Veikko Huuska

Hajamietteitä vuoden 1918 kapinasta

Työpaperi, jonka pohjalta pidin puheen punaisten graniittipaasien edessä Ikaalisissa – sekä esitelmän vappukahvi- ja –simatilaisuudessa 1.5.2012, Veikko Huuska

 

Hyvää huomenta kaikille ja hyvää Vappua kaikille.

 

Kun seisomme näin vappuaamuna perinteisen muistohetken merkeissä näiden punaisten graniittipaasien edessä - ja näiden parinsadan (198 tarkka), hiljalleen sammaloituvan, nimen äärellä, seisomme keskellä historiaa.  Mutta samalla seisomme myöskin keskellä nykyaikaa. 

Mutta kun muistamme näitä kiviä ja nurmen alla uinuvia miehiä ja naisia, keitä me silloin muistamme?  Ja mitä me muistamme?

http://www.tkm.fi/punamuisto2.cgi?sij_kunta='Ikaalinen

http://www.tkm.fi/punamuistokuva.cgi?id='16

 

Ensisijaisesti muistamme jotain siitä, mitä tiedämme tai uskomme tietävämme.  Mitä me sitten tiedämme näistä menneistä, ihmisistä ja tapahtumista ja taisteluista?  Suomen historian kaikkein kipein kohta on  vuosi 1918, vaikein ja arvoituksellisin.  Miksi niin kävi?  Vastauksia on kukkuramitoin, - mutta mikä tai mitkä niistä ovat ikuisen historian näkökulmasta pitäviä ja pysyviä? 

Sotaisten vuosien historia tuppaa joskus jopa hämärtämään sen, että niiden ”sodattomien vuosien” aikana on rakennettu se Suomi, jonka me tunnemme maaksemme ja kodiksemme.  Joulukuussa 95 vuotta täyttävän Suomen valtiollisen itsenäisyyden ajasta sotavuosia on ollut 8 vuotta ja sodattomia – Luojalle kiitos – 87 vuotta.  Kymmenkertainen aika!

 

”Värien sota” 1918

Tosiasiana pysyy se, että tässä maassa ja näillä kunnailla oteltiin talvella 1918.  Oteltiin verissä päin, ja kyseessä ei ollut vain tuon onnettoman ”värien sodan” rintamamiesten elämä ja henki, vaan koko kansakunnan ja Suomi –nimisen, vastaikään itsenäistyneen valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus.  Ottelun taustana, ja syntytekijöinä, voidaan nähdä tsaarinvallan taantumus ja yhteiskunnan kipeästi tarvitsemien uudistusten jarrutus, maailmansodan kuohut ja niissä kertautunut ulkoisten valtojen vaikutus, ja näillä korteilla pelaaminen, puolin ja toisin: ja kaiken juurena vihankylvö, viholliskuvat, ja eduskuntauudistuksesta huolimatta, - osin jopa sen aiheuttamien pettymysten vuoksi - syntynyt epäluottamus parlamentaarisen työn voimaan.  Sijaan tuli radikalismi, äkkijyrkkyys ja usko ”suoraan toimintaan”.  -  Lisäksi, pakko sanoa: oli porukoita, jotka ajoivat tilannetta kohden kaaosta.

Sota 1918 Suomessa oli leimallisesti amatöörien sotaa.  Täyttä sähellystä.  Ikaalisten rintaman punaisella rintamakomentajalla Anton Leinosella oli maaliskuun alussa käytettävissään kaikkiaan noin 1800 miestä, ja näillä kiväärien lisäksi 3 tykkiä ja 14 konekivääriä.  Ikaalislaisia palveli hänen kaartinsa riveissä lähes neljäsataa.  Heistä kaatui  Ikaalisten tasan kuukauden kestäneen taisteluvaiheen (16.2.-16.3.) aikana tarkalleen yksi (1) mies. 

Neljäsataa miestä teki kumousta ja kävi sotaa.  Yksi kuoli.  Kyllähän tuollaisesta porukasta enemmän kuolee pelkästään viinaan ja puukkoon yhden talven aikana.

 

Valkoisella puolella ikaalislaisia oli maaliskuun alkuun mennessä noin 170 miestä; asevelvollisuuden määrääminen nosti miesten määrää jonkin verran. Tämän jälkeen alkoi pitäjään tulla lisävoimia. Ikaalisissa omista valkoisista kaatui taisteluissa Ikaalisten rintamalla kahdeksan (8) miestä ja lisäksi kaksi (2) kuoli taistelukentällä saamiinsa haavoihin = kymmenen (10) miestä. 

Näin Ikaalisten keskinäisiä uhreja täkäläisissä Ikaalisten taisteluissa oli 11 kaatunutta.    

 

Sota-arkiston veteraanitiedostot tukevat rajuine tuhoamiskuvauksineen käsitystä, että punaisen puolen taistelijoita on yhä kateissa, poissa kirjoista ja kansista.  Vuosikymmenten selvittelyistä ja prof. Ylikankaan johdolla toimineesta valtiollisesta tutkimusprojektista (Sotasurmat) huolimatta menetysten lopullinen kaikkinainen määrä on ”noin arvio” – ei tarkka luku. 

Ikaalisista meni kapinassa lopulta noin 220 punaista ja 22 valkoista.  Mukana on epäselvä määrä puolueettomia sivullisia.

 

Luvut kertovat ainakin yhden seikan.  Sisällinen sota on kauhea asia.  Kaikki ymmärtävät, että sodassa, kahden eri väriä tunnustavan joukon tapellessa, kuollaan.  Tämä on väistämätöntä.  Mutta että yhdentoista kaatuneen lisäksi kuolee yli kaksisataa muuta – käy yli ymmärryksen.  Osan selittää se tosiseikka, että sotaa käytiin muuallakin kuin Ikaalisissa, mutta sekin selittää vain osan.

 

Ikaalinen oli sivunäyttämö 1918

Yleiseltä luonteeltaan Suomen vuoden 1918 sota oli rautatiesotaa; junaratoihin tukeutuvaa, niiden varrella käytyä.  Rautateitse toimitettiin joukkojen siirrot, huolto ja täydennykset.  Kaukana rautatiestä oleva Ikaalisten rintama, oli sodassa selkeä sivunäyttämö.  Pitäjän halki kulki kylläkin reitti – perinteinen sotatie, jota niin suomalais-ruotsalaiset kuin venäläisetkin sotajoukot eri vuosisatoina ovat käyttäneet – suoraan valkoisten päämajaan Seinäjoelle. 

 

Mutta Ikaalisten punaisen rintaman päällikkö, venäjällä opin saanut suutari ja faktori Anton Leinonen – jota muuten esitin Tampereen suuressa ”Sovinnon kulkueessa” keväällä 2008 - ei mainituilla voimillaan saanut kauppalaa vallatuksi, vaikka puolustajien pääluku oli vaivoin 10 % hänen joukoistaan.  Eikäpä kauppalan valloitus olisi merkinnyt muuta kuin lisää verenvuodatusta, vihaa – ja rintaman pysähtymisen Sammin-Laivarannan-Kalmaan linjalle; Seinäjoelle olisi ollut vielä 140 km umpilunta ja erämaata.

Mutta tuo on kovasti korkealentoista.  Kun seisomme tässä eteläisen hautausmaan nurkkauksessa, keskittykäämme tähän paikkaan ja näihin näkymiin. 

 

Pikkupoika poimii mansikoita paljasjaloin

Olen syntynyt tuossa sadan metrin päässä.  Muistan miten pikkupoikana ensi kerran pysähdyin tämän muistomerkin ääreen ja luin sen tekstejä.  ”Demokratian puolesta kaatuivat ja murhattiin”, sanoo jälkipolven työväenjärjestöjen kiveen hakattu päälause.  Mietin demokratiaa ja – erityisesti tuota ”murhattiin”. 

Pikkupoika tajusi, mitä tarkoittaa kaatuminen sodan yhteydessä, mutta että murhattiin… se toi jylhyyttä tähän paikkaan.  Kysymyksiä ja kummastusta.

Eikö Suomi ollut demokratian eturintamassa jo vuodesta 1907, jolloin – ollessamme vielä osa Venäjän keisarillista imperiumia - valittiin ensimmäinen eduskunta yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella, naistenkin saadessa äänestää.  Kansanvallan oppien mukainen menettely talvella 1918 olisi ollut uudet, itsenäisen Suomen eduskuntavaalit ja niiden perusteella valittu eduskunta olisi toiminut myös ”perustuslakia säätävänä kansalliskokouksena”. 

 

Annoitte kaikkenne” kuiskaa kiviseppeleen nauhan teksti.  Ja toinen seppelnauha sanoo: ”Muistonne velvoittaa”.  Muistan miettineeni: Annoitte kaikkenne… siis ”annoitte”.  Se on jotenkin ylevämpää, kuin että ”Teiltä otettiin kaikki… loputkin vähästänne”.  Sellainen kai olisi sopimatontankin muistokiveen hakattavaksi.  Mutta mitä tarkoittaa ”velvoittava muisto”?  Ei suinkaan sotaa tai revanssia?  Ei, kyllä se liittyy näkemyksiin, ”vakaumukseen” – ja siinä pysymiseen.  Entä oliko toisella puolella vakaumusta ja kaiken antamista? 

Näin järkeilin joskus yli puoli vuosisataa sitten tällä paikalla, kun mansikoita niittykedolta poimiessani tähän ensi kerran osuin.  Olin liikkeellä paljain jaloin, ja kun laskevan auringon viistossa valossa kohtasin peltisiä hautamerkkejä, joista luin nimiä ja päivämääriä – ja ojensin sormeni niissä oleviin luodinreikiin.  Päivän lämpö tuntui häipyvän, ja minun oli äkkiä vilu.

 

Nimet graniittipaasissa

Kaikki nämä punaiseen graniittiin ikuistetut (198 nimeä) eivät lepää tässä paikassa.  Vain osa heistä on haudattu tänne.  Useimmat muualla kuolleista Ikaalisten punaisista lepäävät menehtymispaikoillaan.  Niinpä suurin osa tämän nurmen alle kätketyistä on Tampereen ja Turun suunnan kaartien täällä tiensä pään kohdanneita, useimmat tunnistamattomina tänne haudattuja.  Tampereen, Messukylän, Pirkkalan, Lempäälän, Hämeenkyrön, Viljakkalan, Mouhijärven, Jämijärven, Lavian, Längelmäen, Turun, Kiskon, Loimaan,Yläneen ja Dragsfjärdin punakaartien miehiä, ehkä muitakin. 

Niin, ainakin viisi venäläistä.  Heidän koti- ja synnyinpaikoistaan ei ole tietoa.  Yksi heistä kaatui Kalmaalla, Gyllingien kotitanhuvilla - kerron joskus yksityiskohtaisemmin hänen kuolemansa.  Toisen ampui eräs hautuumaan kuusiaidan taistelija venäläisen loikkiessa Kamraatin vainiolla.  Verijälki oli lumessa vielä myöhään keväällä, näin minulle on kerrottu.  Ikaalisten rintama raportoi Tampereelle 8.3. että päivän taistoissa kaatui 5 ja heistä 3 venäläisiä.  Pidän ilmeisenä, että enemmänkin niistä noin 80 venäläisestä sotilaasta, jotka lähetettiin Ikaalisten rintamalla, kohtasi täällä matkansa pään.

 

Juuse Tammisen olosuhteisiin nähden varsin realistisen ”Ikaalisten rintamalla” –teoksen (1929), ja muiden aikalaiskuvausten mukaan Ikaalisissa kuoli 16.2.-16.3. aikana, 11 taistelupäivän otteluissa yhteensä 90-100 punaista.  Aikaisemmin pidin tätä ylimitoitettuna tietona.  Mutta nykyisin olen valmis ottamaan tämän suhteellisen tarkkana lukuna.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Juuse_Tamminen

 

Isoisä perusti – tyttärenpoika pommitti..

Tuolla tämän kuusiaidan vierustalla n. 50 metrin päässä on vahvoin ketjuin rajattu hautaryhmä.  Siellä lepää kamarineuvos Carl Otto Helsingius, joka sen lisäksi, että kantoi aikanaan huolta kotipitäjänsä köyhän kansan oloista ja lapsikuolleisuudesta, laati ja toimitti kesällä 1856 kenraalikuvernööri Bergille anomuksen Ikaalisten kaupungin/kauppalan perustamisesta.  Monien käänteiden jälkeen keisari Aleksanteri II  antoi lopulta 21.4.1858 julistuksen kauppalan perustamisesta Ikaalisten kirkonkylään. 

 

Tämän Ikaalisten kauppalan ”perustajaisän” kamarineuvos Helsingiuksen tyttären Eugenie Gyllingin poika, Edvard Gylling tuli toimimaan punaisen vallankumouksen kumoushallituksessa, kansanvaltuuskunnassa, ja vieläpä punaisen kaartin viimeisenä esikuntapäällikkönä Viipurissa.  Sitä ennen hänen osaltaan johtamansa kumouksen joukot pommittivat tykein ja ilmapommein Ikaalisten kauppalaa, tuota pientä ja kaunista.  Edvardin sisaret ja veli lepäävät tuolla ylempänä olevassa sukuhaudassa.  Edvardin viimeinen leposija niskalaukauksen jälkeen kesällä 1938 oli Kommunarkan teloitettujen joukkohauta Moskovan liepeillä.

 

Suomen sotahistorian ensimmäinen pommitus 19.3.1918 Ikaalisissa

Ammattivallankumouksellinen Eino Rahja, Leninin kätkijä, tukimies ja vallankumouspäivien henkivartija lensi 19.3. Tampereelta Hämeenkyrön yli Ikaalisiin.

Tämä lento on ikuistettu Väinö Linnan Pohjantähdessä. 

Ikaalisten kauppalan vahtimiehet olivat tunnetusti kellotapulin tornissa.  Mutta kun sieltä ei massiivisen kirkon takaa nähnyt tärkeisiin etelän ja idän suuntiin, tähystäjä oli pakko asettaa myöskin kirkon keskitorniin, niin sanottuun ”lyhtyyn”.  Sinne epäilemättä kannettiin myöskin kauppalan puolustuksen ainut konekivääri, minnekäs muualle? Vaikkei sitä tietenkään kenenkään kantti kestä kovasti mainita. 

Vartiovuorossa olleet miehet kuulivat hurinan ja näkivät lentokoneen lähestyvän kauppalaa.  – Kenen kone? toinen kysyi.

  – Oma tietysti, et kai kuvittele että punikkirosvoilla olisi lentokoneita! toinen vastasi.  Aseensa kohottanut laski sen ja miehet katsoivat ihmeissään kuinka kone kaarsi kirkon editse ja pudotti kapsäkin joka räjähti kirkon alapuolella ja toisen pommi kone pudotti Keturin pappilan tuntumaan.  Sitten se jo kaasutteli takaisin Tampereen suuntaan.  Paluutuurilla hän sitten heitti vielä yhden pommin Kostulaan.  Turhaan yrittivät yllättyneet vahdit sojottaa kivääreillään perään. 

 

Väinö Saurio, tuolloin alakoululainen, kertoi minulle 2004, että pommit pudotettiin kirkon eteläpuolelle Nurmen tontille ja toinen heidän tonttinsa alakulmaan Rahkolankujan päässä.  ”Pommit tekivät jäiseen maahan pienet montut, joita me kutsuimme ”nauriskuopiksi”.  Tamminen mainitsee lisäksi yhden pommin Vienolan suunnalla – Edvard Gyllingin puolison, piirilääkäri Achrénin tyttären Fannyn kodin pihatantereella. 

http://cb-fi.photoxpress.ru/news_info.asp?news_id=447421

 

Tämä oli Suomen ensimmäinen pommitus, ja sen kohteeksi joutunut Ikaalisten kauppala säästyi pienin vaurioin. 

Pommittaja, Eino Rahja, joka ei ollut erityisen jumalinen mies, päätyi värikkään bolshevikkisen sotilasuran jälkeen 1936 Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarin kirkon edessä olevalle hautausmaalle. 

Hänen mustalle muistopaadelleen olen käynyt laskemassa tulipunaisen ruusun vuonna 2003, kun Ikaalisten pommituksesta tuli kuluneeksi 85 vuotta.  Muuan satunnainen ohikulkija, salkkua kantanut venäläinen työmiestyyppi selosti vuolaasti Rahjan elämäkertaa minulle.  Kun mainitsin hänen pommittaneen 1918 synnyinpitäjäni kirkkoa, mies suorastaan räjähti, ja väitti kivenkovaan, että se ei ollut mahdollista, vaan olin sekoittanut asiat päin mäntyä.  Njet, njet, njet..

 

Kumouksellisten tykit syytävät rautaa kauppalaan

Maaliskuun 5. päivänä punaisten tykkituli Sarkilta ja Palomäestä (n. 2 km ja >600 m etäisyydeltä) kohdistui hautausmaan puolustuslinjaan, kirkkoon ja kauppalaan.  Neljän päivän aikana tykkipari ampui oman raporttinsa mukaan yli 800 laukausta kauppalaan – kaikkiaan yli tuhat.  Merkittävä osa tulesta oli shrapnelleja, jotka vonkuen ja kieppuen lensivät ajopanoksensa voimasta ja herätepanoksen toimesta laukesivat ilmassa syytäen kuulia ja raudankappaleita ympäriinsä, varsinaisen kehän tussahtaessa tyhjänä maahan.  Pikkupojat kiertelivät keräilemässä näitä jäännöksiä.  Tuhoja tykkitulella oli vähän. 

Kerran kuurin osuessa hautuumaalle, linjassa ollut, Amerikassakin käynyt Isoröyhiöläinen maanviljelijä, köyhäinhoitolautakunnan jäsen Kalle Hietaniemi ”kaatui siellä [5.3.] vihollisen kranaatin sirpaleesta, joka lävisti hänen päänsä, sekä kuoli tuntoihinsa tulematta samana päivänä Ikaalisten sairashuoneella”. 

Kirkonkylässä kahden mökin katto ammuttiin puhki ja samoin Hakumäen kuisti.  Kallin yksi seitsemästä kuusesta sai osuman ja kolmannes latvaosasta romahti maahan.  Mutta kuusi kasvatti uuden latvuksen ja seisoo komeana yhä paikallaan. 

 

Kauppalassa Väinö Saurion mukaan ensimmäisenä tykistöpäivänä ”paketteja” pelättiin ja kaduilla kuljeskelu oli kielletty, mitä nyt seinustoja pitkin rohkeimmat hiippailivat.  Mutta jo toisena päivänä kun tehottomuus oli havaittu Väinö toveriensa kanssa kulki vapaasti kaduilla ja seurasi ”kapsäkkien” lentoa taivaalla.  Joskus rojut ropisivat kauppalan peltikatoilla ja sälää lensi katuhiekalle.  –  Kirkko säilyi täysin koskemattomana.

 

Hautausmaan kuusiaidalla kulki punaisen Suomen ja valkoisen Suomen rajaviiva

(Kuusiaidan itäpuolelle rajautuivat meidän perheen siirtolaistilan 3,2 hehtaarin pellot, joilla opin 5-vuotiaana iskemään kangella heinäseipäänreikiä ym.  Ne oli asutuslain nojalla lohkottu entisistä Pappilan maista, ja tilan nimi oli - ironisesti kyllä Tyynelä, vaikka sota olikin mantuja liipannut noinkin tulisesti.)

 

Eivät kaikki valkoisetkaan niin halusta tappelemaan lähteneet; Väinö kertoi, miten eräässäkin huushollissa miehet hieman vanuttelivat hautausmaan linjalle lähtöään, jolloin käskemään tullut vartiopäällikkö oli jysäyttänyt kiväärinperän keittiön lattiaan ja sai äijät liikkeelle.

 

Saman päivän [5.3.] iltapuolella kun ”aasitykit” jo vaikenivat, jatkui hajanainen kiväärituli Palomäen punaisten ja hautausmaan kuusiaidan valkoisten välillä.  Punaisilla oli tilaisuus suoja-asemassa Palomäen takana keitellä kahvia, ja niinpä sieltä huudeltiin: ”Tulkaa lahtarit korppukahville!” 

(Alinomaisen tykkitulen vuoksi kauppalan lottarouvilla ei tänään ollut saumaa tuoda kahvikorejaan perille asti, minkä seikan ”punikit” hyvin korkealta näköalapaikaltaan havaitsivat, ja minkä taas ”lahtarit” kovasti huutojen sävystä lukivat, ja tämäpä oli omiaan ärsyttämään ”lahtareita”, VH.)

Linjojen välissä, hieman sivummalla Kamraatin talossa oli evakuoidun talon väkeä hoitamassa karjaa, antamassa iltarehua ja kuivikkeita.  Talossa oli myös tamperelaisia sukulaisia.  Olen lukenut kummankin osapuolen miesten kertomukset tapahtumasta.  Palomäestä varoiteltiin sekä Kamraatin väkeä liikkumasta, että valkoisia ampumasta.  Itse Perttulan rouva huiskutti hautuumaalle päin, että älkää ampuuko.  Mutta valkoiset luulivat pihakartanolla hämärissä juoksevia hahmoja punaisten koukkauspartioksi.  Ankara tuli kohdistui Kamraatin pihaan. 

Tulos: 8-vuotias Sylvi-tyttönen joka nouti ruumenia riiheltä sai luodin ohimoonsa. 

Hän on surmatiedoston mukaan ainut alle 10-vuotias lapsi joka kapinan aikana kuoli tähdättyyn kiväärinluotiin. 

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=16813

Hautausmaan koivut kätkivät kapinan luoteja

Meidän pienen siirtolaistilamme pellot siis rajoittuivat tuohon sotalinjana olleelle kuusiaidalle.  Lapsena aina puhuimme, että kun kuuset joskus kaadetaan, niitä ei voi viedä sahalle, koska niissä olevat kranaatinsirut särkevät sahanterät.  Aita kaadettiin vuonna 1971 syksyllä kun olin armeijassa Hennalassa (jonne olin vannonut en koskaan meneväni), samana päivänä kun meiltä vietiin viimeinen lehmä, Vento-nimeltään, ”korkealaitaisella” pois.  –

Parikymmentä vuotta sitten seurakunta kaatoi hautausmaan eteläpäädyn vanhat koivut.  Ostin rungot ja hakkasimme isäni kanssa ne haloiksi; teimme pieniä klapeja jotta näkisimme, löytyykö niistä sodan muistoja.  Tarkkasilmäinen isäni, joka silloin oli jo 88-vuotias, löysi ydinpuusta kaksi luotia.  Sotilasasiantuntijan tutkimuksen mukaan ne olivat vuosisadan alun venäläisten sotilaskiväärien teräväkärkisiä luoteja.

 

Sodan lapset

Sodassa kuoli satoja alaikäisiä; alle 24-vuotiaita (aikuisuuden alaikäraja tuolloin) menehtyi yli 10.300.  Kaatuneita oli viljalti.  Taistelujoukkojen riveissä haavoihinsa kuoli alle 18-vuotiaita lapsia 96 kappaletta.  Kummalliselta tuntuu, että näistä kaikista lapsi-uhrista peräti kuusi (6) kuoli Ikaalisissa ja lisäksi vielä kolme Hämeenkyröön kytkeytyvää tapausta.  – Lähinnä ne kuvaavat nuorten vapaaehtoisten uhrimieltä.

8-vuotiaan Sylvin lisäksi Ikaalisissa menehtyivät :

Ernhard Backlund, 16 v, ajurin poika, koululainen, toimi konekiväärimiehenä ja haavoittui Mannanmäellä Perkiön torpan luona 17.3., tuotiin Ikaalisten kunnansairaalaan, jossa menehtyi kaksi päivää myöhemmin haavoihinsa;

Huhtinen, Eero, 17-vuotias yhteiskoululainen Merikarvialta, ehti toimia joukkueenjohtajana kolmisen viikkoa kun haavoittui kiväärinluodista päähänsä Mouhijärven Lampisten kylässä lähellä Teirin taloa 4.4. ja tuotiin Hämeenkyröön Oulun pataljoonan sairaalaan, jossa tuntoihinsa tulematta kuoli seuraavana päivänä.

Kemppainen, Aarne, 17 v., oululainen räätälinkisälli, saapui Oulun pataljoonassa Ikaalisiin 13.3. ja kymmenen päivää myöhemmin haavoittui Kyröskoskella Nuutin kankaalla, tuotiin Ikaalisten sotilassairaalaan, jossa kuoli seuraavana päivänä leikkauspöydälle.

Lähteenmäki, Kalle, 16 v., hämeenkyröläinen renki, haavoittuneena kuoli Janakkalassa 26.4.

Nordlund, Aksel, nahkurin poika Taivassalosta, liittyi helmikuun alussa Uudenkaupungin vapaajoukkoon, ja kiersi Ahvenanmaan taistelukentät ja myöhemmin Turun pataljoonan riveissä taisteli Vatulassa ja Mannanmäellä.  Haavoittui 18-vuotissyntymäpäivänsä aamuna Kyröskoskella lähellä Nuutin taloa, tuotiin Ikaalisten sotilassairaalaan, jossa vielä samana päivänä heitti henkensä.

Pikkarainen, Yrjö, 17-vuotias oululainen kauppa-apulainen.  Liittyi vapaaehtoisena Oulun pataljoonaan ja lähettinä juostessaan Kyröskosken taistelussa hän haavoittui 23.3. ja kuoli 7.4. Ikaalisten kunnansairaalassa haavoihinsa.

Sandelin, Viktor, 17-vuotias talonpojan poika Maalahdelta. Otti kuularuiskumiehenä osaa Lavian ja Hämeenkyrön Mannanmäen taisteluihin.  Haavoittui viimemainitussa taistelussa Perkiön torpan luona 17.03.  Vietiin Ikaalisiin, jossa kuoli samana päivänä.

Sirén, Kalle, 17-vuotias sekatyömies Hämeenkyröstä, huoli haavoihinsa 31.3. Tampereella.

Tauriainen, Johannes, 16-vuotias oululainen poika. Nuoruutensa vuoksi ei hänellä vielä ollut mitään vakinaista tointa.  Liittyi Oulun I vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan helmikuussa 1918.  Otti osaa Ahlaisten, Merikarvian ja Suodenniemen taisteluihin.  Haavoittui taistelussa Mouhijärvellä Häijään kylässä 1.4. ja kuoli haavoihinsa Hämeenkyrön kunnansairaalassa 12.04.

Amatöörien sota.  Mutta myöskin nuorten, hyvin nuorten poikien sota, omalta osaltaan. 

 

Jokaisen sodan kohdalla meidän tulee miettiä, mikä on sodan oikeutus.  Mitä vähemmän on olemassa vaihtoehtoja välttää ja estää sota, ja mitä tuhoisampia seuraukset taistelun väistämisestä koituu, sitä oikeutetumpi sota. 

 

Tilipäivä 16.5.1918

Tilinteon hetki koitti 16. päivä toukokuuta.  Ikaalisissa se merkitsi sitä, että pari kuukautta aikaisemmin romahtanut Ikaalisten rintama oli siirtynyt ensin Hämeenkyröön ja sitten Tampereelle ja Tampereen ratkaisun jälkeen kohden Lahtea, ja läntisen rintaman joukkojen osalta pysähtynyt Fellmanin pelloille Hennalaan, sotavankeuteen. 

16. päivä toukokuuta oli kenraali Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voitonparaati Helsingissä.  Siihen otti osaa myös Ikaalisten miehiä. - von Goltz oli saksalaisine kypäräjoukkoineen juhlinut Helsingin vapautusta jo 16.4.

Ikaalisten yhteiskoululla oli sotavankila, siellä vankina 50 miestä ja 4 naista.  13.5. Ikaalisiin oli saapunut Satakunnan rintamaoikeuden osasto, jonka johtajana toimivat puheenjohtajana hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlar ja kirjurina lainopin ylioppilas Herman Hautanen.  Kahta päivää myöhemmin, tutkittuaan 40 vankia, oikeus julisti tuomionsa.  Kenttäoikeuden tuomio on lyhyt, se luettelee I-luokkaan kuuluviksi 8 miehen nimet ja sanoo: ”I-luokassa mainitut henkilöt on Satakunnan rintama-oikeus tuominnut ammuttavaksi, jonka vuoksi Te Herra Komendantti ryhtynette asian vaatimiin toimenpiteisiin”.  Asian vaatimat toimenpiteet olivat ”kahdeksikon” sitominen juoksevaan köyteen ja marssittaminen yhteiskoululta 16.5. Jämijärven puolelle Lauttakankaalle, jonne saavuttua yöllä 17.3. vasten yöllä kello ½1 tuomio pantiin täytäntöön ampumalla.  

Asioiden kulkuun ei vaikuttanut mitään se, että Läntisen armeijan piiriesikunnasta Porista oli jo edellisenä päivänä saapunut Ikaalisten suojeluskunnan esikuntaan telefonogrammi, jossa everstiluutnantti Rudolf Walldenin allekirjoituksin vahvistettiin kielto vankien teloittamisesta ”ilman sotaoikeuden päätöstä”.  ”Sellaista ei saa tapahtua”, kuului selkokielinen kielto. 

Tämän kaltaisiin selviin ylitsekäymisiin ei myöhemmin puututtu.  Valtionhoitaja Svinhufvudin päätöksellä 7.12.1918 kaikki laillisen yhteiskunnan puolustamiseksi tehdyt toimet, vaikka olisivat olleet laittomia, todettiin tarkoituksenmukaisiksi ja tarpeellisiksi, ja niiden tekijöille annettiin täysi syytesuoja.

Samaan aikaan Ikaalisten köyhäinhoitolautakunta antoi ensimmäiset lupalaput kaataa tietyistä kohdista kunnan metsästä puita pettuleivän ainesten tekoon.  Osin nälkäkapinana alkanut kumous päättyi pettuleivän järsintään. 

Samaan aikaan, kun rivimiehiä marssitettiin Ikaalisissa teloitusryhmän eteen, Ikaalisten pitkäaikainen kansanedustaja, Punaisen kaartin viimeinen esikuntapäällikkö Edvard Gylling oli tahollaan vanhassa koulukaupungissaan, Viipurissa – muiden punaisten johtajien lähdettyä lipettiin – kohdannut oman tilinteon hetkensä.  Hän kirjoittaa tilinteon pienille paperilapuille ja päättää antautua Turun Hovioikeudelle kesäkuun alussa.  (Perui).

Kun Mannerheim, valkoisena voittajana, ratsasti Helsinkiin 16.5.1918, asusteli Gylling, punainen häviäjä, Punaisen kaartin viimeinen esikuntapäällikkö, Viipurin kätköasunnoissa ja jopa viemäriverkostossa. 

 

Toivon, että ehdin kirjoittaa valmiiksi vuosia valmistelemani Edvard Gyllingin elämäkerran, ennen kuin työtarmoni hiipuu lopullisesti.  Kysyn toistuvasti, tekikö Gylling kylliksi ja riittävästi sodan torjumiseksi.  Vastaan kieltävästi, voin kertoa jo nyt vaikka työ onkin kesken.  Hän ei tehnyt riittävästi väkivaltaisen kumouksen torjumiseksi.

Näiden hieman hajanaisten kuvien ja kertomusten jälkeen on vaikea vetää mitään tiukkaa loppusolmua.  Tämän vapun 2012 näkökulmana voisi olla suomalainen yhteistoiminta ja poliittisen kentän erikoisuus.  Meillä on hallituksessa nykyinen presidenttipuolue sekä vihreä, ruotsalainen ja kristillinen puolue.  Sekä kaksi työväenpuoluetta - vanhan ison työväenpuolueen kaksi suoraan perinnöllistä jälkeläistä.  Oppositiossa ovat agraari-keskustalainen puolue, kansallismielinen työväenpuolue sekä kriittinen vasemmistoryhmä.  Tämä kirjo on paitsi erikoislaatuinen, myös koko Euroopan mitassa ainutlaatuinen.  Sellaisena se on suomalainen voima.

 

Hyvää ja aurinkoista vappua!

 

http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?x=2451256&y=6851143&text=Punaisten+muistomerkki&scale=16000&mode=&action=link&lang=FI

http://www.tkm.fi/punamuisto2.cgi?sij_kunta='Ikaalinen

 

Tuoteseloste;

Koska tuotevastuulaki kaikessa ankaruudessaan koskee myöskin satunnaisia blogikirjoituksia, lienee paikallaan, että kirjaan tähän päätteeksi – edellä olevan tekstin lukemisen ja ennen kaikkea sen edellyttämän orientoitumisen helpottamiseksi, ja suonaiseksi mahdollistamiseksi, että kirjoittaja muiden hämärien harrastustensa ohella tunnetaan paatuneena oikeistodemarina, ja on hän toiminut kotiseudullaan kunnallispoliitikkona parinkymmenen vuoden ajan joskus 1980-2000 –luvuilla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Tuula Hölttä

Veikko H :"Kaikki ymmärtävät, että sodassa, kahden eri väriä tunnustavan joukon tapellessa, kuollaan. Tämä on väistämätöntä. Mutta että yhdentoista kaatuneen lisäksi kuolee yli kaksisataa muuta – käy yli ymmärryksen."

Mielestäni oikein hyvä työpaperi!

Juhani Aho kertoo v. 1918 ”hajamietteissään”, että vallankumoushallitus sääti siviileille muonitus- ja työvelvollisuuden. Mikko W. Erich kirjoittaa 1928 Työväen kalenterissa ilmestyneessä artikkelissaan Kymmenvuotisten muistojen johdosta, kuinka valtiorikosoikeuksien langettamat tuomiot olivat olleet ”hirvittävän ankaroita aivan mitättömissäkin tapauksissa” ja että ”häikäilemättömän vainon alaisiksi” olivat muiden muassa joutuneet monet tuhannet posti-, tulli-, rautatie- ym. virkailijat, ”jotka eivät sormellaankaan kajonneet itse kansalaissotaan, vaan ainoastaan jäivät virantoimitukseen, siten estäen tärkeitä valtionlaitoksia joutumasta täydelleen tuuliajolle.”

Noiden tietojen valossa vaikuttaa siltä, että vankileireissä tehtiin todella valtiorikosoikeuksien välityksellä ”poliittinen massamurha”, jonka kohteeksi joutuivat myös punaisten valtaamilla alueilla aseettomina punaisten säätämää työvelvollisuutta noudattaneet siviilit.

Ehkä kysymyksessä oli myös ”kosto” muonitusvelvollisuuden noudattamisesta, sillä ainakin itselleni on kerrottu, että vanginvartijoina toimineet saksalaiset olivat estäneet toimittamasta ruokaa Suomenlinnan vankileirin vangeille [myös "ei-aseeton" isoäitini isä kuoli nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena].

Joidenkin tietojen mukaan käytännössä ylintä päätösvaltaa maassa käytti saksalaisia johtanut von der Goltz Saksan ensimmäisen maailmansodan häviöön saakka. Ehkä hänen ideansa oli sekin, että osa vangeista olisi voitu lähettää keskitysleireille Saksaan.

Toivottavasti aikaa riittää myös Edvard Gyllingin elämäkerran kirjoittamiseen. Hän oli vuoden 1918 vallankumousta vastustanut filosofian tohtori, Helsingin yliopiston dosentti, kansanedustaja, Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan puheenjohtaja, Suomen pankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja, Suomen kansanvaltuuskunnan l. vallankumoushallituksen valtiovarainministeri ja Suomen Työväen Punaisen Kaartin viimeinen esikuntapäällikkö.

”Suomen työväen nyt kukistetussa vallankumouksessa on allekirjoittanut ollut osallisena, mm. jäsenenä vallankumoushallituksessa, Kansanvaltuuskunnassa. Voimieni mukaan tosin vastustin vallankumouksen puhkeamista, koska pidin sitä sekä työväenliikkeelle onnettomana että maailmalle turmiollisena, ja kieltäydyin sen vuoksi kaikista toimista vallankumouksen alkuaikoina. Mutta nähtyäni sitten, että työväki aivan yleisesti vallankumoukseen liittyi, katsoin asemani työväen luottamushenkilönä velvoittavan minua toimimaan sen taisteluriveissä, vaikka alusta alkaen olin vakuutettu taistelun epäonnistumisesta ja sen onnettomista seurauksista. Olen myös vakuutettu, että tällä tavoin parhaiten nyt vallinneissa oloissa olen täyttänyt tehtäväni sekä työväen luottamushenkilönä että Suomen kansalaisena.” (Edvard Gylling Turun Hovioikeudelle 2.6.1918)

Jaakko Anttila

Tuula Hölttä väistää visusti Jaako Paavolaisen perustutkimuksen "Punainen terrori" (1966) sekä vuonna 2009 Suomessa julkaistun "Sisällissodan pikkujättiläisen" ja samana vuonna julkaistun tohtori Juha Siltalan tutkimuksen "Sisällissodan psykohistoria".

Helsingin punakaarti ja Pietarin suomalainen punakaarti aloittivat Suomen kansalaissodan kysymättä mitään SDP:n eduskuntaryhmältä. Punakaarteja perustettiin Suomeen loppukeväästä 1917 lähtien siitä huolimatta, että Tokoin sosialistihallitus kielsi niiden perustamisen.

Lenin kehotti Pietarin Smolnaan 17.11.1917 saapunutta Suomen SDP:n johtokolmikkoa vallankumoukseen Suomessa. Stalin sanoi Helsingissä 25.11.1917: "Venäjä antaa veljellistä apua jos sitä pyydetään". Sitä apua ei pyytänyt kukaan muu kuin Helsingin punakaarti. Suomen punakaartit saivat 15.1.1918 käskyn vartioida Pietarin radan vartta Rajajoelta Riihimäelle saakka ja sieltä Helsinkiin ja Tampereelle saakka, kun 1000 Pietarin suomalaisen punakaartin jäsentä saapuu Helsinkiin ja Tampereelle suurilla asejunilla, jotka Jukka Rahja oli lastannut Leninin käskystä Pietari-Paavalin linnoituksesta. Viivästyneet asejinat saapuivat Helsinkiin ja Tampereelle 27.1.1918 ja 28.1.1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Punaisen Suomen historian osan "Vallankumous kunnallishallinnossa" kirjoittanut Juhani Piilonen on todistanut, että Suomen punaiset odottivat kiihkeästi maailmanvallankumousta.

Suomen punaiset aloittivat terrorin ja sanoutuivat irti moraalikoodista jo suurlakon aikana syksyllä 1917. Juha Siltala esittelee suurlakon aikaisia punaisen terrorin uhreja tutkimuksessaan "Sisällissodan psykohistoria." Punaiset käynnistivät verisen luokkaterrorin heti kansalaissodan alussa. Teloituskeskuksissa murhattiin luokkavihollisia ja pohjoiseen rintamalle pyrkineitä valkoisia, joista viimeksi mainitut ammuttiin joukkoteloituksissa ilman kuulusteluja. Punaiset teloituskomennuskunnat riehuivat asutuskeskuksissa ja maaseudulla teloittamassa luokkavihollisia ja maltillisia vasemmistolaisia. Lentävät punaiset liikkuivat ratsain 10-80 miehen ja nuorukaisen kokoonpanoissa toteuttamassa komentajansa etsi-ja tuhoa -käskyjä ja omavaltaisia teloituksia. Lentävät punaiset olivat vapaaehtoisia ja liikkuivat vaihtelevissa kokoonpanoissa. Yhtäkään punaista murhaajaa ei asetettu edesvastuuseen punaisen vallan aikana.

Punainen terrori kohdistui ensisijaisesti pappeihin ja suntioihin, opettajiin, lihaviin porvareihin ja maltillisiin vasemmistolaisiin. Punaiset kiduttivat ja murhasivat 10 pappia ja 50 suntiota. Kahta pappia kidutettiin kirkkonsa alttarilla ja heidät surmatiin pistimillä alttaritaulua vasten ja alttaritauluun kirjoitettiin uhrin verellä: "Auttakoon sinua jumalasi". Ennen Länkipohjan taistelua punaiset kiduttivat ja murhasivat Längelmäen kirkkoherran. Körttiläisen talonpoikaisarmeijan kosto oli hirmuinen.

Punaiset aloittivat luokkaterrorin Suomessa ja sanoutuivat irti moraalikoodista. Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Yleisellä tasolla 1918-tapausten kulku ja ajoitus on melkoisen tarkkaan tutkittu ja selvitetty.
"Ruohonjuuritasolla" eli paikallisella ja ihan kansalaistasolla tutkimista ja pohdintaa riittää yllin kyllin. Itse olen paljon pohtinut ja selvitellytkin sitä, mikä sai esimerkiksi Ikaalisten tapaisella maalaispaikkakunnalla (kauppala oli vain pieni n. 400 hengen virkamiesvaltainen keskus keskellä maalaiskuntaa)miehet lähtemään Kyröskoskelle "kun käsky kävi". Miten paljon siinä oli aivan omaa henkilökohtaista "lähtövakaumusta", missä määrin porukan sosiaalista kytköstä ja painetta ja missä määrin suoraa käskyvaltaa. Viime mainittu tuli punaisten miehittämällä alueella kyseeseen kuitenki nähdäkseni vasta helmikuun kuluessa ja viime kädessä - molemminpuolin - maaliskuun kymmenennen päivän paikkeille suunnitellun "ratkaisuhyökkäyksen" valmistelun yhteydessä. Hyvän rinnakkaisesimerkin antaa Ikaalisten pohjoinen naapuripitäjä Parkano, jossa osapuolet tekivät "hyökkäämättömyyssopimuksen" eli päättivät ettei kumpikaan kaarti osallistu väkivaltaisuuksiin. Se, että herrasmiessopimus ei pitänyt vaan ulkoisten tekijöiden seurauksena molemmin puolin väkeä lähti taistojen kentälle ja niitä tukeviin toimiin, on sitten eri asia. Sieltä ei lähdetty Ikaalisista lähdettiin, ja noinkin vahvalla siis lähes 400 miehen voimalla. Se vastasi n. 12.000 asukkaan pitäjässä 20-40 -vuotiaiden miesten osalta tavattoman korkeaa "osallistumis-prosenttia".
Hahmottelin tällaisen laskukaavan:
Jos ajatellaan, että punaisen kaartin rintamajoukkoihin lähteneiden ikähaarukka oli pääsääntöisesti 18-28 vuotta, niin katsotaanpa, paljonko pitäjässä oli ko. vuosiluokkina syntyneitä. Hiski:n mukaan Ikaalisissa kastettiin vuosien 1890-1900 aikana 4.130 lasta, joista poikia oli noin 2.100. Heistä voinee kategorisesti arvioida noin 20 % terveydentilan ja muiden ongelmien vuoksi kenttäkelpoisuudeltaan vapaaehtoisuuden ulkopuolelle jääviä. Jää 1.680, joista siis 400 lähtee = noin 24 %. Jos pitäjän väki olisi jakautunut kolmia: valkoiset + punaiset + neutraalit, ja kaikkien osuudet aritmeettisesti samansuuruiset, niin olisi tuo 24 % ollut ko. ikäluokan n. 33 %:sta tavattoman korkea. No, vanhempikin äijiä oli mukana, ja jonkin verran jopa nuorempia. Mutta: arvioisin osanottajien määrän varsin korkeaksi.

Tämän matemaattisen pohdinnan tuloksena kysymys: Mikä sai nuo miehet liikkeelle? Marssimaan Kyröskoskella noutamaan aseita ja kietomaan punaisen nauhan vasempaan hauikseensa?

Vastaukset miestasolla eivät ole ihan yksinkertaisia.

Paikallishistorian "suola" ovat nuo tekstissänikin mainitsemani Ikaalisten "erikoisuudet": isoisä "perusti" kauppalan - tyttärenpoika pommitti (pommitutti); Suomen eka taajaman ilmapommitus ja sen tekijä; ilmeisesti ainut tähtäämällä ammuttu lapsonen Suomessa; noin 800-1000 tykin kuulaa ja shrapnellia 0,6 - 3 km:n etäisyydeltä tarkoin koodattuun kohteeseen (Ikaalisten kauppalan korkeimmalla kummulla seisova isokokoinen ristikirkko) ja saman verran huteja, mistä johtui? jne.; jne.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset