei tätä tarkoitusta voitaisi milloinkaan saavuttaa ilman pääasiallisen esteen, Tshekan, poistamista. 

Ensimmäiset toimenpiteet olivat seuraavat: Dsershinski jätti Lubjankan ja rupesi kulkulaitosministeriksi, hänen tilalleen astui pakolaisasiain komissaari Unschlicht, mies, joka Moskovasa oli yleensä tunnettu ”humaaniksi” ja ”ihmisystävälliseksi”, samaan aikaan ilmestyi käskykirje, jossa kuolemanrangaistus (kuinkahan monennen kerran?) poistettiin ja määrättiin, että jokainen vangittu oli neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kuulusteltava, että tutkimukset yksityisissä tapauksissa on saatava kahdessa kuukaudessa loppuun ja paljon muuta sellaista.  Sanat ”ylimääräinen komissioni” poistettiin ja uudelle laitokselle annettiin viattomalta kajahtava nimi ”Valtiollinen poliittinen hallitus” (venäjäksi: ”Gosudartstvennoje Polititsheskoje Upravljenije”, alkukirjainten ukaan lyhennetty ”Ge-Pe-U”:ksi).  Sellainen oli teoria.

Mutta käytännössä seurasi - - -  ei mitään!  Osoittautui, että Felix Dsershinski oli tosin tullut kulkulaitosministeriksi, mutta samalla säilyttänyt paikkansa entisen Tshekan, nyttemmin ”Ge-Pe-U”:n kollegiossa; ”humaani” ja ”ihmisystävällinen” Unschlicht muuttui heti Lubjankan kynnyksen yli astuttuaan julmaksi ja kovasydämiseksi – oikeaksi tshekalaiseksi; kuolemanrangaistusta käytettiin edelleenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut; niin kuin ennenkin annettiin usiempien vankien (mistä minä itse vankilassa saatoin vakuuttautua) kitua Tshekan kellariholveissa ylipäätänsä lainkaan heitä kuulustelematta; ”tutkinnot” venyivät niin kuin ennenkin kaksi, kolme, neljä kuukuatta, niin, usein yli vuodenkin; kaikki jäi ”lakkautus”-käskykirjeen jälkeen entiselleen.  Dsershinski ja Unschlicht saattoivat täydellä syyllä toistaa tsaarnaikusien ministerin Makarovin sanat vuodelta 1912 Lena-teloitusten johdosta: ”Niin oli ja niin tulee olemaan!”

Tshekan varmaa vakaumusta, että ulkomaihin vaikuttamiseksi riitti täydelleen vain Tshekan muodollinen lopettaminen ja sen tiedoksiantaminen sanomalehdissä hitustakaan ajattelematta todellista lopettamista, osoittaa se seikka, ettei edes katsottu tarpeelliseksi vaihtaa Tshekan asuinpaikkaa ja henkilökuntaa.   Tässäkin jäi kaikki ennalleen: ei ainoakaan tshekalainen liikahtanut Lubjankalta!

Ainoat muutokset, mitkä siihen aikaan saatoin havaita, olivat – uudet nimikilvet Tshekan ulko- ja sisäovilla.  Mutta tässäkin näkyi kyynillisyyttä ja ilveilyä: Tshekan hallituksen sisällä saattoi jakaisella ovella nähdä lipun, jolla kaunillla painokirjaimilla (Tshekalla on oma paino samoin kuin omat pesulaitokset, räätälin- ja puusepänverstaat, valokuvaamot, elävätkuvat, teatterit ja paljon muuta) loisti sen osaston nimi, joka vastaavassa huoneessa oli.  Niinpä esimerkiksi: ”Tshekan salainen osasto”, ”Tshekan erikoinen osasto”, ”Tshekan operatio-osasto”, ”Tshekan vastavallankumous-osasto”, ”Tshekan esimiehistö”, ”Tshekan kollegio” j.n.e.  Kirjaimet ”Tshe-Ka” tai ”Ve-Tshe-Ka” tai ”Em-Tshe-Ka” [Tsheka, Venäjän Tsheka, Moskovan Tsheka] eivät puuttuneet milloinkaan.  Muutos, ainoa muutos, mikä johtui tuon häpellisen lakkauttamismääräyksen julkaisemisesta, oli seuraava: kaikkialle liimattiin ”Tshe-Ka” kirjaimien päälle pieni, valkoinen lippu, johon musteella oli kirjoitettu ”Ge-Pe-U” [GPU].  Muut nimet jäivät paikoilleen.  Siten saatiin nyt lukea tshekahallituksen ovista: ”Ge-Pe-U:n salainen osasto”, ”Ge-Pe-U:n erikoinen osasto”, ”Ge-Pe-U:n operatio-osasto”, ”Ge-Pe-U:n kollegio” j.n.e.  Kun vielä lisää, että liput, jotka oli liimattu ”Tshe-Ka” kirjaimien päälle, olivat sangen ohutta ja huonoa paperia ja että niiden lävitse kuultavat, lihavalla painetut kirjaimet ”Tshe-Ka” näkyivät selvemmin kin musteella kirjoitetut ”Ge-Pe-U”, niin Tshekan lakkauttamien kuva on täydellinen.  Ei milloinkaan ole maailman silmien edessä näytelty häpeällisempää poliittista ilveilyä!

Tämä Tshekan kolmas ajanjakso kesti tasan yhtä kauan kuin neuvostovallan ”N.E.P.” –humukin, se on hiukan toista vuotta, jolloin koetettiin vakuuttaa maailmaa bolshevikkihallituksen ”rauhanvalmiudesta”.  -  Tsheka koetti sikäli sopeutua tilanteeseen, että se rupesi työskentelemään hiljaisemmin, millä en suinkaan tarkoita sanoa, että sen into ja mielivalta vähenivät.  Päinvastoin – sellaisten terrorististen järjestöjen kuin ohranan ja Tshekan luonteeseen kuuluu, että ne rauhallisempina aikoina koettavat vakuuttaa leivänantajiaan olemassaolonsa välttämättömyydestä.  Tuskin Tsheka oli vainunnut terrorin ja sikäli myös oman valtansa rajoittamisen mahdollisuuden, kun se kaikin keinoin rupesi sitä vastaan työskentelemään ”paljastaen” kaikkialta salaliittoja, murhayrityksiä, vastavallankumouksellisia puuhia ja muuta sellaista.  Sillä oli seurauksensa: sisäpoliittisten voimien painostuksesta neuvostovalta teki syksyllä 1923 tarmokkaan käänteen uudessa talouspolitiikassa, ja silloin kohosi uusi terrorivuoksi.  Nykyään [1924] ei ole epäilemistäkään, että tämä käänne johtui Tshekan ja sen lähellä olevien kommunistisen puolueen jäsenten painostuksesta.

4. Tshekan neljäs vaihe;

Sillä tavoin alkoi Tshekan neljäs ajanjakso, joka on kestänyt tähän [kirjoitettu lokakuussa 1924] saaka.  Tietenkin nyt jälleen pantiin kuolemanrangaistus voimaan.  Se tapahtui virallisesti maaliskuun 5 p:nä 1924, heti Leninin kuoleman jälkeen, mutta ”epävirallisesti” jo marraskuussa 1923, jolloin pantiin jälleen toimeen joukkoampumisia.

Myöskin ryhdyttiin uudelleen joukkovangitsemisiin, kotitarkastuksiin, ajojahteihin j.n.e.  Näytti melkein siltä kuin Tsheka nyt olisi tahtonut ottaa korvauksen ”lempeydestään”, jota se oli osoittanut uuden talouspolitiikan aikana.  Erikoisia syitä tähän Tshekan uuteen raivoamiseen ei ollut.  Ainoastaan pelko, että sen ihanteellinen olo ja vaikutusvaltainen toiminta voisi loppua, aiheutti sen uuden toimeliaisuuden.  Mutta silloin sattui tapaus, joka automaattisesti antoi Tshekalle taas jalansijaa, minkä se osaksi oli menettänyt ”talousajan” aikana: kommunistisessa puolueessa syntyi joulukuussa 1923 neuvostopolitiikan suunnista keskusteltaessa kriisi, joka päättyi radikaalin siiven, terroristien ja tshekan kannattajien, täydelliseen voittoon.

Nyt Tsheka oli taasen pinnalla.

Sitten sattui toisia uskomattomia asioita: Trotski joutui epäsuosioon, niin, Tsheka ei edes epäröinyt ryhtyä tämän punaisen armeijan kansanomaisen päällikön luona kotitarkastukseen (!), viimein hänet väliaikaisesti karkoitettiin Kaukaasiaan, joukko mutia neuvostojohtajia sai pakollisen ”virkaloman”, ja lopuksi – Lenin kuoli!

Kaikki tapahtumia – varsinkin Leninin kuolema – jotka pikemminkin lisäsivät kuin vähensivät Tshekan vaikutusvaltaa.  Tähän tuli lisäksi, että Kreml julisti radikaalisten kommunistien voiton jälkeen tunnussanakseen: ”Kuristakaa ysityiskauppa!   Antakaa uuden kauppiassäädyn maksaa pakkoveroa!”

Mikään ei ollut Tshekalle sopivampaa kuin tämä vaatimus: Alkujaanhan oli tunnussana ”taisteluun yksityiskauppaa vastaan” (joka neuvostovallan ensimmäisinä vuosina oli kokonaan kielletty) sen toiminnan vaikuttavin perussyy.  Sitten kauppa vapautettiin, ja Tshekalta riistettiin siten sen tärkein työmaa.  Nyt palattiin takaisin ”alkuperäiseen olotilaan”: niitä kauppiaita, jotka vuosi takaperin olivat avanneet kauppansa, hankkineet tavaravarastoja ja ansainneet vähän rahaa, kuristettiin nyt kurkusta ja kiristettiin.  Tätä ryöstämistä nimitettiin Moskovassa ”punaiseksi veropolitiikaksi”.  Ken ei tahtonut maksaa, joutui ”kellariin”.

Tietenkin tuhannet ja taas tuhannet neuvostokansalaiset joutuivat tämän kohtalon alaisiksi.  Vankialt rakoilivat, ei tiedetty mitä tehdä näille kaikille ”punaisen veropolitiikan” uhreille.  Pulassaan Tsheka tuli ajatelleeksi tsaarinhallituksen vanhojen siperialaisten karkoituspaikkojen kansoittamista: joukottain lähetettiin nyt vankeja Narymin alueella ja muihin Siperian kaukaisiin seutuihin.  Innosta, jolla tämä toimenpide toteutettiin, saattoi pian huomata, ettei se ollut muuta kuin Venäjän porvariston jäännöksien järjestelmällistä sukupuuttoon hävittämistä. 

”Vielä loppuun teurastamatonta” porvaristo Tsheka rupesi nyt ”teurastamaan loppuun”.

Vuosi 1924, Venäjän ”siperialainen vuosi”, on paljastanut sen tosiasian, että neuvostohallituksen sivistynyttä ja varakasta kansankerrosta vastaan suunnattu hävitysraivo on noussut uusin voimin, jatkuu keskeytymättä ja nykyään Tshekan toimesta hartaammin kuin milloinkaan ennen.:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa.  Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista.  Helsinki 1925.

*

Miten tarkkanäköisesti Popoff erittelikään Venäjän punaisen poliittisen poliisin toiminnan elinkaaren alkuvuosien toimikentän ja toiminnan luonteen.  Tiesikö ja miten hyvin Gylling tämän valtiollisen elimen laadun ja suunnan?  Tähän voidaan yksioikoisesti vastata kahdella lauseella.  Hän tiesi.  Hän ei voinut olla tietämättä.  Hänhän oli Karjalan punaisen poliittisen poliisin valvoja ja vähtäri.  Se naulitseva, vangitseva kosketus suurlakon kiihkeiden öiden ajalta Helsingin kaupungissa marraskuussa 1905, minkä loihdepiiriin Gylling oli miliisijärjestelmän komissaarina tullut vihityksi, ei laskenut häntä vapaaksi, vaan piti magneettipiirissään kaikki vuodet Karjalassa ja sen jälkeenkin, kunnes koitti hetki jona hänen itsensä oli laskeuduttava kovimmasta kovimman ja pyhimmästä pyhimmän eli Lubjankan porraskongit alas aina viheliäisiin vankikoppeihin asti, sellin yksinäisyyteen, ja sieltä viimeisen komennuksen alaisena painamaan pää alas niskalaukausta varten.

xx

TSHEKAN NELJÄS VAIHE

Jo niinkin varhain kuin vuodelta 1924 on meillä käytettävissämme omakohtaisiin kokemuksiin perustuva konkreettinen ja havainnollinen ”matkakuvaus” viattoman yksilön matkasta järjestelmään.  Matkasta kylmään.  Matkasta tuhoavan systeemin ytimeen, tai ytimestä pois, karkoitukseen, pois, tuhoon: sillä tuho, yksilön – ja ihmisen arvon – tuho, on sen ensisijainen ja varsin näkyvä tarkoitus:

Aivan syyttömiä ihmisiä vangitaan joukottain ja tuomitaan kiristettyjen ”tunnustusten” perusteella karkoitetaviksi Uraliin.

Sadoittain heitä kuormataan kuin rupista karjaa niinsanottuihin ”Stolypinin vaunuihin” (jotka vuonna 1907 rakennettiin Stolypinin käskystä silloisia ”maankavaltajia” varten).  ”Stolypinin vaunujen” likaisuus on kuvaamaton.  Ruumiilliset tarpeet on suoritettava vaunuun.

Tiellä junat joka hetki suistuvat kiskoilta, akselit katkeavat ja muita samantapaisia onnettomuuksia tapahtuu, minkä vuoksi matka Jekaterinburgiin, Uralin pääkaupunkiin, aina kestää useita viikkoja.  Elintarpeita eivät vangit yleensä saa lainkaan.  Jokaisen on huolehdittava itsestään.  Jolla ei ole rahaa, joutuu kärsimystoveriensa armeliaisuuden varaan.  Jekaterinburgissa osoittautuu ”karkoitus Uraliin” valheeksi.

Jekaterinburgin tshekan päällikkö, Peshkoff, ei salli kenenkään vangitun ”vastavallankumouksellisen” asettua Uraliin.

Pitkähkön oleskelun jälkeen erikoisen eläimellisestä vankien kohtelusta tunnetussa Jekaterinburgin vankilassa (missä jo tsaarin aikana lukemattomia ihmishenkiä hävisi) lähetetään onnettomat Tura-jokea pitkin Tobolskiin.  Talvella, kun Tura on jäässä, ajavat ratsastavat tshekalaiset jalkaisin kulkevia vankeja yli Siperian lumiaavikoitten.  Tällä tiellä, joka on viitoitettu tsaarinajan uhrien hautaristeillä, sortuu noin kolmas osa vangeista ja menehtyy surkeasti jään ja lumen keskelle, toinen kolmasosa kuolee Tobolskissa matkan rasituksiin ja vain yksi kolmasosa jää eloon  -  omaksi onnettomuudekseen, sillä jonkun ajan kuluttua hekin menehtyvät Siperian helvetin kidutuksiin, ruttoon ja puutteeseen.

Tobolskista karkoitetut lähetetään Odorskin alueelle, joka on noin tuhatkolmesataa kilometriä Tobolskista.

Lumiaavikko.  Odorskin kylässä on kolmekymmentä taloa ja satakunta samojeedijurttaa.  On mahdotonta saada mitään työ- tai ansiomahdollisuutta.  Elossa saattavat säilyä vain ne, jotka ovat  voineet tuoda mukanaan lämpimiä vaatteita ja rahaa.  Vielä pahemmin kuin Odorskissa ovat olot useita satoja kilometrejä toisistaan sijaitsevissa Beresovossa ja Aleksandrovossa ja varsinkin Geen kylässä, jok aon melkein Jäämeren rannalla.

Sinne lähetetään ne, joiden nopea loppu on erikoisen tärkeä ”maailman inhimillisimmällä hallitukselle”.  Siellää on täydelleen ja iankaikkisesti erossa muusta maailmasta.

Eikä siinä kyllin  -  tsheka ei kammoa erottaa perheenjäseniä toisistaan ja lähettää heitä kaukana toisistaan sijaitseviin karkoituspaikkoihin…

Koko alueella, kaksi kertaa Saksaa suuremmalla, on vain yksi sairaala ja yksi lääkäri.  Tämän ”sairaalan” olot pilkkaavat kaikkia kuvailemisyrityksiä.  Kaikkea puuttuu: vankeja rokotetaan hiusneulalla; vanun sijasta käytetään hirvenkarvoja; desinfioimiseen kelpaa kotona keitetty sikuna, ”samagonka”; hampaitten vetäminen tapahtuu naulahohtimilla; leikkaukset tehdään keittiöpuukolla j.n.e.  Vaikeimmat sairaudet raivoavat siellä alituisesti.  Melkein yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista vangeista sairastaa malariaa, trakoomeja, tuberkelia, isoarokkoa, nälkäkuumetta, keripukkia ja kaikenlaisia muita tauteja, joita esiintyy vain täällä ikuisen talven, ikuisen nälän ja ikuisten tuskien valtakunnassa, niin kuin erästä salaperäistä silmätautia, josta toinen puoli sairastuneista kuolee tai tulee sokeaksi.

Sitä paitsi paikalliset tshekavirkailijat pahoinpitelevät, pieksevät ja pilkkaavat näitä onnettomia, tautien runtelemia, puolikuolleita vankeja.  Heidän rukouksiinsa päästä toisiin, suotuisempiin seutuihin vastaa Tobolskin tshekan päällikkö Kusnetsoff kieltävästi ja perustellee kieltoaan: ”Juuri näiden Federatiivisen Neuvostotasavallan reuna-alueiden sivistäminen on erikoisen suotavaa”.:

Ivan Savin, kirjailija, 1924 omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kuvauksessaan.

xx

TULOS. TÄMÄ. VÄLIVAIHE.

”Punaisessa terrorissa”, joka eli loistoaikaansa vuodesta 1918 vuoteen 1922 [tämä on kirjoitettu 1925, VH], tapahtui tietenkin vaihteluita riippuen poliittisista päiväntapahtumista, kansalaissodan eri asteista: terrorin aallot nousivat ja laskivat.  Niinpä esimerkiski kuolemanrangaistus poistettiin helmikuussa 1919, toukokuun 24 p:nä 1919 se jälleen pantiin toimeen, tammikuun 15 p:nä poistettiin jälleen, j.n.e.  Jätän mainitsematta nämä ”veripunaiset” ja ”ruusunpunaiset” vivahdukset  -  jo senkin vuoksi, että tsheka kuolemanrangaistuksen poistamisen ja palauttamisen väliaikoinakin on tarpeen mukaan huolettomasti teloittanut, käytäntö, jonka Kungurin tshekan päällikkö, toveri Golgin, on ytimekkäästi esittänyt tammikuun 22 p:nä 1919 Uralin alueen kommunistisessa komiteassa: ”Ketään ampuaksemme emme tarvitse todistuksia, emmekä kuulusteluja, emmekä epäluuloja.  Kun pidämme jonkun ampumista tarkoituksenmukaisena, niin ammumme hänet!  Siinä kaikki!”  Julkistakoon tässä myös seuraava selityksiä kaipaamaton ”Ve-Tshe-Kan” [Venäjän valtiollinen turvallisuuspoliisi] kiertokirje, jonka se huhtikuun 15 p:nä 1920 lähetti maaseudun tshekahallituksille: ”Viitaten kuolemanrangaistuksen poistamiseen määrää tshekan esimiehistö teidät viemään viipymättä kaikki kuolemaantuomitut henkilöt niille alueille, joilla sotatila vallitsee, koska kuolemanrangaistusta koskeva kiertokirje ei koske näitä alueita”.

xx

Miten pian kaikki tapahtui?

Helsingissä toukokuulla 1925 päivätyssä yhteenvedossa J. Sammalkorpi kertoo:

Puna-armeija rekryteerasi ahkerasti asekelpoisten punapakolaisten keskuudessa sekä riveihinsä että upseerikursseilleen, viimemainituille jopa siinä määrin, että lentäjä Verner Lehtimäki kesällä v. 1919 valitteli eräässä yksityisessä keskustelussa Mannerille, että ”nykyisin tehdään pakolla upseereja yösokeista ja puolikuuroistakin”.  Kaikkia ei kuitenkaan saatu kursseille mahtumaan, ja jälelle jääneet otti siipiensä suojaan tsheka.  (Myöhemmin on kuitenkin meikäläisistä harva se tshekalainen käynyt punaupseerikurssin ja toiselta puolen on melkein jokainen punaupseeri ollut tavalla tai toisella tshekan kanssa yhteydessä, niin että vain poikkeustapauksissa voidaan suomalaisen tshekalaisen ja punaupseerin välille vetää selvä rajaviiva).  Samalla ryhtyi tsheka yhdessä Kommunistisen Internationalen salaisen operativiosaston (Sekretno-operativnaja tshastj kominterna) ja vallankumouksellisen sotaneuvoston vakoiluhallinnon (Rasvjedupra revvojensovieta) kanssa mitä tehokkaimmin tukemaan Suomen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean alkamaa vakoilu- ja kiihoitustoimintaa Suomessa.

Suomalaiset tshekalaiset Pohjoisessa Kommuunissa.

Suomalaisten tshekalaisten loistoaika n.k. Pohjoisessa Kommuunissa (Pohjois-Venäjä, Pietari pääkaupunkina) oli vuosina 1919-1920, jolloin melkein yksinomaan suomalaisten käsissä oli ”vastavakoilu” Pietarissa ja Inkerinmaalla sekä Itä-Karjalassa.  Jukka Rahja –vainajan luoma ja johtama Suomalainen Sotilasjärjestö oli nimellisesti S.K.P:n Keskuskomitean alainen, mutta tosiasiallisesti tshekan yksi – vieläpä hyvin tärkeä – osasto.  Näiden rivien kirjoittaja vangittiin kesällä 1919 Pietarissa.  Vangitsemismääräyksessä oli Jukka Rahjan allekirjoitus, mutta pidätyksen toimitti erään lättiläisen matruusin johtama komennuskunta Gorohowaja 2:sta.  Kuten näkyy, ulottui Rahjan määräämisvalta tshekan päämajaa myöten.  Sotilasjärjestö hoiti samalla kaiken Suomeen kohdistuvan, tshekan ulkomaiselle osastolle kuuluvan toiminnan muodot: määräsi komennukset salaisille asiamiehille, järjesti näille Venäjän ja Suomen puolen etapit ja hoiti kaikki yhteydet ”maanalaisiin” Suomessa.

Pahimmin sai  näinä vuosina poloinen Inkerinmaa tuta suomalaisten tshekalaisten hirmuvaltaa.  ”Oikealla sektorilla”, s.o. Laatokan puoleisella osalla Karjalan Kannasta, hallitsi viipurilainen Allan Höglund diktaattorivaltuuksin.  Kun suurin osa Pohjois-Inkerin asekelpoisista miehistä oli paennut Suomeen, oli hänen tyydyttävä sitä innokkaammin vangitsemaan ja kuulustelemaan yli-ikäisiä ukkoja, naisia ja lapsia.  Kuulustelusta palasi moni nuori inkeriläisneitonen turvonnein poskin ja ruumis sinelmillä, ellei esimerkiksi ollut kyennyt tyydyttävästi tekemään selkoa, mihin oli joutunut talon vastavallankumouksellinen hevonen, jonka joku tshekan salainen asiamies oli ilmoittanut jonain pimeänä yönä lähteneen Suomeen.  (Kirjoittajan tiedossa tällaisesta kuulustelusta on konkreettinen tapaus ”vastavallankumouksellisine hevosineen”, mutta koska asianomaisen inkeriläistyttären on onnistunut pysyä hengissä näin kauan, lienee varovaisinta olla tässäkään yhteydessä nimiä mainitsematta). 

Valkeasaaren suunnalla vallitsi kuuluisa Kokko esikuntineen.  Entisenä painijana ei hänkään kammonnut fyysillisiä otteita taistellessaan vastavallankumousta vastaan nälän ja köyhyyden näännyttämissä ”porvarillisissa” inkeriläiskylissä.  Ennen katkerasti vihaamiltaan kasakoilta oli Kokko omaksunut nagaikan tapaisen piiskan, jonka kansa vangit ylen usein saivat tehdä tuttavuutta. 

Totuus vaatii kuitenkin lisäämään, että Kokko yhtä usein kuritti omia alaisiaan.  Tappelut Kokon ja ”esikunnan” välillä, jolloin aseina käytettiin tuoleja ja muita kansalle kuuluvaa yhteistä irtainta omaisuutta, kuuluivat päiväjärjestykseen.

Pitkin rajamaantietä kulki Laatokan ja Suomenlahden väliä suomalaisia lentäviä tshekan osastoja.  Tällaisen osaston ilmestyminen kylään tiesi uusia vangitsemisia, pakko-ottoja, hevosten takavarikoimisia j.n.e.  Talonpojat sulkeutuivat taloihinsa ja varoivat näyttäytymästä maanteillä, vaikka tärkeämmätkin asiat olisivat sitä vaatineet, sillä jokainen vastaantulija pysäytettiin ja tutkittiin, eikä tarvittu paljon epäilyksen häivettä, että tämä liikkui luvattomilla asioilla – ja mikä ei olisi ollut luvatonta Neuvosto-Venäjällä vuosina 1919-1920! – kun hän jo sai lähteä lentävän osaston mukana palatakseen kotiin vasta kuukausien, kenties vuosienkin kuluttua, jos palasi enää milloinkaan.

Kaikesta vangitsemisraivosta ja kuulustelujen yhteydessä harjoitetuista raakuuksista huolimatta on myönnettävä, että suomalaisten thekalaisten valta-aikana Inkerissä vain verraten harvoja heidän pidättämiään inkeriläisiä ammuttiin.  Tavallisesti seurasi vangitulle muutaman kuukauden tutkintovankeus, jonka päätyttyä syytetty päästettiin kotikyläänsä tshekan julkisten tai näitä vielä lukuisampien salaisten agenttien silmälläpidon alaiseksi.  Muutamien kuukausien, väliin vain jonkin päivän, kuluttua seurasi uusi pidätys, sama tutkintovankeus, vapauttaminen j.n.e.  Pohjois-Inkeristä saattoi jo v. 1920 keskivaiheilla tavata perheitä, joiden jäsenistä joku oli parin vuoden aikana istunut toistakymmentä kertaa tshekan tutkittavana.  ”Vaarallisemmat” perheenjäsenet oli suljettu keskitysleireihin, mikä kymmeneksi vuodeksi, mikä epämääräiseksi ajaksi.

Nimellisesti oli näinä vuosina yli tsheka-institutio Kannaksella 55. divisionan erikoisosasto (Osobyj otdiel) Schuwalovossa.  Sen päällikkö ja useimmat kuulustelijoista olivat venäläisiä.  Mutta sielläkin oli suurin osa palveluskunnasta ja alemmista agenteista suomalaisia.  Jonakin kauniina kesäpäivänä voi erikoisosaston portailla tavata päivää paistattamasta kymmenkunta suomalaista esikaupunkityyppiä leveine housunlahkeineen, toisia taas – suojeluskuntapuvuissa, siis joko Suomesta saapuneina tai sinne lähteviä agentteja, tyyppejä, joissa paria kolmea vuotta aikaisemmin poliisin, saati santarmin, mainitseminen olisi aiheuttanut ärrältä soivan vihanpurkauksen, mutta jotka nyt nähtävällä mielihyvällä tekivät santarmi- ja provokatiopalveluksia maailman suurimmalle ohranalaitokselle.  Täytyy ihmetellä sitä nopeutta ja helppoutta, millä suomalaiset vallankumoukselliset olivat eläytyneet uuden isäntänsä, tshekan, systeemeihin, joista Popoffin ”Tsheka” kaikessa suuressa totuudenmukaisuudessaan antaa niin järkyttävän kuvan.

Ymmärrettävistä syistä ei suomalaisen sotilasjärjestön hallitseva asema tshekan eri toiminta-aloilla suurestikaan miellyttänyt venäläisiä tshekalaisia, joille valtakysymys on aina ollut varsin arka niin hyvin pienissä kuin suurissakin Venäjän sisäpoliittisissa kysymyksissä.  Hankauksia sattui tuon tuostakin, varsinkin äskenmainitun Kokon sektorilla.  Tähän tuli lisäksi oppositio muutamien suomalaisten kapinajohtajien ja heidän ympärilleen ryhmittyneiden pakolaissuuntien taholta.  vuosina 1918-20 oli Jukka Rahja sotilasjärjestöineen tosiasiallisesti keskittänyt käsiinsä kaiken vallan Venäjällä asuvien suomalaisten hengen ja omaisuuden yli.  Ja hän käytteli tätä valtaansa vähääkään häikäilemättä.  Sorahtelevin ärrin lausutut kiroukset sinkoilivat tarpeen tullen vasten sellaisenkin kapinajohtajan naamaa, joka entisten, ehkä jo vuosikymmenien aikana Suomessa saavutettujen, ansioiden nojalla saattoi havitella itselleen muutakin kuin sotilasjärjestön – s.o. Rahjan tai tämän apulaisen Eero Kalskeen – käskyläisen osaa.  Keskuskomitea, joka nimellisesti oli korkein instanssi Suomea ja suomalaisia koskevissa kysymyksissä, oli täysin Rahjan johdettavissa. 

Oppositio ryhmittyi vähitellen Voitto Elorannan ympärille.  Ristiriidat punapakolaisten omassa leirissä kehittyivät edelleen, kunnes ne lopulta kulminoituivat tunnetuissa murhissa ”Kuusisen klubilla” 31.8.1920, jolloin Jukka Rahja ja puolisenkymmentä tämän kannattajaa sai surmansa.  Eloranta ammuttiin myöhemmin Moskovassa, mutta emme erehtyne väittäessämme, että moni huomattava suomalainen kommunisti, joka julkisesti esiintyi häntä syyttäen ja tuomiten, oli syvimmässä sydämessään hänelle kiitollinen ja huoahti helpotuksesta tunnettuaan sotilasjärjestön otteen omasta niskastaan hellinneen.

Rahjan mukana kuoli myöskin suomalaisen tshekan suuruus Pietarissa ja Inkerinmaalla.  Sotilasjärjestö jatkoi tosin toimintaansa Jukka Rahja –vainajan vanhemman veljen Eino Rahjan ja Eero Kalskeen johdolla, mutta se mahtiasema, mikä järjestöllä oli ollut nuoremman veljen eläessä, menetettiin vähitellen.  Vuonna 1921 otti Pohjois-Inkerissä vallan käsiinsä etevä lättiläinen tshekalainen Paegle, joka tosin säilytti Suomen vastaisella rajalla sijaitsevien useiden rajavartio- ja tiedustelu”punktien” päällikköinä ja toimihenkilöinä sekä erinäisten ”kommuunain” (”Kommuuna” rajaseudulla – kommunistien periaatteiden mukaan hoidettu, yhdestä tai useammasta takavarikoidusta tilasta muodostettu talous, jonka virallisena tehtävänä on maanviljelyksen edistäminen, epävirallisena vakoiluyhteyksien ylläpito ja salakuljetus) johtajina suomalaisiakin tshekalaisia, mutta ei suonut näille määräämisvaltaa ja otti ohjeensa suoraan venäläiseltä tshekalta tai vallankumouksellisen sotaneuvoston tiedusteluosastolta.  Suomalaisen sotilasjärjestön tehtäviksi jäivät vain vakoilu- ja kiihoitusagenttien komennukset Suomeen sekä muutamat vastavakoilutoiminnat puhtaasti suomalaissyntyisen väestön keskuudessa Venäjällä.  Lopulta sotilasjärjestö kokonaan lakkautettiin ja sen tehtävät jaettiin S.K.P:n keskuskomitean ja kominternin ”suomenmaalaisen jaoston” kesken.

Suomalaisten osuus tshekan toimintaan ei kuitenkaan lakannut yhdessä suomalaisen sotilasjärjestön kanssa.

Suomalaiset tshekalaiset Itä-Karjalassa

Kun Tarton rauhansopimuksen jälkeen [p.o. juuri neuvottelujen alla, tarkoituksella, VH] perustettiin Karjalan Kommuuni – ”Gyllingin valtakunta”, alkoi sinne virrata suomalaisia punapakolaisia Venäjän maan kaikilta ääriltä.  Huolimatta aikaisemmasta veljeilystä venäläisten kanssa ei entinen punakaartilainen sittenkään oikein tahtonut sopeutua venäläiseen ympäristöön.  Karjalan Kommuuni oli jo olevinaan puolittain omaa, puolittain suomalaista, vaikka sen ”itsenäisyys” suurimmalta osalta supistuikin nimeen.

Semminkin Itä-Karjalan viimeisen kansannousun jälkeen tarjoutui sinne asettuneille suomalaisille nuorille miehille laaja ja kiitollinen työala paikallisessa tshekassa, joka sekä henkilölukunsa että työnsä laajuuden puolesta suunnattomasti paisui.  Petroskoin tsheka on vuodesta 1922 lähtien keskittänyt itseensä huomattavan osan Suomessa harjoitetusta kiihoitus- ja vakoilutoiminnasta, samalla kuin se yleisten tsheka-metodien mukaan harrastaa paikallisen karjalaisen kansan kasvattamista kuuliaisuuteen työläis- ja talonpoikaishallintoa kohtaan.

Seuraavasta luettelosta saa suomalainen lukija vähäisen aavistuksen Petroskoin tshekan työalojen suunnattomasta laajuudesta ja sen sisäisestä järjestelystä.  Jättäen vähäpätöiset mainitsematta luettelemme tässä seuraavat alaosastot:

1.) Yleinen osasto, jonka kautta kulkevat kaikki asiapaperit: posti, käännöstyöt, päiväkäskyt, määräykset, selostukset, tutkintopöytäkirjat y.m.

2.) Komendantuuri, joka toimittaa vangitsemiset, hoitaa pidätettyjen passitukset ja pitää huolta vahtipalveluksesta.

3.) Tutkinto-osasto, joka toimittaa pidätettyjen alustavat kuulustelut.

4.) Informatio-osasto, joka hankkii tiedot kaikista virastoissa, työlaitoksissa, y.m. palvelevista henkilöistä, heidän toiminnastaan, luotettavuudestaan, poliittisista suhteistaan j.n.e.  Tältä osastolta saa tehtävänsä yleisen osaston välityksellä.

5.) Agenttuuriosasto, jonka toimena on määrättyjen henkilöiden valvonta, uusien salaisten tiedottajien värvääminen j.n.e.

6.) Sensuuriosaston tehtävät ovat itsestään selvät, valtuudet postisensuurin y.m. suhteen rajattomat.

7.) Erikoisosasto (Osobyj otdiel) taistelee sotilasrikoksia vastaan käyttäen samoja urkkijametodeja, joita agentuuriosasto käyttää siviilivästön keskuudessa.

8.) Taloudellisen osaston tehtävänä on taistella yksinomaan taloudellisella alalla tapahtuvia ”rikoksia” vastaan.  Osastolla on salaiset agenttinsa jokaisen suuremman, ja pienemmänkin, liikeyrityksen henkilökunnassa.

9.)  1:nen spesiaaliosasto pitää huolen tshekan sisäisestä elämästä, suorittaa tutkimuksia omien toimitsijain puolelta tapahtuneissa rikkomuksissa, jota varten urkkijat värvätään oman henkilökunnan keskuudesta y.m. (”Tshekan tsheka”).

10.)  2:nen spesiaaliosasto on puhtaasti uskonnollisia virtauksia vastaan taisteleva elin.

11.)  3:s spesiaaliosasto kontrolloi puoluetoimitsijain työtä, josta se aina määräaikojen kuluttua laatii raportit.

12.) Sissiliikkeitä (banditismia) vastaan taisteleva erikoisosasto tutkii Suomesta palanneet karjalaiset pakolaiset, urkkii näiltä tietoja Suomen oloista, tänne vielä jääneistä pakolaisista j.n.e.  Epäjärjestyksien sattuessa on osastolla mitä laajimmat valtuudet ryhtyä niitä tukahduttamaan, sen käytettävänä on sotilasosastoja G.P.U:n joukoista ja on sillä oikeus langettaa kenttätuomioita.

13.) Vastavakoiluosasto on tshekan salaisimpia ja sijaitsee se erillään tshekan muista osastoista jossain n.k. konspiratiivisessa huoneustossa, sekä lopuksi

14.) Ulkomaan osasto, joka Petroskoin tshekassa merkitsee jokseenkin samaa kuin Suomen osasto, vaikka sen tehtävänä onkin hoitaa vakoiluyhteyksiä myöskin Ruotsiin ja Norjaan.

Molemmat viimemainitut osastot – sekä Vastavakoiluosasto (Kontr-rasvjedovateljnoje otdielenie – ”K.R.O.”) että Ulkomaan osasto (Inostrannoje otdielenie – ”I.N.O.”) – ovat meidän kannaltamme tshekan tärkeimmät. Niiden palveluksessa on suunnaton määrä henkilökuntaa, agentteja ja tiedottajia Venäjällä, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

Vuodesta 1921 puoliväliin vuotta 1922 toimi Suomen osaston päällikkönä Venäjällä syntynyt suomalainen punapäällikkö Aleksander Kopponen.  Hänen erottuaan tuli samaan toimeen kannakselainen Edvard Henttonen (Valtonen), jonka hallituskausi kuitenkin päättyi tshekan pikkupäälliköille ominaiseen katastrofiin: Henttonen lähetettiin Solowetskin luostari-vankilaan miettimään maailman kunnian katoavaisuutta.  Henttonen oli hoitanut osastonsa tilejä omien kirjanpitosysteemiensä mukaan ja harjoittanut salakuljetusta liian tuottoisesti herättäen siten kilpailijoissaan kateutta.  Henttosen jälkeen tuli Suomen osaston päälliköksi helsinkiläinen Emil Söderlund, jolla edellisten rinnalla oli se etu, että hän, paitsi suomea ja venäjää, osaa myöskin ruotsia.:

Helsingissä toukokuulla 1925, J. Sammalkorpi: Tsheka ja Suomi, artikkeli, julkaistu teoksessa: Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa.  Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista.  Otava, 1925.

*

Kokonaiskuvaa tshekan toiminnasta Karjalassa täydentäköön tähän liitettävät laatimani tiivistelmät lopussa mainittujen, Suomen osaston päällikköinä toimineiden miesten elämäkerroista:

Kopponen, Aleksander, syntynyt Venäjällä, maalari Joensuussa, punakaartilainen, Kouvolan seudulla esikuntatehtävissä, murhasi ihmisiä, Pietarissa 164. rykmentin sotaoikeuden puheenjohtaja 1919, punakomentajakurssilla mutta joutui eroamaan riitauduttuaan Rahjojen kanssa, palveli 6. rykmentissä, Karjalan tshekan sotilasasiain valtuutettu syksystä 1920, Vienan Kemissä poliittisen osaston päällikkö 1921, Petroskoin tshekan Suomen osaston johtaja vuodesta 1921 kesään 1922, osallistui läskikapinaan, Uhtuan kihlakunnan miliisipäällikkö 1924, samalla Karjalan ASNT:n metsäkomitean valvoja Jyskyjärvellä, erotettiin Uhtuan miliisipäällikön virasta juopottelun takia toukokuussa 1924.  Teloitettiin brittien vakoojana 1920-luvulla.: Popoff mt. ja Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922.

Henttonen, Edvard (oik. Valtonen), Karjalan kannakselta, punakomentaja, käytti nimeä Henttonen vaikka oikeasti Valtonen, Kokon lähettinä Valkeasaarella 1921, maanalaistehtävissä Suomessa 1922, Karjalan tshekan salaisen osaston päällikön apulainen, Kiimasjärvellä metsäsissikapinaa kukistamassa rykmentinkomentajana, kesästä 1922 alkaen Karjalan tshekan Suomen osaston päällikkö, 1923 kuljetti propagandaa Suomeen, syksyyn 1923 saakka myös Petroskoin suomalaisen komsomolin puheenjohtaja.  Vangittiin väärinkäytöksistä ja toimitettiin Solovetskin vankisaarille.  Kohtalo tietymättömissä, mutta pääteltävissä.: Popoff mt. ja Mirko Harjula. – Lahti-Argutinalla on samanniminen mies: Henttonen Edvard Juhonpoika, s. 4.2.1896 Heinjoki Koprala, paennut 1918 Venäjälle, asui Karjalan Louhen piirin Enkärvellä, metsätyökeskuksen kirjanpitäjä, VKP(b):n jäsen, vangittu 16.7.1938, tuomittu 21.9.1938 vakoilusta syytettynä, ammuttu 23.9.1938 Petroskoissa.  Rehabilitoitu 12.7.1989.

Märssylä, Jalo, s. Kuokkala, johti SKP:n sotilasjärjeston käsikranaattien välitystä Suomeen talvella 1918-1919, ainakin keväällä 1919 oli Pargalan Tshekassa tulkkina.  Kävi Tshekan vakoilijakoulun Moskovassa, syksyllä 192o johti SKP:n sotilasjärjestöä lyhyen aikaa Jukka RAhjan kuoltua Kuusisen klubin puolueteloituksessa 30.8.1920, marraskuusta 1920 lähtien oli SKP:n sotialsjärjestön vaikoilijakodin apulaisjohtaja, 1921 Suvalovon Tshekan johtaja.  Märssylällä oli veli, joka toimi Moskovan Tshekan vankilan Lubjankan kuulustelijana vuonan 1921.. Harjula. –

Salomaalla on mies nimeltä: Märsylä Juho, punaupseeri, toiminut Pietarin Tshekassa osastopäällikkönä; vuonna 1922 SKP:n keskuskomitean sotilasjärjestön jäsen, muiden ollessa pj Eino Rahja, vpj Martti Kalske, Toivo Antikainen, Kaarlo Pietarinen ja Nikodemus Teemu Törmälä.

Pietarinen, Kaarlo Johannes Kaarlonpoika, s. 26.1.1897 Kontiolahti, lyseolainen, lähti Venäjälle 1917 ja osallistui sisällissotaan Viipurin punakaartissa.  Kuului matruusi Popovin osastoon Moskovassa ja ehti olla vartiopalveluksessa Kremlissä kansankomissaarien neuvoston talolla, myöhemmin taisteli Volgan rintamalla Samarassa ja Sistranissa syksyllä 1918.  Siirtyi Pietarin punaupseerikoulun komentajakursseille joulukuussa 1918, valmistui kk-linjalta huhtikuussa 1919 ja jäi kursseille opettamaan.  Osallistui kurssijoukkojen mukana taisteluihin Aunuksessa ja Pietarin luona 1919, toisten tietojen mukaan haavoittui Rahjan rykmentissä ja sai Rahjan veljeksiltä kellon palkinnoksi.  Palveli myös 480. rykmentissa Vienajoen rintamalla talvella 1919-1920.  Meni sotakoulun jatkokursseille 1920, osallistui ”revolverioppositioon” ja oli vangittuna syyskuussa 1920.  Haavoittui vaikeasti Kronstadtin kapinan kukistuksessa maaliskuussa 1921. –

SKP:n keskuskomitean sotilasjaosto, toisinsanoen sotilasjärjestö jatkoi toimintaansa kansalaisodan jälkeenkin, tosin supistetussa muodossa.  Vuonna 1922 sotilasjärjestön puheenjohtajana jatkoi Eino Rahja, varapuheenjohtajana oli punaupseeri Martti Kalske (s. 1892 Kuusankoski, Salomaan mukaan teloitettu 1937, Lahti-Argutinan mukaan vangittu 12.6.1938 ja vapautettu 23.3.1939, niinpä hän Harjulan mukaan elikin vuoden 1968 lokakuuhun saakka Leningradin alueella Neuvostoliitossa), sekä jäseninä Pietarin Tshekan osastopäällikkö punaupseeri Juho Märsylä, kv-sotakoulun komissaari Kustaa Rovio sekä sotakoulun opetusupseerit Toivo Antikainen, Nikodemus Teemu Törmälä ja Kaarlo Pietarinen. –

Valmistui 1922 tai 1923, sitten Kansainvälisen sotakoulun poliittisena ohjaajana ja ainakin 1925 koulun opetusosaston apulaispäällikkönä, opettajana ja sotakoululaisten edustajana Pietarin kaupunginneuvostossa vuoteen 1925.  Uudelleen sotakoulun yhteiskuntaopin opettaja ja puoluekollektiivin puheenjohtaja 1925-1926.  Kävi Moskovan sotilaspoliittisen akatemian 1927-1930.  Palveli Krasnoje Selossa KTR 104:n komissarina 1930-1931 ja sen jälkeen korkeassa virassa valtion turvallisuusjoukoissa eli GRU:ssa (entinen Tsheka) Leningradissa divisoonan komissaaria vastaavassa sotilasarvossa, kunnes ura katkesi vangitsemiseen 40-vuotiaana 4. syyskuuta 1937, jonka jälkeen tästä ”sivistyneestä”, ”kielitaitoisesta” sekä ”erittäin luotetusta” ja ”toimintakykyisestä puoluemiehestä” ei Salomaan mukaan ole kuultu mitään. –

Mirko Harjula kertoo Pietarisen vaiheet jälkeen 1931:n näin:

Sitten siirrettiin siviiliin ja valittiin Inkerin Kuivaisten piirin toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi.  Kirjoitti lehtiin.  1933 oli Suomessa SKP:n armeijajärjestäjänä.  Huhtikuussa 1936 nimitettiin Pavlovskin palatsialueen johtajaksi, erotettiin saman vuoden lopulla ja oli työmiehenä tehtaalla.  Kävi Suomessa SKP:n asioilla armeijajärjestäjänä vielä syyskussa 1937.: - Tämä kokonaisuus perustuu; Markku Salomaa: Punaupseerit & Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa. -

Söderlund, Johan Emil Viktorinpoika, s. 2.7.1884 Pietari työläisen poika, Hankoniemessä kauppa-apulaisena 1899-1900, sorvarioppilas Nobelin tehtailla Pietarissa, liittyi RSDRP:hen [Venäjän sosialistivallankumoukselliset] 1902, pidätettiin joulukuussa 1903 ja karkotettiin maaliskuussa 1904 Helsinkiin, jossa Kone- ja Siltarakennus Oy:llä sorvarina, pidätettiin mellakassa 1905, kuului Helsingin punakaartiin ja avusti Viaporin kapinan pakolaisia.  Hietaniemen telakalla töissä, kuului telakan lakkokomiteaan ja sai potkut 1908, Johan Stenbergin konepajalla ja vuodesta 1909 alkaen Venäjän valtion Portu-telakalla Viaporissa.  Erotettiin määräajaksi vappumellakoista 1912, varusti Helsingin punakaartia asein 1917-1918, Helsingin työväentalon komissaari kapinan aikana, kansanvaltuuskunnan sota-asiainosastolla ase- ja ampumatarvikejaoksen apulaispäällikkö ja asetusjaoston päällikkö, varusti punakaarteja, vetäytyi punakaartien kanssa Viipuriin, jospa pakeni Venäjälle huhtikuun lopussa 1918.  Toimi Pähkinälinnassa laivakomissaarina, ohjasi neljä alusta Volgalle jossa myi ne ja meni Vjatkan kuvernementtiin suomalaisen kommuunin perustamistehtäviin, palveli syksyllä 1918 Skp:n keskuskomiteassa, kävi syksyllä 1919 Omskissa, taisteli Vaskelassa pohjoisinkeriläisiä vastaan marraskuussa 1919 ja oli Omskissa värväämässä suomalaisia Karjalaan alkuvuoden 1920.  Palveli 6. rykmentin 4. komppanian ryhmänjohtajana ja Murmanskin tshekan päällikkönä, Vasténin lähetti sekä vakoilija Suomessa.  Vuonna 1921 kuului Skp:n Knäsön toimistoon.  Osallistui metsäsissikapinan kukistukseen ryhmänjohtajana Porajärvellä, Porajären vallankumouskomitean puheenjohtaja.  Kesällä 1922 järjesti Petroskoissa suomalaista puoluekollektiivia, Punainen Karjala –lehden toimistopäällikkö.  Johti Karjalan tshekan Suomen osastoa syksystä 1923 alkaen [Popoffin lausunnosta päätellen ainakin vielä talvella 1925].  Myöhemmin palveli Kontupohjan paperitehtaalla mekaanisen verstaan johtajana, Karjalan sähkötrustilla johtajan apulaisena, Karjalan työasiain kansankomissariaatin tarkastajana ja Karjalan alueen ammattiliittojen neuvoston keksijäyhdistyksen alueneuvoston ohjaajana.  Sen jälkeen jäljet peittyvät ”tietymättömiin”.: Popoff mt. ja Mirko Harjula.

Paitsi Itä-Karjalaa, jossa suomalainen aines tshekassa yhäti on vahvasti edustettuna, ei sitten suomalaisen sotilasjärjestön loistoaikojen suomalaisilla ole enää suurta merkitystä tshekan toiminnassa Venäjällä.  Johtaviin virkoihin ei heitä ole myöskään katsottu mahdollisiksi, kuten esim. lättiläisiä, joita on aina ollut tshekan kollegiossa.  Vain joissakin kuulustelijain, tulkkien y.m. toisarvoisissa toimissa heitä saattaa Pietarissa tavata.  Mutta tuntuu siltä kuin he häpeäisivät virkaansa, sillä usea yrittää kätkeytyä valenimen turviin.  Niinpä monivuotinen suomalaisten pidätettyjen pääkuulustelija Spalernajalla on muuttanut hyvän kivennapalaisen nimensä Fokiniksi, joku Tietäväinen on tehnyt itsestään Orlowin j.n.e., kirjoitti J. Sammalkorpi Helsingissä toukokuula 1925.

Eri portailta löytyy lisää suomalaisia.  Kattavan katsauksen laatiminen ei ole toistaiseksi ollut mahdollista:

Tiippana Aleksandr Eliaksenpoika, s. 1892 Suomi Viipuri, siirtyi laillisesti Venäjälle 1925, asui Karjalassa Kalevalan piirin Lahnajärven metsäkombinaatissa, kirvesmies, vangittu 15.12.1937, ruomirru 24.1.1938 vakoilusta syytettynä ja ammuttu 10.2.1938 Karhumäen Sandarmohissa, rehbilitoitu 7.5.1989; alkujaan Pekka Moilanen; Tiippanasta tarkemmat tiedot:

Tiippana Aleksander Eliaksenpoika, s. 1892 Viipuri, mennyt Neuvostoliittoon laillisesti siirtolaisena 1925, Kalevalan piiri Lahnajärvi metsätyömaa kirvesmies, vangittu 15.12.1937, tuomittu 24.1.1938 ammuttavaksi vakoilusta syytettynä.  Niskalaukaus 10.2.1938.  Mirko Harjulan mukaan; Aleksander Eliaksenpoika Tiippana, syntyi Viipurin pitäjän Käresmäellä 29.11.1892, oli Kronstadtissa kivimiehenä 1908-1911 ja sitten ympäri Venäjää, 1914-1917 oli Inkerissä ja syksyllä 1917 meni Arkangelissa venäläisen laivan lämmittäjäksi.  Liittyi elokuussa 1918 brittien Muurmannin legioonaan, syksyllä 1919 siirtyi Neuvosto-Venäjälle ja pääsi Skp:n keskuskomitean puuhiin.  Kävi Suomessa Oksan putiikin kautta kuriirina ja vakoilemassa Aunuksesta ja Karjalan kannasta pitkin myös.  Keväällä 1922 siirtyi Karjalan tsekan vakoilijaksi, käytti nimeä Pekka Moilanen.  Jäi kiinni Suistamolla kesäkuussa 1922 ja joutui vankilaan.  Vapauduttuaan meni Neuvostoliittoon 1925, oli viimeksi Kalevalan piirin Lahnajärvellä metsätyömaan kirvesmiehenä.  – Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjoissa: vihitty 22.8.1886 Talollisen poika Elias Juhonpoika Tiippana Kangasrannasta ja läksiämen tytär Katrina Telkiä s. 1867 Tervajoelta, heille syntynyt lapset: Elias Eliaksenpoika s. 6.1.1889 Viipurin maaseurakunnassa, ja Aleksander Eliaksenpoika s 29.11.1892 sekä  Antti Eliaksenpoika s. 15.11.1897 molemmat viimemainitut syntyneet Viipurin Tuomiokirkkoseurakunnassa.  Isän ammatiksi lasten syntymien yhteydessä kirjattu: talollinen, sitten ajuri ja lopuksi läksiäin. 

Partanen Toivo Antinpoika, s. 1899 Lappee Saikkola, loikannut 1930, Kontupohja Sunun rakennustrusti konemies, VKP(b):n jäsenehdokas, vangittu 16.10.1937, tuomittu 27.1.11938 ammuttavaksi vakoilusta syytettynä, ammuttu 11.2.1938 Karhumäki Sandarmoh, rehabilitoitu 1.7.1958.  Mirko Harjulan tutkimusten mukaan; Partanen Toivo Lappeenrannasta, valmistui punakomentajaksi lokakuussa 1919, 6. rykmenttiin.  Oli tammikuussa 1920 Kokolla 3. komppanian apulaisjoukkueenjohtaja, syksyllä 1920 opposition takia siirto Karjalan kommuuniin.  Oli Karjalan tsekan agentti Vieljärvellä 1921, vartioston päällikkö Tulemajärven Kormilistossa kesällä 1921, Karjalan vallankumouskomitean toimiin Petroskoihin syksyllä 1921.  Johti Tsekan asemaa Polovinassa 1922, vakoili Suomeen päin, palveli Petroskoin tsekalla, erosi keväällä 1923 ja meni koneenkäyttäjäksi Petroskoin Solomannin laivalle.  Lahti-Argutinalla on Lappeella 1899 syntynyt Toivo Antinpoika Partanen, jonka tiedot, ks. yllä.

xx

Eero Elfgren – Einar P. Laidinen: Vakoilua itärajan takana:

Teoksessa mainittuja venäläisten valvonta-, vakoilu- ja agenttiorganisaatioiden suomalaisia toimijoita (osin jo edellä esiintyviä) [mukana listassa on myöskin kaksois- tai kolmoisagenteiksi osoittautuneita, tai sellaisesta epäiltyjä]:

Aalto”, Karjalan tasavallan GRU:n ukomainen agentti, toimi rajanylityspaikan lähellä Suomussalmen Raatteessa 1931.  -  Agenttejä lähetettiin karjalaisten pakolaisten asuinpaikkoihin, ja heidän järjestöjensä ja niiden johtohenkilöiden toimialueille.  Tavallisesti agentit lähettivät tietoja karjalaisten järjestöjen toiminnasta, pakolaisten elämästä sekä Suomen poliittisesta ja operatiivisesta tilanteesta.

Aazi”, Karjalan tasavallan GRU:n ulkomainen agentti; Kuusamossa toimi syksyllä 1931 kolme GRU:n agentti: ”Aazi”, ”Pietikäinen” ja ”Marti”. - Karjalan tasavallan GPU tutki järjestöjen ”Federalisti” ja ”Separatisti” toimintaa eri operaatioiden puitteissa.  Karjalan GPU solutti ”Suur-Suomi” ja ”Karjala karjalaisille” –järjestöihin 30 agenttia.  Heidän joukossaan oli sekä Suomesta palanneita karjalaisia että pakolaisten sukulaisia.  Samana aikaan GPU ryhtyi tutkimaan Suomen ja Neuvosto-Karjalan alueille toimivien kansallisten järjestöjen harjoittamaa neuvostovastaista toimintaa.

Akademik”, Karjalan tasavallan GPU:n ulkomainen työntekijä; Tiedustelutoimintaan osallistui Karjalan ja Suomen kommunistisen puolueen johtohenkilöitä.  Agentti ”Akademik” eli ”Akateemikko” ilmoitti 6. lokakuuta 1930: ”Kävin Gyllingin ja Sirolan määräyksestä neuvotteluja professori Krohnin kanssa kirjallisuuden vaihdosta.  Suomalaista kirjallisuutta tarvitaan Karjalassa perustettavan yliopiston tarpeisiin”.  Marraskuun 4. päivänä 1930 sama agentti ilmoitti: ”Saavuttuani Helsinkiin majoituin Untola-hotelliin… Tutustuin professoreihin Lauri Kettunen, Kannisto, Niemi, Setälä ja Kai Donner… Professori Krohn vältteli poliittisia aiheita keskustellessaan kanssani…”

Atonen, Rihard Petrovits, s.  1909 Inkerissä, inkerinsuomalainen, valtionturvallisuuden kersantti.  NKVD:n Tunkuan piiriosaston johtajan apulainen 1934-1937; Vuosi 1937 oli vainojen huippuvuosi, ja silloin vangittiin 70 NKVD:n työntekijää.  Heistä ainakin 25 oli Karjalan NKVD:n UGB:n työntekijää.  Kuolemantuomion sai yhdeksän työntekijä, ja virasta erotettiin ainakin kolmetoista työntekijää [mm. R.P. Atonen].  Tiedot heidän osallistumisestaan vainoihin puuttuvat.  Atonen erotettiin etsivän apulaisen postiltaan 1.10.1937.

Bolmasoff, sotilastiedustelun Pietarin kuriiri, GPU:n soluttama; Kun Trusti paljastu ja vuonna 1927 rajan taakse menneiden räjäytysryhmien toiminta tuli yleiseen tietoon, Suomen yleisesikunta joutui tekemään muille viranomaisille selvityksiä kontakteistaan monarkistiaktivisteihin [ROVS, valkoiset kenraalit, rojalistiset emigranttiryhmä etc].  Yleisesikunta myönsi käyttäneensä Bolmasoffia Pietarin-kuriirinaan vuonna 1925, mutta tämä oli erotettu paljastuttuaan petturiksi.

Eklund, Aksel Adolfovits, s. 1888 tai 1889, Karjalan GPU:n Vastavakoiluosaston ulkomaisen jaoston työntekijä 1923-1924 [johti Suomen vakoilutoimintaa 9.8.1923-23.3.1924]; Syyskuussa 1920 Karjalan Tseka perusti paikallisia poliittisia toimikuntia, jotka kuuluivat paikallisen miliisin kokoonpanoon.  Toimikuntien valtuutettuja lähetettiin piirikuntiin Petroskoista.  Karjalan pohjoisosien vaikean tilanteen takia ensimmäinen piirikunnan poliittinen toimikunta perustettiin Kemiin.  Sen johtajaksi tuli 23.9.[1920] suomalainen kommunisti A. Eklund.  Hänet lähetettiin 23.3.1921 Moskovaan, missä hänestä tuli Kolmannen Kommunistisen Kansainvälisen Komitean jäsen.  Kemin toimikunnan johtajaksi tuli E. Hautala, jonka seuraajiksi tulivat aikanaan A. Kopponen ja A. Mantere. – 1.11.1923 Karjalan tiedustelun johtajaksi tuli Karjalan piirikomitean työntekijä ja kokenut tsekisti Aksel Eklund. Hän oli aikaisemmin työskennellyt Petrogradin erikoiskomissiossa ja 23.9.1920-23.3.1921 Kemin piirin miliisin poliittisen lautakunnan johtajna.  24.3.1921 hänet komennettiin työmatkalle Moskovaan, missä hän toimi kolmannen kommunistisen internationaalin komiteassa.  Yleisvenäläisen erikoiskomission ja Puolueen keskuskomitean pitkän kirjeenvaihdon jälkeen hänet komennettiin takaisin Petroskoihin, missä hänestä tuli Karjalan piirikomitean työntekijä.  Eklund määrättiin 9. elokuuta 1923 Rosvousta vastaan taistelevan osaston johtajaksi, ja 1.11.1923 hänestä tuli Ulkomaisen osaston valtuutettu.  Hän erosi omasta pyynnöstään 17.1.1924, minkä jälkeen hän palasi Karjalan piirikomiteaan. [Elfgren-Laitinen, suorat sitaatit eri yhteyksistä].  -  Harjula tietää lisää: syntyisin Keski-Suomesta, elokuussa 1918 Suomen Kemissä, josta meni Venäjälle.  Oli 164. rykmentin 5. komppanian päällikkö alkuvuodesta 1919, valmistui sotakoulun komentajakurssilta 1920 tykistökomentajaksi.  Karimon Kumpujen yöstä –kirjasa mainitaan Axel Emanuel Eklund, syntyi 7.5.1988 Helsingissä, katosi 1918, julistettu 25.5.1975 kuolleeksi, kuolinpäivä 1.1.1922.

”Haapakanta”, Karjalan tasavallan GRU:n ulkomainen agentti; Suomussalmella ollut tiedonantaja ”Haapakanta” lähetti tietoja 20. heinäkuuta, 24. elokuuta ja 16. marraskuuta 1931 sekä vielä maaliskuussa 1932.

Haimi N.S., osallistui Suomen loikkareiden komitean istuntoihin.  Karjalan GPU kiinnitti yhä enemmän huomiota suomalaisten loikkareiden aiheuttamaan ongelmaan.  Suomi lähetti näiden joukossa kymmenittäin agentteja, jotka tekivät tiedustelu- ja tuhotöitä Neuvostoliitossa.  Monia heistä pidätettiin, mutta tiedustelutoiminta jatkui pidätyksistä huolimatta.  Tilanne huolestutti neuvostovallan edustajia.  Tästä syystä vuonna 1925 Puolueen Keskuskomitean istunnossa otettiin käyttöön ”Suomen loikkareista” –niminen asetus, minkä yhteydessä perustettiin ”Suomen loikkareiden komitea”.  Komitean kokoonpanoon kuuluivat Karjalan aluekomitean sihteeri J.A. Järvisalo (hänen kuolemansa jälkeen toukokuussa 1929 komitean jäseneksi tuli Kustaa S. Rovio), Karjalan GPU:n päällikkö I.N. Hropov (6:nnesta joulukuuta 1926 alkaen R.K. Nelke) ja Karjalan Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja E.A. Gylling.  Komitean toimintaan osallistui myös johtajien apulaisia.  Loikkareiden ongelmaa käsitteli GPU:n vastavakoiluosasto, jonka työntekijät toimivat komitean sihteereinä.  Komitean toimintaan mukaan kutsuttiin suomen kieltä osaavia henkilöitä, kuten M.G. Kalman, A.K. Koskenvirta ja N.S. Haimi.  Joskus loikkareita koskevia selostuksia laativat Vastavakoiluosaston päällikkö M.I. Kleiman tai hänen sijaisensa I.P. Virolainen, M.I. Migberg ja A.S. Ivailov.

Hautala, E, Vienan Kemin poliittisen toimikunnan johtaja 1920.  Ks. myös Eklund, Kopponen ja Mantere.

Henttonen, Eduard Ivanovits (1896-1938), Karjalan GPU:n vastavakoilujohtaja; Heinäkuusta 1922 – 17.10.1923 saakka Karjalan tasavallan KRO:n ulkomaantiedustelusta vastasi KRO:n ulkomaisen työn valtuutettu Eduard Henttonen.  Häntä voidaan pitää Karjalan tiedustelun ensimmäisenä johtajana.  Henttonen pantiin viralta 17.10.1923, ja GPU:n lautakunta ryhtyi tutkimaan Henttosen salaisia asiapapereita seuraavana päivänä.  Hänet vangittiin 31.10. ja häntä syytettiin virkarikoksesta.  Tutkinta kesti kauan, sillä ainakin vielä maaliskuussa 1924 Henttonen oli Leningradissa.  Hänen asiaansa tutki Leningradin sotilaspiirin GPU.  Hänet tuomittiin työn sabotoimisesta ja ulkomaisen työn elinten koneiston saastuttamisesta viideksi vuodeksi vankeuteen.  Tuomion sovittamisen jälkeen hän työskenteli Louhen piirissä, kunnes vuonna 1938 hänet vangittiin jälleen.  Hänen entiset kollegansa tekivät kaikkensa, että Henttonen myöntäisi olleensa vuodesta 1922 alkaen Suomen tiedustelun agentti, Gyllingin värväämä suomalainen vakoilija.  Syytösten mukaan hän oli päässyt Gyllingin avulla Karjalan GPU:n ulkomaisen osaston johtajaksi, ja värväsi itse suomalaisia agentteja, joiden välityksellä tiedustelutiedot kulkivat Suomeen.  Hänet tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin 23. syyskuuta 1938. – Eila Lahti-Argutina täydentää mm.: Edvard Juhonpoika Henttonen, s. 4.2.1896 Heinjoki, Korpralan kylä.  Paennut Venäjälle 1918, asunut Louhen piirin Enkijärven metsätyökeskuksen kirjanpitäjänä, VKP(b):n jäsen, vangittu 16.7.1938, tuomittu 21.9.1938 vakoilusta epäiltynä, ammuttu 23.9.1938 Petroskoissa.  Rehabilitoitu 12.7.1989.

Holopainen, Rudolf Ivanovits, Karjalan NKVD:n Vastavakoiluosaston valtuutettu 1935-1937.  Vuosi 1937 oli vainojen huippuvuosi, ja silloin vangittiin 70 NKVD:n työntekijää.  Heistä ainakin 25 oli Karjalan NKVD:n UGB:n työntekijöitä.  Kuolemantuomion sai yhdeksän työntekijä (mm. V.A. Desjatkov, D. Kormushov, W.M. Pihkanen, R.I. Holopainen), ja virasta erotettiin ainakin kolmetoista työntekijää (mm. R.P. Atonen).  Tiedot heidän osallistumisestaan vainoihin puuttuvat.

Rudolf I. Holopainen oli syntynyt 1906 Inkerissä, inkerinsuomalainen, etsivä Karjalan turvallisuuspalvelun vastavakoiluosastolla 1935-1937.  -  Eila Lahti-Argutina: Rudolf Juhonpoika Holopainen, s. 24.4.1906 Pietari, Karjalassa Petroskoin NKVD:n Karjalan hallinnon 3. osaston työntekijä, VKP(b):n jäsen, vangittu 4.11.1937, tuomittu 7.1.1938 ammuttavaksi, asia lähetetty edelleen käsiteltäväksi, Leningradin sotilaspiirin NKVD:n raja- ja sisäsotilasjoukkojen sotatribunaali tuominnut 22-6-1938 121 §: nojalla kolmeksi vuodeksi ojennustyöleirille.

Huttunen, Emil Heikinpoika (1893-1938), Karjalan Tsekan Käsnän politbyroon työntekijä heinäkuusta 1920 lähtien.  – Eila Lahti-Argutina: Eemeli Feodorin (Heikin?) poika, s. 1893 Liperi, Taipale.  Siirtynyt Venäjälle 1920, asui Kiestinki rakennuskonttorin kiresmies, VKP(b):n jäsen, tuomittu 22.9.1938 vakoilusta syytettynä, ammuttu 15.10.1939 PUudoisissa, rehabilitoitu 3.6.1958.  -  Mirko Harjula: Meni Rajajoen punakaartiin helmikuussa 1918, yleni maaliskuussa komppanianpäälliköksi ja taisteli Kuusaassa.  Meni Venäjälle, liittyi Vasténin suomalaisrykmenttiin ja toimi sen patterin yhteyspäällikkönä, liittyi RKP(b):hen 1919.  Heinäkuussa 1920 liittyi Tsekaan Knäsössä, kuului Petroskoin Tsekaan 1921, osallistui Vienan metsäsissikapinan kukistukseen Oulangan erityispisteen päällikkönä ja Kiestingissä 1921-1922.  Palveli Muurmanskin, Koudan ja viimeksi 1923 alkaen Uhtuan GPU:ssa, erosi elokuussa 1924.  Oli Uhtuan osuuskaupan hoitaja, 1929 alkaen Oulangan piirissä kyläneuvoston puheenjohtajana ja 1932 alkaen Kiestingin osuuskaupan talousosaston johtaja.  Viimeksi oli Kiestingin rakennuskonttorin kirvesmiehenä.

Juntunen, G.A., kolmannen rajavartioston työntekijä heinäkuussa 1923.  Vuosina 1922-1923 GPU:n Karjalan piiriosaston rakenteessa tapahtui suuria muutoksia, joiden tavoitteena oli henkilökunnan sopeuttaminen paikallisiin oloihin… Tammikuussa 1923 osaston 53 työntekijää erotettiin virasta tai siirrettiin muihin elimiin.  Syitä oli monia – oma halu, siirto miliisiin, tehty rikos tai ”väärä” kansallisuus.  Niinpä heinäkuussa 1923 rajavartioston työntekijä G.A. Juntunen erotettiin virastaan, sillä hän oli suomalainen.  -  Mirko Harjulalla tällainen mies: Juntunen, Gunnar, Suomussalmen Ruhtinansalmelta, meni Venäjälle punakaarilaisena maaliskuussa 1918.  Oli 1921 asti Uhtualla miliisinä, 1921-1923 Kansainvälisessä sotakoulussa, osallistui Kronstadtin kapinan kukistukseen ja Kiimasjärven retkeen.  1924 meni Moskovaan suksitehtaalle työhön.

Kalman, Mihail Georgijevits [M.G.], Karjalan Vastavakoiluosaston työntekijä 1923-1928; Suomen Loikkareiden Komitean toimintaan mukaan kutsuttiin suomen kieltä osaavia henkilöitä, kuten M.G. Kalman, A.K. Koskenvirta ja N.S: Haimi.; Mihail G. Kalman (Varjkov), s. 1895, karjalainen.  Töissä Suomessa 1909-1915; Karjalan turvallisuuspalvelu 21.3.1920-6.5.1928; vakoiluosasto tammikuussa 1923, vastavakoiluosasto 1926-1928.

Kopponen (Koponen, Koppanen, vuoden 1922 maaliskuusta lähtien Katin), Aleksandr Genrihovits, Vienan Kemin toimikunnan johtaja, Karjalan Tsekan Hallinto-osaston johtaja.  Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkanen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.  -  Mirko Harjula: Kopponen, Aleksander, maalari Joensuusta, osallistui Suomen sisällissotaan Kouvolassa jossakin esikunnassa, murhasi ihmisiä.  Oli 164. rykmentin sotatribunaalin puheenjohtajana 1919, kävi punakomentajakursseja, mutta ei valmistunut, kun riitautui Rahjojen kanssa.  Palveli 6. rykmentisä, siirtyi syksyllä 1920 Karjalan tsekan sotilasasiain valtuutetuksi.  Oli Kemissä poliittisen osaston päällikkönä 1921, Petroskoin tsekan Suomen osaston johtaja 1921-1922, osallistui läskikapinaan.  Sitten ainakin 1924 Uhtuan kihlakunnan miliisipäällikkö, 1924 myös KASNT:n metsäkomitean valvoja Jyskyjärvellä.  Erotettiin Uhtuan miliisipäällikön virasta juopottelun takia toukokuussa 1924, teloitettiin brittien vakoojana 1920-luvulla.

Korhonen, David Fjodorovits, Nvia-Stroin GPU:n osaston valtuutettu.  -  Vuonna 1934 virasta erotettiin seitsemän GPU:n työntekijää (mm. InN. Balakirev ja A.J. Ogorodnikov).  Erottamisen syitä olivat henkilön ”vastaisen käytön mahdottomuus” ja ”Suomessa asuvat sukulaiset”.  Vuonna 1934 julistettiin ensimmäiset GPU:n työntekijöiden tuomiot.  Helmikuun 10. päivänä Nivastroin GPU:n osaston työntekijä D.F. Korhonen tuomittiin vakoilusta kuolemaan.  Myöhemmin tuomio muutettiin 10 vuoden vankeudeksi rangaistustyöleirissä.

Koskenvirta, Albin Karlovits, Karjalan GPU:n Erityisosaston johtajan sijainen 1928-1934. – Suomen Loikkareiden Komitean toimintaan mukaan kutsuttiin 1925 suomen kieltä osaavia henkilöitä, kuten M.G. Kalman, A.K. Koskenvirta ja N.S. Haimi.

Kuha, Sortavalan alatoimiston Neuvosto-Venäjälle lähettämä tiedustelija, osoittautui kaksoisagtentiksi: Sortavalan alatoimiston Suojärven toimipisteen päällikkönä oli kauppias Matti Poimela.  Hän itse teki sulan maan aikana pari kolme 1-2 viikon pituista vakoilumatkaa vuodessa.  Tiedustelumatkalle lähdettiin yleensä yöllä Sortavalan alatoimiston moottoripyörällä tai myöhemmin autolla.  Esimerkiksi suojärveläinen taksikuski Starck kuljetti vakoilijoita rajan tuntumaan.  Toisinaan vakoilijalla oli mukanaan saattaja, joka palasi takaisin.  Tutkija Matti Kososen Matti Poimelan poika Niilo Poimela arvioi vakoilijatappioiden jääneen melko pieneksi.  Joukossa oli kuitenkin myös solutettuja pettureita, kuten Kuha-niminen mies.

Kuittinen, Otto, Karjalan Tsekan puheenjohtajan sijainen marraskuusta 1920 lähtien.  Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkanen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.  -  Mirko Harjula: Kuittinen Otto, syntyi Viipurin liepeillä 8.10.1898, punakaartilainen, karkasi Lappeenrannan vankileiriltä Venäjälle 1918, valmistui punakomentajaksi joulukuussa 1919, liittyi 6.rykmenttiin, myöhemmin Pietarin tsekan kuriirina, oppositiohengen takia siirrettiin syyskuussa 1920 Karjalan kommuuniin ja syksyllä 1921 palveli Petroskoissa tsekan apulaispäällikkönä.  Oli Uhtuan kihlakunnan raha- ja materiaaliosaston johtaja 1925 alkaen ja 1926 TsON-joukkojen 14. komppanian kk-joukkueen päällikkö siellä.

Lamberg, Tauno Taneli, Neuvostoliiton agentti Suomessa. 

Lukin, Aleksanteri, loikkari, ehkä Rovaniemen [Valpon] alatoimiston värväämä vakoilija, lähetetty. – Sodanuhan kasvaessa tiedustelu yritti tehostaa toimintaansa Neuvosto-Karjalassa värväämällä rajantakaisiin tiedustelutehtäviin soveltuvaa henkilöstöä joukko-osastoista, suojeluskunnista sekä heimjärjestöistä. … Loikkareiden värvääminen vaati runsaasti selvitystyötä, sillä neuvostotiedustelu toimi taitavasti ja pitkäjänteisesti, ja onnistui pettämään suomalaistiedustelua monta kertaa.  Jos loikkarin vilpittömyyttä vähänkin epäiltiin, hänet pyrittiin pitämään erossa varsinaisen sotilastiedustelun henkilökunnasta.  Värvääjänä, kouluttajana ja lähettäjänä käytettiin henkilöä, jota ei voitu suoraan yhdistää Yleisesikunnan tiedustelutoimintaan.  Näin meneteltiin esimerkiksi vuoden 1939 alkupuolella, kun vuonna 1938 Sallan Kuolajärvellä pidätetty loikkari Aleksanteri Lukin värvättiin.  Hänet lähetettiin ”jugoslavialaisen sanomalehtimies Ravitsin” toimeksiannsota rahapalkkiota vastaan hankkimaan tietoja Murmanskin alueen pakkotyöleireistä.  Marraskuussa 1939 varmistui, että Lukin oli neuvostoagentti, joka oli lähetetty Suomeen värväytymään suomalaistiedustelun palvelukseen.

”Lukko” (”Lukka”), Karjalan GPU:n agentti. 1930-luvun jälkipuoliskolla Karjalan vastavakoilu onnistu soluttamaan Suojären tiedustelupisteeseen kymmenen agenttiaan (mm. ”Bogdanov”, ”Vorobej”, ”Bojarski”, ”Meltola”, ”Severnyj”, ”Tussari”, ”Lukko”).  He saivat neuvostoliittolaisille paljon hyödyllistä tietoa tiedustelupisteen tehtävistä, toiminnasta ja sen henkilökunnasta.  Luultavasti Neuvosto-Karjalan GPU/NKVD tiesi lähes kaiken Suojärven tiedustelupisteen toiminnasta.  Vastavakoiluoperaatio johti suomalaisagenttien S.I. Uljanovin ja P.V. Saveljevin pidätyksiin.

Mantere, Aleksandr Matvejevit, Vienan Kemin poliittisen lautakunnan johtaja, Karjalan Tsekan Erityisosaston päällikkö 3.1921 – 23.7.1921.  Kemin aluetoimikunnan johtajaksi tuli ensin E. Hautala, jonka seuraajiksi tulivat aikanaan A. Kopponen ja A. Mantere. -  Mirko Harjula: Mantere Aleksander, Petroskoin tsekassa 1921, Kemin poliittisen toimiston johtaja syksyllä 1921, vuoden 1922 alusta Kantalahden tsekaan.

Markonen, asui Petroskoissa 1928.  Vuosina 1918-1920 Aunuksen kuvernementin Tsekaa eli Aunuksen Gubtsekaa kiinnostivat entisten Suomen kansalaisten asiat.  Gubtseka tutki 21.10.1918 muutamista virkarikoksista syytetyn Markosen asian ja päätti luovuttaa hänet Petrogradin Tsekan käsiin, sillä ”Petrogradissa toimivan Kommunistisen puolueen Suomen komitean työntekijät tuntevat syytetyn paremmin”. 

”Marti”, Karjalan tasavallan GPU:n ulkomainen agentti.  Voi olla Martikainen. 

Martikainen, D.G, suomalainen, Äänisen tehtaan viilari; 19.4.1918 -31.12.1920 välisenä aikana Aunuksen kuverenementin Tsekassa eli Gubtsekassa oli töissä vain kolme suomalaista työntekijää.  Yksi heistä Matvej Timonen, oli osallistunut Aunuksen Gubtsekan perustamiseen.  Gubtsekan Erikoisosaston työntekijäksi tuli 14.8.1919 Mihail Peisonen, josta vuoden 1922 alussa tuli 2. erikoisosaston johtaja.  Tosiasiassa Peisonen johti Karjalan vastavakoilua.  Heinäkuun 14. päivänä 1920 Erikoisosaston kulkulupatoimistoon otettiin työntekijäksi Sivolainen.  Sen sijaan D.G. Martikaiselta evättiin Karjalan turvallisuuselinten työntekijöiden työlupa 8.4.1920

Melto, Tahvo Mikonpoika, Karjalan Tsekan Erikoisosaston johtaja, pakeni Suomeen 1921; Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkanen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.  -  Mirko Harjula kertoo lisää: Melto Tahvo Mikonpoika, s. Pohjois-Inkerin Lempaalan Mustialassa mäkitupalaiselle 24.6.1894, kauppa-apulaisena Kivennavan Sappikylässä ja 1915 alkaen Pietarissa Suomen asemalla asemamiehenä.  Kuului 1918 punakaartiin, Viipurin piirin 9. rykmentin II pataljoonan 3. komppaniassa.  Liittyi puna-armeijaan elokuussa 1918, palveli talousosaston elintarvikehankinnassa.  Maaliskuussa 1919 otettiin Skp:n sotilasjärjestön tutkintatoimistoon vartiomieheksi, kävi kesällä potemassa tautia Ukrainassa.  Syksyllä 1919 Pietarin sotilaspiirin erityisosaston edustajana Petroskoissa vakoilemassa valkoisia ja Suomea.  Maaliskuussa 1920 meni Pietarin komentajakursseille, sairasteli välillä, valmistui punakomentajaksi helmikuussa 1921, palveli Skp:n keskuskomiteassa, oli Petroskoissa vakoilujohtajana, kuului 1921 Huhtalan tutkijatoimistoon Pietarissa.  Tuli Suomeen kesäkuussa 1921, kuulusteltiin ja laskettiin vapaaksi.

”Meltola”, Karjalan GPU:n agentti; 1930-luvun jälkipuoliskolla Karjalan vastavakoilu onnistui soluttamaan Suojärven tiedustelupisteeseen kymmenen agenttiaan (mm. ”Bogdanov”, ”Vorobej”, ”Meltola”, ”Severnyj”, ”Tussari”, ”Lukko”).  He saivat neuvostoliittolaisille paljon hyödyllistä tietoa tiedustelupisteen tehtävistä, toiminnasta ja sen henkilökunnasta.

”M.M.P.”, Karjalan GPU:n agentti.  Oikea nimi ei vielä tiedossa. Heinäkuussa 1927 Karjalan GPU lähetti suomeen ”M.M.P.” –nimisen työntekijänsä.  Hänen peitetarinansa oli tapaaminen Suomessa asuvien sukulaisten kanssa.  Hän tutustui Poimelaan (Matti Poimela, (1885-1950), sotilastiedustelun Sortavalan alatoimiston suojärven tiedustelupisteen agentti, myöhemmin tiedustelupisteen johtaja), joka ehdotti agentille toimimista Karjalan vapautusliikkeessä kunnon palkkiota vastaan.  Agentti suostui tarjoukseen ja sai tehtäväkseen muun muassa löytää ja lähettää ”S:n” kautta Neuvostoliiton ja Karjalan karttoja ja Karjalan hallintoelinten asetuksien kokoelman.  Operaation aikana GPU onnistui soluttamaan Poimelan järjestöön muitakin agentteja.  Poimelaa ei kuitenkaan onnistuttu saaman Neuvosto-Karjalan alueelle, sillä häntä oli kielletty ylittämästä rajaa.  Kun Poimelan pidättäminen osoittautui mahdottomaksi, neuvostoliittolaiset päättivät pidättää hänen agenttinsa.  Syyskuussa 1929 GPU pidätti kuusi Suojärven tiedustelupisteen agenttia.  He myönsivät olevansa yhteistyössä Poimelan kanssa ja kertoivat hänen antamistaan tehtävistä.

Mobert, Edvard, agentti ja mahdollisesti kaksoisagentti; Vuosina 1934-1936 Ruotsin kansalainen Edvard Mobert lähetti Suomelle Neuvostoliittoa koskevia tietoja.  Suomi sai häneltä muun muassa Edvard Gyllingiä käsittelevää materiaalia.  Vuonna 1940 Mobert asui Tukholmassa ja halusi liittyä Suomen armeijaan, mutta häntä ei hyväksytty.  Suomalaiset epäilivät Mobertia neuvostoagentiksi, ja hänen toimintansa tutkittiin asiassa n:o 11.212.  Erikoispalvelut ovatkin kaikki luoteeltaan samanlaisia – ne eivät luota kehenkään.

Mursu, Frans Henrik (1893-1937), Karjalan Tsekan poliittisen toimikunnan työntekijä keväällä 1921.  -  Eila Lahti-Argutina: Frans Henrikinpoika Mursu, s. 10.9.1893 Haukipudas Joki, punaupseeri, asui Muurmannin alue, Tuuloma Päiväjoki kyläneuvoston puheenjohtaja, vangittu 29.7.1937, tuomittu 15.12.1937 propagandasta, agitaatiosta ja neuvostovastaisesta toiminnasta syytettynä, ammuttu 20.12.1937 Petroskoissa, rehabilitoitu 13.4.1989.  -  Mirko Harjula: metsätyömies, oli 1918 Kantalahden punakaartissa, 1918-1919 Muurmannin legioonassa, lokakuussa 1919 palasi Suomeen.  Meni Venäjälle taas 1920.  Keväällä 1921 palveli Knäsön tsekassa, meni Kansainväliseen sotakouluun, sai sotakoululaisena Kiimasjärven retkeen 1922 osallistumisesta Punalipun kunniamerkin, joukkueenjohtajana Pietarissa 1923.  Myöhemmin Murmanskin oblastissa kalastajana ja Tuloman Päiväjoella kyläneuvoston puheenjohtajana.  Harjulan mukaan maine palautettiin jo 1961.

Myntinen (Mytenen), Ivan Ivanovits, Karjalan toimeenpanevan komitean Ulkomaisen osaston johtaja 1934, Karjalan NKVD:n Repolan piiriosaston johtaja 1937.  Vuonna 1934 Karjalan GPU:n johto alkoi tutkia keskuskoneiston ja piiriosastojen operatiivista työtä.  27.3.1934 Karjalan GPU:n päällikkö N.S. Sersevskij tarkasti Erikoisosaston, Ulkomaisen osaston sekä Rekisteri- ja tilasto-osaston suorittamaa loikkareiden luettelointia.  Luetteloinnin tulokset eivät vastanneet käskyissä asetettuja vaatimuksia.  Tämän jälkeen tiedot olivat osastojen päälliköiden henkilökohtaisessa vastuussa.  Rekisteri- ja tilasto-osastolla johtajana toimi R.J. Jefimov.  Ulkomaisella osastolla Myntinen ja Erikoisosastolla Zotov-Zaitsev.

Ohotin, Konstantin Petrovits, Aunuksen Gubetsekan johtohenkilöitä heinäkuusta 1918 vuoteen 1927.  Suurin osa tsekisteistä oli aikaisemmin ollut työläisiä (noin 50 %), 15 % oli entisiä talonpoikia ja 35 % virkamiehiä.  Niiden kansankerroksien edustajat, joita voitiin pitää epälojaaleina neuvostovaltaa kohtaan, saattoivat tuskin päästä työhön Neuvosto-Karjalan turvallisuuselimiin.  Oli kuitenkin poikkeuksia – esimerkiksi Konstantin Ohotin oli papin poika.  Konstantin Petrovits Ohotin syntyi vuonna 1887 Petroskoissa papin perheeseen.  Hän opiskeli pappisseminaarissa ja sen jälkeen Varsovan yliopiston Oikeustieteellisessä tiedekunnassa. 18. helmikuuta 1918 hänestä tuli Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen jäsen.  Oli työssä Karjalan turvallisuuselimissä 1. heinäkuuta – 1. huhtikuuta ja 19. lokakuuta 1923 – 1. huhtikuuta 1927.

Ostonen (Ostanen), Moisei L, s. 1909, inkerinsuomalainen etsivä Karjalan sisäasiain Narkomatin (Karjalan NKVD:n) Aunuksen, Kalevalan, Kiestingin ja Kontupohjan piiriosastoissa 193-1938.  Erotettiin 23.8.1938.

Peisonen, Mihail Mihailovits, Aunuksen Gubetsekan työntekijä 14.8.1918 lähtien, Toisen erikoisosaston päällikkö vuodesta 1922.

Peterson (Petersson), Karl Janovits, Leningradin sotilaspiirin OGPU:n Erikoisosaston johtaja, Karjalan GPU:n johtajan sijainen 19.9.1931-4.3.1933.

”Pietikäinen”, Kuusamossa toimi syksyllä 1931 kolme Karjalan GPU:n agenttia: ”Aazi”, ”Pietikäinen” ja ”Marti”.

Pihkanen, Woldrid Matvejevits (1900-1943 [ilmeisimmin 1938, VH]), NKVD:n Repolan piiriosaston johtaja. - Vuosi 1937 oli vainojen huippuvuosi, ja silloin vangittiin 70 NKVD:n työntekijää.  Heistä ainakin 25 oli Karjalan NKVD:n UGB:n työntekijöitä.  Kuolemantuomion sai yhdeksän työntekijä (mm. V.A. Desjatkov, D. Kormushov, W.M. Pihkanen, R.I. Holopainen), ja virasta erotettiin ainakin kolmetoista työntekijää (mm. R.P. Atonen).  Tiedot heidän osallistumisestaan vainoihin puuttuvat.  -  Mirko Harjulalla on mies: Pihkanen, Abraham, syntyi Pietarin kuvernementin Tyrössä inkeriläisiin talonpoikiin 1900.  Liittyi puna-armeijan suomalaisiin joukkoihin Pietarissa 1918, oli joukkueenjohtajana Rahjan rykmentissä ainakin vuoden lopulla ja 3. komppanian päällikkönä talvella 1919.  Komentajakursseilla joukkueenjohtaja 1920 ja sitten 1. komppanian vääpeli, liittyi RKP(b):hen 1921, osallistui Kiimasjärven retkeen tulkkina.  Valmistui jatkokursseilta helmikuussa 1923, palveli ratsuväessä joukkueenjohtajana 1925.  Myöhemmin palveli Karjalan NKVD:ssä, kuoli 1927.  Lisäksi: Edellisen  veli, Valfrid Pihkanen, kävi komentajakurssit 1919, valmistui jatkokursseilta tammikuussa 1923 ja meni helmikuussa 1924 Rukajärvelle palvelemaan raja-GPU:ssa.  Myöhemmin 1924 näkyi Mainilan raja-asemalla.  Veljesten tietoja on joko sekautunut, tai sitten kumpi vain voi olla 1937 teloitettu veli.

Poikulainen, Konstantin I, s. 1900.  Suomalainen etsivä Karjalan turvallisuuspalvelun Petroskoin piiriosastossa 5.2.1935 – 28.7.1937.  Erotettiin 28.7.1937.  -  Mirko Harjula: Poikulainen Konstantin Juohonpoika, s. Johanneksen Uuraassa 19.5.1900, palveli 164. rykmentissä 1918-1991, meni komentajakursseille toukokuussa 1919 ja valmistuttuaan jatkokursseille.  Palveli Nivastroin GPU:ssa 1934.

Pokkinen, A; Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkanen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.

Pöllänen, Albin Tuomaanpoika, Karjalan Tsekan työntekijä 1921, Uhtuan kihlakunnan valtuutetun koneiston työntekijä vuoteen 1924 saakka.  -  Mirko Harjula tietää paljon lisää: Pöllänen Albin  Tuomanapoika syntyi Säämingin Juvolassa 4.4.1885. viipurilainen sahatyömies, myös Joutsenon Honkalahden sahalla.  Kuului Vasténin suomalaisrykmenttiin kesällä 1918 ja lähetettiin agitoimaan kommunistien puolesta Muurmannin legioonaan, palasi myöhemmin punaisten puolelle.  Venäjältä kävi Eino Rahjan laskuun Suomessa jo 1919.  Meni kesäkuussa 1919 komentajakursseille ja valmistui joulukuussa 1919 (tai 1.3.1920), järjesti etappitien Kuolajärveltä Kemin kautta Tornioon 1920, agitoi salaa Lappeenrannassa syyskuusta joulukuuhun 1920. Toimi Knäsössä Rahjan putiikissa Myyryläisen apulaisena 1921-1922, Petroskoin tsekassa 1921, osallistui läskikapinaan nimellä ”Alppi Jokinen”.  Sitten oli Uhtualla  vakoiluosaston päällikkö keväälle §924 asti, kävi Suomessa salaa.  Osallistui SKP:n Savonlinnan osaston perustamiskokoukseen joulukuussa 1945.

Rauss-Rompanen (Romppanen), Martyn Aleksandrovits (1898-1937), Karjalan turvallisuuselinten työntekijä, puna-armeijan sotilastiedustelun työntekijä.  Suomalainen historioitsija Mirko Harjula kirjoittaa kirjassaan Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, että marraskuussa 1920 Karjalan työkansan kommuunin Tsekan tiedustelun johtajaksi tuli punasuomalainen Kalle Romppanen.  Hän olisi siten ollut alueen tiedustelupäällikkö.  Harjula ei kuitenkaan esitä todisteita väitteelleen, sillä Karjalan arkistoista ei löydy mitään tietoja Kalle Romppasesta.  Voidaan olettaa, että Romppanen (Rompanen) muutti nimensä ja hänestä tuli Martyn Rauss.  -  Myös Martyn Rauss-Rompasta (Romppanen) pidettiin Suomen salaisen poliisin agenttina.  Romppanen palveli vuoteen 1927 saakka Karjalan GPU:n vastavakoilun valtuutetun apulaisena.  16.1.1927 hänestä tuli Karjalan GPU:n rajavartioston Kalevalan operatiivisen osaston valtuutetun apulainen.  Vuosina 1921-1926 Rauss-Rompanen työskenteli myös Neuvostoliiton Suomen-lähetystön sotilasattasean tulkkina.  Tämän lisäksi hän teki töitä myös tiedusteluhallinnolle ja Kominternin Suomen-osastolle.  Vuonna 1926 hänestä tuli Leningradin sotilaspiirin OGPU:n valtuutetun edustuston ensimmäisen rajavartioston valtuutettu.  16. lokakuuta 1932, neljä päivää ennen Schul-Martin-Tiltinin paljastumista, hänet pidätettiin ”Suomen yleisesikunnan salaliitto” –operaation yhteydessä.  16.3.1933 Rauss-Rompanen tuomittiin vakoilusta kuolemaan, mutta tuomio muutettiin myöhemmin kymmenen vuoden vankeudeksi Solovetskin ojennustyöleirissä.  14.10.1937 Leningradin alueen UNKVD:n erityiskomissio tuomitsi Rauss-Rompasen jälleen kuolemaan, ja hänet ammuttiin 1. marraskuuta 1937 Karjalan Sandarmohissa.  -  Eila Lahti-Argutinalla nimi muodossa: Rauss-Rompanen (Raussi-Romppainen), Martti Aleksanderinpoika.  -  Mirko Harjula kertoo: Kalle Stefanus Romppainen, s mäkitupalaisiin Rovaniemen Korkalossa 9.1.1898, työmies, meni marraskuussa 1917 Muurmannin radalle halkomieheksi.  Sairastui ja vietiin Pietariin talvella 1918, liittyi kesällä 1918 Vasténin joukkoon ja palveli siinä eli 164.rykmentissä.  Toukokuussa 1919 meni komentajakursseille ja valmistui kesäkuussa 1920, oli 6. rykmentin joukkueenjohtaja Vienassa ja 379. rykmentin sissijoukon päällikkö Vuonnisissa, toimi samalla kommunistien välittäjänä Venäjältä Suomeen ja takaisin.  Kesäkuussa 1921 meni salaa Suomeen, oli tukkitöissä ja helmikuussa 1922 pidätettiin Rovaniemellä.  Sai kesäkuussa 1922 kaksi ja puoli vuotta vankeutta, vapautettiin heinäkuussa 1924.

Rautonen (Rautanen), Ivan (Juho) D., s. 1904.  Inkerinsuomalainen etsivä Karjalan NKVD:n Karhumäen, Tunkuan ja Kontupohjan piiriosastoissa 1934-1938.  Vangittiin 1938, mutta vapautettiin pian.  Karjalan turvallisuuspalvelun vastavakoilu- ja tiedustelujaosto 1941-1945.

Romanainen, Juho, kaksois- tai kolmoisagentti, myös Ivan Romanainen sekä Ivan Judin.  -  Tutkija Matti Kosonen pohtii (Raja railona aukeaa – Tiedustelua Neuvosto-Karjalassa vuosina 1920-1939), oliko sotilastiedustelun palveluksessa ollut Juho Romanainen eli Ivan Romanov peräti kolmoisagentti.  Arvio siitä, että hän oli kaksoisagentti, perustuu Etsivän keskuspoliisin tietoihin.  Niinpä ei voida varmasti sanoa, tiesikö Yleisesikunta hänen yhteyksistään OGPU:n virkailijoihin.  Hänen muuttonsa Ruotsiin sodan jälkeen kuitenkin viittaisi siihen, että asia oli Yleisesikunnan teidossa.  Toimintaansa salatakseen sotilastiedustelu ei kertonut Etsivälle keskuspoliisille Romanaisen kolmoisroolia.  Yleisesikunta tiesi Ivanoffin, Romanaisen ja kolmannen heimopakolaisen tiedustelumatkojen palvelleen myös heimojärjestöjen tavoitteita. [Ivanoff; heimopakolainen, heimojärjestöjen ja Yleisesikunnan asiamies]. 

Romanov, Ivan, katso Juho Romanainen.  3.6.1921 rajalla ammuttiin Suomelle vakoillut agentti, Tulemajärven volostissa syntynyt Ivan Romanov (salanimi Judin). Hän oli lähtenyt Suomeen valkosuomalaisten mukana vuonna 1919.  Romanov asui puolentoista virstan päässä rajasta sen länsipuolella ja teki usein tiedusteluretkiä rajan yli Karjalan alueelle.  Hän toimitti tietoja Petroskoissa, Aunuksessa, Alavoisessa, Lotinanpellossa, Viteleessä ja muilla paikkakunnilla sijainneista puna-armeijan yksiköistä.  Lisäksi hänellä oli Karjalnan työkansan kommuunia, Petrogradia ja jopa Donin aluetta koskevia tilannetietoja.  Hänen hallussaan oli kuitti, jonka mukaan hän oli saanut 17.5.1921 560 markkaa Aleksej Piippuselta tiedustelutietojen keräämisestä.

Romanov, Ivan, Suomen erikoispalvelujen agentti, kyseessä saattaa olla yllä oleva henkilö.

Romppainen, Martti (Kalle) Aleksanterinpoika, ks. Rauss-Rompanen (Romppanen).  -  ”A. Utriainen paljasti Rauss-Rompasen suorittaman provosoivan toiminnan.  Palattuaan Neuvostoliittoon Rauss-Rompanen juurtui OGPU:n elimiin, missä hän toimi vuosina 1926-1932 pidätykseensä asti.  Viimeiset vuodet ennen pidätystään hän toimi Leningradin sotilaspiirin erikoisosaston valtuutettuna”.  Utriaisen, Rauss-Rompasen ja 65 muun vangitun asiat erotettiin muusta tutkinnasta jatkotutkimuksia varten.  ”Suomen yleisesikunnan salaliitto” –operaatio on yksi Neuvostoliiton salaisimmista ja huonoimmin tutkituista tiedusteluoperaatioista, ja sitä voidaan pitää karjalaisiin kohdistuvien vainojen alkuna.  Taistelu suomalaista vakoilua vastaan oli pelkkä tekosyy vainojen käynnistämiseksi.  (Suomalaislähteet eivät tue väitettä Suomen yleisesikunnan interventiosuunnitelmista tai yrityksistä ostaa vallankumousta Neuvostoliitossa.  Ongelmaa voi pitää neuvostoviranomaisten propagandana.  Niinpä Einar Laidisen johtopäätöstä voi pitää perusteltuna myös suomalaisesta näkökulmasta, arvioi Eero Elfgren).

Rontu, Tuomas Penjamininpoika, Knäsön politbyroon työntekijä keväällä 1921.  -  Mirko Harjula: Rontu syntyi Kivennavan Räilylässä, kuului ”Kotirannan putiikkiin” Valkeasaarella ja Mainilassa kesäkuusta 1919 syyskuuhun 1920, levitti sieltä kiihotuspainotuotteita ja vakoili Suomessa. 

Saikinen (Saikkinen), Aleksandr, Karjalan työkansan kommuunin Tsekan työntekijä marraskuusta 1920 lähtien;  Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkinen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.

Schul-Martin-Tiltin, Marija-Emma, Jurjeva (alias Uspenskaja, Maria Luiza Martin), syntynyt Latviassa 1886 – kuollut viimeistään lokakuussa 1942, Neuvostoliiton sotilastiedustelun työntekijä, salanimi ”Irene”.  Ks. Armas Utriainen ja Martyn-Martti Rauss-Rompanen (Romppanen). - Lue lisää; Wikipedian artikkeli Marija-Emma Shul jne:n henkilöstä; https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria-Emma_Schul-Martin & Lisää Marija-Emma Schul jne.:n vakoilijan vaiheista Ulkoasiainministeriön kotisivuilta: ”Vakoiludraaman sivunäytös Merikasarmilla”; http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=41374 Katso myös: Utriainen Armas.

Sirokova, Jekaterina Mihailovna, suomalainen, Karjalan NKVD:n Vastavakoiluosaston valtuutetun apulainen 1936-1937.  Vuosi 1937 oli vainojen huippuvuosi, ja silloin vangittiin 70 NKVD:n työntekijää.  Heistä ainakin 25 oli Karjalan NKVD:n UGB:n työntekijöitä.  Kuolemantuomion sai yhdeksän työntekijää ja virasta erotettiin ainakin kolmetoista töntekjää (mm. J.M. Sirokova).  Tiedot heidän osallistumisestaan vainoihin puuttuvat.

Sivolainen, Aunuksen Gubtsekan Erikoisosaston kulkulupatoimiston työntekijä 14.7.1920 lähtien.

”Strela” (”Nuoli”),

Snerojev, Makar Fjodorovits, katso: Snoro Makar.

Snoro, Makar, Sortavalan alatoimiston Matti Poimelan rajantakainen tiedottaja ja agentti; Suojärven tiedustelupisteen johtajan Matti Poimelan rajantakainen tiedonantaja oli Makar Snoro (Snerojev), joka asui Hautavaran kohdalla aivan rajan pinnassa.  Hän kävi tuomassa tietoja kaksi kertaa, kunnes jäi kiinni 27.7.1929.  Kuulustelijat tiesivät, että Poimela oli maksanut Snorolel palkkiota ensin 10 ja toisella kertaa 38 ruplaa.  Myös kirjeiden kuljetus eräältä petroskoilaiselta opettajalta Poimelalle oli kuulustelijoiden tiedossa.  Jevsejeff oli kertonut kaiken tietämänsä.  Snoro sai 10 vuoden pakkotyötuomion, mutta pääsi pakenemaan Suomeen kesällä 1930.  - - - Vuoden 1929 syyskuussa vangittiin Makar Snerojev (myöhempi Snoro)  Hän asui Säämäjärven volostin Lazaristan kylässä ja taisteli neuvostovaltaa vastaan.  Hänet pidätettiin ensimmäisen kerran vuonna 1924, ja tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen salakaupasta ja valtiollisen rajan laittomasta ylittämisestä.  Vapauteen päästyään hän jatkoi vanhaa elämäntapaansa.  Suomen sotilastiedustelun Suojärven tiedustelupisteen päällikkö Matti Poimela käytti Snerojevia vakoiluun.  18.1.1930 hänet tuomittiin vakoilusta kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.  Hän pakeni leiristä 19.6.1930 ja pääsi kesäkuun lopussa Suomen puolelle, missä hänet pidätettiin ja häntä kuulusteltiin.  Tutkinnan jälkeen Snerojevin päästettiin vapauteen.  Sen jälkeen hän asui Suojärven Suvilahdella ja kertoi paljon omasta neuvostovankeudestaan, muutti sukunimensä Snoroksi ja sai Suomen kansalaisuuden.  Hän oli edelleen yhteydessä Poimelan kanssa ja teki toisinaan tiedusteluretkiä Neuvosto-Karjalaan.

Taimi (Vasten) Adolf Petrovits (1881-1954), Karjalan Tsekan kollegion puheenjohtaja 1921.  Lue Taimin urasta lisää; https://fi.wikipedia.org/wiki/Adolf_Taimi

Timonen, Matvej Matvejevits (Matti Matinpoika) (1882-1919), Aunuksen kuvernementin Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean edustaja tammikuussa 1918, Aunuksen Gubtsekan perustajia. 

Turunen, Paavo Matinpoika (1894-1938), Karjalan Tsekan Käsnän politbyroon johtaja tammikuussa 1921.  -  Eila Lahti-Argutina: Turunen Paavo Matinpoika, s. 25.11.1894 Pitkäranta, siirtyi Venäjälle 1913, Karjalassa Petroskoin 2. valtiontilan johtaja, tuomittu 14.4.1938 vakoilusta ja salatoiminnasta syytettynä kuolemaan, ammuttu 20-4-1938 Vienan Kemissä, rehabilitoitut 12.3.1957.  -  Mirko Harjula kertoo lisää: tehtaan työläinen Pitkärannassa, vuodesta 1913 Venäjällä.  Järjesti Pietarin ja Dubrovkan punakaarteja alkuvuodesta 1918, oli Lipolan punakaartissa.  Lokakuussa 1918 oli perustamassa Skp:n Petroskoin yhdistystä.  Meni talvella 1919 Pietariin komentajakurssille, sai punalipun kunniamerkin tankin valtaamisesta Pietarin luona lokakuussa 1919, valmistui komentajaksi 1.3. tai 28.4.1920.  Rahja lähetti suomeen etappien järjestelyyn Honkasen mukaan huhtikuun lopussa, tammikuussa 1921 lähetettiin Pietarista Knäsön poliittisen toimiston johtajaksi.  Tuli Kuolajärvelle aselasteja tuomaan pitkin vuotta 1921, mukana läskikapinassa 1922, sitten Knäsön tsekan johtaja, nähtiin Suomessa Kuolemajärvellä taas maaliskuussa 1923.  Valmistui jatkokursseilta 1925, erosi sitten armeijasta ja ainakin 1931 oli Hiilisuon sovhoosissa työnjohtajana.  Kävi Suomessa salaa vielä 1933.  Yleni Petroskoin 2. valtiontilan johtajaksi, vangitseminen ja surma kuin Eilalla yllä.  Harjulan mukaan maine palautettu 1959.

”Tussari”, Karjalan GPU:n agentti; 1930-luvun jälkipuoliskolla Karjalan vastavakoilu onnistui soluttamaan Suojärven tiedustelupisteeseen kymmenen agenttiaan (mm. ”Bogdanov”, ”Vorobej”, ”Meltola”, ”Severnyj”, ”Tussari”, ”Lukko”).  He saivat neuvostoliittolaisille paljon hyödyllistä tietoa tiedustelupisteen tehtävistä, toiminnasta ja sen henkilökunnasta.

Utriainen, Armas Gustavovits (1895-1933), Leningradin sotilaspiirin esikunnan neljännen osaston johtajan apulainen, salanimi ”413”.  Armas Utriainen oli Suomen salaisen poliisin tärkeimpiä agentteja.  Hän oli toiminut muun muassa Karjalan rakennustrustin henkilöosaston johtajan.  Etsivän keskuspoliisin keskushallinto värväsi hänet keväällä 1926 Helsingissä.  Hän tiedusteli pidätykseensä asti aktiivisesti Suomen hyväksi ja välitti tietoja esimerkiksi Tiedusteluhallinnosta ja Kommunistisen internationaalin toimeenpanevasta komiteasta.  Utriainen työskenteli Kominternin suomalaisessa osastossa, Neuvoliiton kaupallisessa edustustossa ja lähetystössä Helsingissä sekä Leningradin sotilaspiirin esikunnan tiedusteluosaston päällikön apulaisena.  Suomen salainen poliisi sai häneltä paljon hyödyllistä tietoa Suomen kommunistipuolueen toiminasta.  Suomen vastavakoilu onnistui hänen avullaan tekemään Leningradin sotilaspiirin tiedustelutoiminnasta lähes hyödytöntä.  Utriaista syytettiin Neuvostoliitossa Marija-Emma Schul-Martin-Tiltinin (salanimi ”Irene”) agenttiverkoston paljastamisesta.  ”Irene” vangittiin Helsingissä 20. lokakuuta 1933 ja tuomittiin 23. huhtikuuta 1934 kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.  -  Eila Lahti-Argutina: Pääpukariksi ”Suomen yleisesikunnan salaliitto” –jutussa keksittiin pietarinsuomalainen Armas Utriainen.  Hän oli aikaisemmin ollut Kominternin ulkosuhteiden hoitajana Murmanskissa, Neuvostoliiton kauppaedustustossa ja edustustossa Suomessa ja Leningradin sotilaspiirin esikunnan tiedusteluosastossa.  Hänen työpaikkansa oli Karjalan rakennustrustin henkilöstöosaston päällikön virka.  Hänet ammuttiin 20.9.1033. - Wikipedian artikkeli Marija-Emma Shul jne:n henkilöstä; https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria-Emma_Schul-Martin Lisää Marija-Emma Schul jne.:n vakoilijan vaiheista Ulkoasiainministeriön kotisivuilta: ”Vakoiludraaman sivunäytös Merikasarmilla”; http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=41374

Armas Utriaisen ja hänen lähisukulaistensa elämä ja kohtalo saa pientä lisävalaisua täältä, kun toisessa blogissani kerron kesän 1926 vankienvaihdosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä, vankien kohtaloista;

"Leningradin suomalaispuhdistuksia johtanut NKVD:n upseeri Raimannikov kysäisi heinäkuussa 1937 ikään kuin ohimennen Tyyne Tokoilta, kenen kanssa Jukka Lehtosaari on naimisissa.  Viattoman näköinen kysymys vihjaisi Lehtosaaren vaimon Elsa Utriaisen [Elsa, joka eli vakaassa liitossa Jukan kanssa vuodesta 1930, toimi Lenin-koululla referenttinä, perheeseen kuului Utriaisen tytär edellisestä liitosta] veljeen, Armas Utriaiseen, joka oli jo 1932 teloitettu vakoilijana.  Vaimon toinen veli oli paraikaa samasta syystä prosessissa ja ammuttiin 29.1.1938.  Vielä otettiin Elsa Utriaisen sisar; punakomentaja Paavo Peuran vaimo Linda Utriainen, joka pidätettiin 2.8.1937 miehen ollessa Moskovassa.  Hätääntynyt aviomies matkusti vaimonsa perässä Kirgisiaan asti, ja lähetti uhmakkaan avunpyynnön puolueelle ja Kominterniin.  Lisäksi Lehtosaari oli omassa oikeudenkäynnissään Suomessa 1921 kertonut jonkin verran toiminnastaan [ehkäpä ohranan pampun voimallakin, VH], sillä siihen aikaan ei ollut vielä täysin omaksuttu konspiratiivisuuden ideaa.  Hänen vanha tunnustuksensa Turun hovioikeuden pöytäkirjasta käännettiin marraskuussa 1937 venäjäksi. – Poika Tuominen kertoo (Maan alla ja päällä), että junaillessaan heti kuristushuonevankeudesta vapauduttuaan huhtikuussa 1926 Suomen Ammattijärjestön kokousta hän kaikkein luottamuksellisimmissa aiheissa käytti Neuvostoliittolaisen kontaktimiehensä, Venäjän ammattijärjestön silloisen pääsihteerin ja kommunistisen puoleen keskuskomitean jäsenen Melnitsanskin kanssa käydyissä neuvonpidoissa  Neuvostoliiton lähetystön luotettavaa tulkkia.  ”Lähetystössä toimivat siihen aikaan SKP:n ja GPU:n välisenä yhdysmiehenä GPU:n palveluksessa olevat, Pietarissa syntyneet Utriaisen veljeksetNämä hyvin koulutetut tsekistit ymmärsivät Suomenkin asioita aika paljon.  30-luvulla Stalinin suuressa puhdistuksessa molemmat silloiset tulkkimmekin ammuttiin vakoilijoina ja vastavallankumouksellisina”, Poika Tuominen kirjoittaa. - Lue lisää; http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128201-he-todella-halusivat-sinne-neuvostoliittoon

Valden (Vallden), Artur Adolfinpoika, marraskuusta 1920 lähtien Karjalan Tsekan hallintoyksikön johtaja, Karjalan työkansan kommuunin Tsekan Kollegion jäsen 1921.;  Alusta alkaen Karjalan vallankumouksellinen komitea houkutteli mukaan työhönsä Suomen vallankumouksen osanottajia.  Karjalan vallankumouksellisen komitean päätöksen 27.11.1920 perusteella Karjalan Tsekan toimintaan liittyivät seuraavat punaiset komentajat: A. Kopponen, A. Pokkinen, O. Kuittinen ja A. Saikkanen.  Kuittinen oli Karjalan Tsekan varapuheenjohtaja, A.Valdenista tuli hallintoyksikön johtaja ja Erikoisosaston johtajana toimi T. Melto.  – Mirko Harjula: Walldén, Arthur Adolfinpoika, s. 23.5.1892 Kotka, Valkealan Kausalassa kaupanhoitaja, muutti Kouvolaan 1915, Helsingin kauppakoulussa 1917, kuului Suomen työväen toimeenpanevaan komiteaan 1918, kansanvaltuuskunnan valistusasiain osaston kirjuri, sodan aikana punakaartin Kymintehtaan pataljoonan komentajan esikunnassa ja helmikuusta 1918 lähtien Keskirintaman sotaneuvoston puheenjohtajan, pakeni vappuna Kotkasta laivalla Venäjälle.  Yritti ottaa Buin pakolasisiirtolassa yksinvallan, mutta ei saanut ja ampui vaimonsa siellä.  Valmistui punakomentajakurssilta, Venäjän sisällissodassa suomalaisen 480. punarykmentin komissaari 1919-1920, huhti-toukokuussa 1921 Karjalan Tsekan rankaisuosaston komissaari Vienassa.  Vuonna 1921 palveli Karjalan Tsekan hallinto-osaston päällikkönä.  Valittiin 1921 alussa Petroskoin suomenkielisen kommunistikollektiivin klubitoimikuntaan ja suomenkielisten työväenklubien väliaikaistoimikuntaan.  Osallistui Karjalan kansannousun kukistukseen rangaistusosastojen johtajan talvella 1921-1922 ja Karjalan toimeenpanevan komitean valtuuttamana rintaman keskikaistalla.  Uhtuan alueen vallankumouskomitean johtaja helmikuusta 1922, lokakuussa 1922 Karjalan toimeenpanevan komitean jäsen.  Petroskoin osuuskauppojen päähallinnon puheenjohtaja 1923, edusti KASNT:n johtoa Moskovassa 1928.  Merkittiin kuolleeksi Moskovassa 1933. Saman sukuniminen mies oli Karjalan Tsekan johtajana 1921 sekä OGPU:n ja NKVD:n johdossa 1930-luvulla.

Vallen (Vallin), A; Venäjän Tsekan päiväkäskyllä no 36053/16.4.[1921] ilmoitettiin Karjalan Tsekan kollegion uusi henkilökunta.  Kollegion johtajaksi nimitettiin Adolf Taimi ja jäseniksi A. VAllen (Vallin), N. Grigojev, I. Medvedev ja A. Kalinin.  Karjalan työkansan kommuunin Tsekan kollegion henkilöstövaihdoksen yhtenä syynä voi pitää suomalaisten kommunistien liittymistä joukkoon sekä omien turvallisuusalan kaadereiden kouluttamista Suomen tulevaa vallankumousta varten.  Tämän lisäksi Taimi ja Vallen (Vallin) olivat Gyllingin kannattajia, ja heidän kauttaan tämä saattoi valvoa tilannetta Karjalan työkansan kommuunin turvallisuuspalvelussa.  Kollegion puheenjohtaja oli käytännössä salaisen palvelun johtaja.  Siksi voi sanoa,  että suomalaiset Taimi ja Vallen (Vallin) olivatkin siellä Gyllingin silinä ja korvina.  Taimi ei jatkanut pitkään Karjalan työkansan kommuunin Tsekan kollegion johdossa, mutta Vallen (Vallin) pääsi kohta sen Hallinto- ja järjestelyosaston johtajaksi.  Vuoden 1921 lokakuussa Karjalan tkk:n Tsekan puheenjohtajaksi tuli ammattivallankumouksellinen, latvialainen Osvald Janovits (Jakovlevits) Nodev (1896-1938).  …Nodevin nimityksen jälkeen Vallen (Vallin) pääsi korkeammalle eli Karjalan toimeenpanevaan keskuskomiteaan.  Näyttää siltä, että tämä sopi Gyllingille ja Venäjän Tsekalle.  Myöhemmin, 18.3.1922 Nodevin tilalle Karjalan Tsekan johtoon tuli puolalainen Vjatseslav Romuldovits Dombrovski[j], (1895-1937), hänkin ammattivallankumouksellinen, jolla oli puutteellinen korkeakoulusivistys ja joka oli Gyllingin intomielinen kannattaja.  [Kuten huomata saattaa, Dombrovskin elämä päättyi 1937 ja Nodevin sekä Gyllingin vuotta myöhemmin, VH]

Vallenius Usko, lähetettiin Suomesta soluttautumaan Karjalan Tsekaan; 20. erikoisrajapisteen työntekijät pidättivät 18.4.1921 Usko Valleniuksen, joka kertoi karanneensa Suomen armeijasta Neuvosto-Venäjälle.  Näihin väitteisiin luotettiin ja Vallenius toimitettiin Petroskoihin, missä hänestä tuli Karjalan työkansan kommuunin kansantalouden neuvoston huolto-osaston työtekijä.  Toukokuussa 1921 Karjalan Tseka sai ilmoituksen Valleniuksen epäluotettavasta käyttäytymisestä.  Hänet pidätettiin ja tutkinnan aikana kävi ilmi, että Vallenius oli syntynyt vuonna 1900 Uudenmaan läänin Tuusulan kylässä, opiskellut Tampereen kauppaopistossa ja taistellut Suomen kansalaissodassa punasuomalaisia vastaan.  Sodan jälkeen hän oli palvellut Suomen armeijassa.  Hänen serkkunsa, majuri Toivo Vallenius, palveli Suomen rajavartiojoukoissa.  Toivo Valleniuksen käskystä Usko lähti Petroskoihin.  Hänen tehtävänään oli soluttautua Karjalan rajavartioinnin 5. erityisosaston erikoisjaostoon, Karjalan Tsekaan tai kansantalouden neuvostoon ja selvittää näiden laitosten toimintaa ja niiden johtohenkilöiden sukunimet.  Valleniuksen tuli värvätä luotettavia valkokaartilaisia suorittamaan tiedustelutehtäviä Suomen hyväksi.  Tutkinta todisti, että hän alkoi kerätä tiedustelutietoja ja värväsi agentteja, mutta epäonnistui yrityksessään päästä Karjalan Tsekan riveihin.  Hän sai vakoilusta kuolemantuomion, ja hänet ammuttiin 12. marraskuuta 1921.

Viljanen, Urpo Karlovits [U.K.], NKVD:n komendantin apuolainen syyskuussa 1935.  Vuonna 1935 alkoi vainojen uusi vaihe.  Tuoko-kesäkuussa GPU:n johtaja Sersevkij tutki henkilökohtaisesti Kiestingin, Louhen, Kemin ja Tunkuan NKVD:n piiriosastojen toimintaa.  Tarkastuksen jälkeen erotettiin kolme työntekijää (komendantin apulainen U.K. Viljanen, UGB:n Prääsän piiriosaston valtuutettu I.A. Sekis ja kuriiri I.V. Palkin).  Heistä Viljanen tuomittiin 25.9. 2,5 vuodeksi vankeuteen.

”Ville”, Karjalan tasavallan GPU:n ulkomainen agentti.  Haukiputaalla toimi agentti ”Ville” (1930-luvun alussa).

Virolainen, Ivan Petrovit, Karjalan vastavakoilun johtajan sijainen 31.5.1928-21.5.1929. – Suomen Loikkarien Komitean toimintaan mukaan kutsuttiin suomen kieltä osaavia henkilöitä, kuten M.G. Kalman, A.K. Koskenvirta ja N.S. Haimi.  Joskus loikkareita koskevia selostuksia laativat Vastavakoiluosaston päällikkö M.I. Kleiman tai hänen sijaisensa I.P. Virolainen, M.I. Mibgberg ja A.S. Ivailov.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Seppo Hildén

Kiitos Tseka-pläjäyksestä, jaksoin lukea koko jutun.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset